№ 1 ( 01 ) 2009

Tampere – Suomen paras kaupunki

Jelena Kudinova

Kiinnostaisiko asua Suomen parhaassa kaupungissa? Kaupungissa, joka ei ole hyvä vain teidän mielestänne, vaan joka on yleisesti tunnustettu hyväksi ja joka on tunnustuksen ansainnut. Suomalaisen Tampereen kaupungin asukkaita on onnistanut: omassa ”painoluokassaan”, eli yli 50 000 asukkaan kaupunkien ryhmässä, heidän kaupunkinsa on nimenomaan sellainen. Ainakin jokavuotisessa kilpailussa, jossa valitaan parhaan urbaanisen imagon omaava kaupunki, Tampere on virallisesti nimetty voittajaksi.

Kyseisiä tutkimuksia ovat vuodesta 1994 lähtien tehneet Taloustutkimuksen, kansallisen sosiologisia tutkimuksia tekevän yrityksen, asiantuntijat. Kansalaiset arvioivat itse kymmenportaisella asteikolla – ikään kuin kouluarvosanoja antaen – oman kaupunkinsa elämää, sen liike-elämän aktiivisuutta, palvelujen tasoa, kunnallisia palveluja, kunnallistekniikan toimintaa, koulutusjärjestelmän, terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen tilaa, vapaa-ajanviettomahdollisuuksia yms. Sanalla sanoen kaikkea, mihin ihminen päivittäin törmää. Kaupungit kilpailevat omissa ryhmissään: suuret (yli 50 000 asukasta), keskisuuret (20–50 000) ja pienet kaupungit (alle 20 000). Tutkimustulokset päätyvät virkamiesten pöydille, mutta ei suinkaan siksi, jotta he hukkuisivat paperipinoihinsa, kuten – mitäpä syntiä piilottelemaan! – välillä tapahtuu, vaan jotta kaupungin toimeenpanovaltaa edustavat viranomaiset hyödyntäisivät tuloksia toimintansa suunnittelussa. Näin toimitaan ainakin Tampereella, joka sai arvosanan 8,25 ja joka tätä nykyä pitää hallussaan maan parhaan kaupungin kunniakasta titteliä. Tampereen niskaan hengittävät Oulu (8,15) ja Kuopio (8,09).
Tuo ensimmäinen tila on kuitenkin jonkun verran muodollinen: onhan palvelutaso kaikilla aloilla, ihmisille luodut olosuhteet ja niiden mukavuus – eli se mitä nimitämme elämän laaduksi – samanlainen kaikkialla Suomessa, asutpa sitten suuressa kaupungissa tai pienessä kylässä. Juuri tässä suhteessa Suomi eroaa monista muista maista. Esimerkiksi lastenvaunuja työntävien äitien ei täällä kauppaan mennessään tarvitse vaivata päätään sillä, mitä tehdä arvokkaalle lastilleen, sillä kaikkialla on luiskat; täällä ei tarvitse seistä jonoissa päästäkseen apteekkiin, rautatieaseman kassalle tai minkä tahansa virkamiehen vastaanotolle – riittää kun ottaa sisäänkäynnin luona jonotusnumeron ja sitten voi jo itse päättää ajankäytöstään; ei tarvitse jonottaa päästäkseen terveyskeskukseen, lääkäri ottaa vastaan tarkalleen määrättynä aikana eikä hoida muita potilaita ennen teidän tuloanne. Hän ei tosin viivyttele myöskään teidän vuoksenne, jos teille varattu aika on kulunut loppuun. Se muuten totuttaa hyvin järjestykseen. Jos olette tulleet paikalle lapsen kanssa, voitte olla huoleti: kun hoidatte omia asioitanne, lapsi viihtyy mainiosti lasten leikkipaikalla, joita on posteissa, pankeissa ja terveyskeskuksissa. Pikkuasioita? Mutta eihän niitä edes huomaa, jos pyörätuolissa istuva henkilö ei joudu ajattelemaan, kuinka pääsisi alas viidennestä kerroksesta, tai sokean ei lainkaan tarvitse pohtia, mitä nappia painaa hississä, kun napit on merkitty Braillen kirjoituksella tai sitä, kuinka ylittää katu liikennevalojen äänisignaalien avulla. Koko kaupungin ja sen jokaisen yksittäisen asukkaan elämä koostuu tuhansista mainitunkaltaisista pikkuasioista.

Tampere on Helsingin ja Espoon jälkeen kolmanneksi suurin kaupunki yli 200 000 asukkaallaan; se on viiden miljoonan asukkaan maassa tärkeä teollisuus- ja kulttuurikeskus. Tampereen historia alkaa vuodesta 1775, kun Ruotsin kuningas Kustaa III kiinnitti huomiota pikkuruiseen, mutta hyvällä paikalla sijainneeseen kylään monikoskisen Tammerkoski-joen rannalla ja näki, että paikalla voi olla suuri tulevaisuus. Eikä aikaakaan, kun uppiniskaiset vedet oli padottu, rannat ”puettu” graniittiin ja niiden varrelle alkoi nousta ensimmäisiä tehdasrakennuksia. Neljä vuotta myöhemmin Ruotsin monarkki myönsi ”lapsukaiselleen” kaupungin statuksen ja monia erilaisia etuisuuksia, ja seuraavien neljän vuoden kuluttua kaupunkiin syntyi Suomen ensimmäinen paperitehdas.

Vuonna 1809 Venäjän ja Ruotsin välisen sodan tuloksena Suomi liitettiin Venäjään, ja siitä tuli Suomen Suuriruhtinaskunta. Hallitsija Aleksanteri I suhtautui myötämielisesti Tampereeseen ja aivan samoin kuin ruotsalainen edeltäjänsäkin, huolehti kaupungin kukoistuksesta vapauttamalla sen tullimaksuista ja alentamalla veroja.

Kaupungin todellinen nousu alkoi vuonna 1820, kun skotlantilainen insinööri James Finlayson rakennutti Tampereelle puuvillatehtaan venäläisen pääoman turvin. Se oli mallikelpoinen laitos ja Suomen ensimmäinen suuri teollisuuslaitos, jossa hyödynnettiin Euroopan edistyksellisintä tuotantotekniikkaa. Tehtaalla alettiin esimerkiksi hyödyntää sähköenergiaa valaistuksessa ja koneiden pyörittämisessä. Eurooppalaiset antoivat Tampereelle nimen ”Suomen Manchester” ja venäläiset ”Suomen Ivanovo”, joka venäläisen tekstiilialan ”veljeskaupungin” mukaisesti sai mainetta morsiamien kaupunkina. Ajan myötä Tampereelle perustettiin puunjalostusalan tehtaita, konepajoja ja kehräämöjä, ja näin siitä vähitellen kasvoi maan johtava teollisuuskaupunki. Viime vuosisadan 90-luvulla kaupunki saavutti mainetta myös johtavana telekommunikaatioteollisuuden ja informaatiotekniikan keskuksena. Tampereella on syntynyt nyky-Suomen menestyksekkäin brändi – Nokia. Yritys, joka sai nimensä Tampereen lähellä sijaitsevan pikkukaupungin mukaan, on nykyään tunnettu kaikkialla maailmassa. Vielä noin 30 vuotta sitten paikallinen maakuntatason yritys tuotti ainoastaan laadukkaita kalosseja ja muita kumituotteita.

Tampereella pitkään asuneet ihmiset vakuuttavat, että nykyistä kaupunkia ei voi verratakaan siihen, mitä se oli parikymmentä vuotta sitten. Tietenkin kaupungille luovat omaleimaisuutta lukuisat järvet, joita on siroteltu ympäri kaupunkia kuin paikkatilkkuja sekä maalaukselliset puistot rohkeine oravineen, joita voi syöttää suoraan kädestä, mikä ilahduttaa kaupunkilaisia. Turisteja hämmästyttää puistojen puhtaus ja katujen puhtaus yleensäkin. Paikalliset ihmiset ovat tähän tottuneet, eikä kukaan koskaan heitä paperia jalkakäytävälle tai puiston polulle, ja roskia nähdessään kaupunkilaiset eivät epäröi kumartua, poimia ja heittää niitä roskapönttöön (joita on joka askeleella). Ja missään tapauksessa he eivät ryhdy innoissaan sotkemaan omia rappukäytäviään ja maalaamaan seiniin ruokottomuuksia.

Jonkun aikaa sitten Tampereen keskus päätettiin muuttaa vihreäksi vyöhykkeeksi. Sen enempää viivyttelemättä kaupunginisät ryhtyivät peruskorjaamaan vanhoja tehtaita. Parhaat arkkitehdit tekivät suunnitelmia, joiden mukaan punatiiliset rakennukset voisivat – historiallisen ulkoasunsa säilyttäen – saada uusia ”toimenkuvia”. Täten entinen kattilalaitos muuttui kaupunginkirjaston lukusaliksi, taidegalleria asettui asumaan vedenpuhdistusaseman seinien sisään, entisessä värjäämössä toimii käyttötaiteen- ja käsityöammattien keskus, paperitehtaan naapurissa on teatteri, toimistoja, putiikkeja ja erilaisia yrityksiä. Eivätkä tämänkaltaiset muodonmuutokset ole herättäneet torjuntaa, kukaan ei ole pahoitellut, että muutokset, ikävä kyllä, vääristävät kaupungin kasvoja – ajatushan on nimenomaan siinä, että kaupunki on säilyttänyt kasvonsa ja historiansa.

Osa entisöidyistä tehtaista sijaitsee maalauksellisilla paikoilla järvien rannoilla. Nykyään siellä kuulee koneiden pauhun sijasta lasten ääniä, astioiden kilinää ja televisioiden huminaa. Niistä on tullut tavallisia asuintaloja, joiden suunnitteluratkaisut ovat ehkä hieman epätavallisia. Kuvitelkaapa, kuusi metriä korkea seinä, jossa olevasta ikkunasta avautuu uskomaton näköala järvelle! Hinnat täällä tosin ovat ”purevia”, neliöhinnat ovat kaupungin kalleimpia, mutta silti puutetta näiden asuntojen ostajista ei ole.

Asuntojen myynti-ilmoituksissakin on tapana täsmentää, että ”palvelut, kaupat, koulu ja päiväkoti ovat lähellä”. Kaikki tarpeellinen on niin sanotusti muutaman askeleen päässä.

En myöskään pysty nimeämään yhtään asuinaluetta, missä tuo määritelmä ei pitäisi paikkaansa. Tyttäreni oli päiväkodissa, joka näkyi talomme ikkunasta, toinen päiväkoti oli viereisellä pihalla. Niiden välillä ei ollut mitään valitsemista. Kaupungin kaikkien päiväkotien tapaan molemmat niistä olivat hyvin varusteltuja, ryhmäkoko oli 10–15 henkilöä ja molemmissa työskenteli herttaisia ja kärsivällisiä lastentarhanopettajia. Päiväkotien erot liittyivät opetussisältöihin. Tarjonta oli tavanomaista: musiikkia, urheilua, taidetta, kieliä. Kielet vaihtelevat päiväkodin sijainnista riippuen. Esimerkiksi alueelle, jossa kaupungin viranomaisten tietojen mukaan asuu paljon venäjää puhuvia perheitä, järjestettiin ryhmä, jossa oli venäläinen lastentarhanopettaja. Siitä ryhmästä tuli heti eräs suosituimmista, eikä vain venäjänkielisten vanhempien parissa. Eräs suomalainen äiti tuli hakemaan poikaansa ja halusi päästä kuuntelemaan laulutuntia. Hän istuutui hiljaa oven vieressä olleelle lasten tuolille ja kuunteli, miten lapset laulavat. – Venäläiset laulut ovat niin kauniita, hän selitti. – Minun on vaikea uskoa, että minun Mattini osaa laulaa noin hyvin. Ja hän puhuu jo venäjää, vaikka on ollut ryhmässä vasta vuoden. On hyvä, että tällainen mahdollisuus on olemassa. – Tietenkin on hyvä! myöntää Marinan äiti. – Minun mieheni on suomalainen ja me puhumme kotona suomea. Minä puhun tyttärelle venäjää, mutta hän vastaa suomeksi. Onnetonta! Edes mummo ei onnistunut saamaan häntä puhumaan käydessään meillä vierailulla. Mutta kun tyttö meni tarhaan, hän alkoi lörpötellä koko ajan. Tosin tällä hetkellä hän puhuu mahdotonta sekasotkua, mutta toivon, että se ajan kanssa korjaantuu.

Samalla tavalla viranomaiset huolehtivat kaupunkilaisista monissa eri tilanteissa. Kerran olin poistumassa supermarketista ja näin oven luona äänekkään lauman vanhoja naisia ja miehiä. Joku on istuutunut vanhuksille tarkoitettuun rollaattoriin, johon on myös laitettu suuret ruokakassit. Paikalle ajaa minibussi, josta tulee hymyilevä kuljettaja (noissa linja-autoissa työskentelee enimmäkseen naisia), auttaa ikääntyneitä matkustajiaan pääsemään astinlaudalta autoon, pakkaa laukut lasteineen kyytiin rupatellen: ”Jussi, teidän laukku laitetaan kauemmaksi, tehän lähdette viimeisenä? Oi Lea, te olette ostaneet kakun, onko tytär tulossa käymään? Pian on kouluissa loma, varmaan Mirja teillekin on tulossa lapsenlapsia kylään.” Näyttää siltä, että kuljettaja ei tunne kaikkia vain nimien ja osoitteiden perusteella, vaan hän tuntee myös heidän perheasioitaan.

Tampereen kaupunki vastaa näiden linja-autojen toiminnasta, jotka kuljettavat eläkeläisiä kotiovelta käytännössä mihin tahansa kaupungin alueella sijaitsevaan paikkaan. Matka maksaa saman verran kuin tavallinen linja-auto, vaikka nämä autot toimivat kuten taksit kuljettaen ihmiset perille ”ovelta ovelle” -periaatteella. Tämä linja-auto tilataan puhelimitse.

Tämä ei muuten ole ainut ”erityisliikenteen” muoto. On olemassa myös kirjasto-autoja, jotka kuljettavat kirjoja maaseudulle. Suomessa sekä puhelimia että mahdollisuus internetin käyttöön on kaikkialla, niillä voi tilata minkä tahansa kirjan, sanoma- tai aikakauslehden mistä tahansa kirjastosta Suomessa. Kirjastoautot tuovat ne perille aikataulun mukaisina päivinä ja kirjat voi palauttaa mihin tahansa kaupungin kirjastoon. Käytännöllistä.

On vielä eräs kaupunkilaisten rakastama linja-auto, joka tuo heidän ulottuvilleen internet-yhteyden. Tämä projekti on Teknisen yliopiston opiskelijoiden keksimä ja toteuttama ja he ovat antaneet keksintönsä asukkaiden käyttöön. Koristeellisesti maalattu keltainen linja-auto on nimeltään ”Nysse”, joka on lyhennys suomalaisista sanoista ”nyt se tulee”. Eivätkös pysäkillä pitkään odottavat matkustajat käytä juuri tuota sanontaa? Suomessa sellaista ei muuten tapahdu: liikennevälineet kulkevat tarkasti aikataulun mukaan. Nyssen voi tavata millä alueella tahansa, aivan odottamattomissa paikoissa. Se ei vain tarjoa mahdollisuutta käyttää maailmanlaajuista tietoverkkoa, vaan myös järjestää kursseja ja seminaareja erilaisille asiakkaille mitä erilaisimmista aiheista: ”Internet ei ole kauhea edes yli viisikymppisille”, ”Kuvankäsittely ja oman albumin luominen internetiin”, ”Musiikin imurointi ja sen muuntaminen MP-3-formaattiin”, ”Palvelujen tilaaminen ja maksaminen internetin välityksellä”.  Tässä on vain pieni osa vaikuttavasta ohjelmasta.

Jos aika antaa myöten, käyn kolmesti viikossa aerobicissa. Peilein varustettu liikuntasali sijaitsee kaksikerroksisessa vapaa-ajan keskuksessa taloani vastapäätä. Iltatunnit ovat täynnä ohjelmaa: joogaa, kansantansseja, klassisia tansseja ja aerobicia kaikille. Pienessä koreografiasalissa pidetään balettitunteja. Nyrkkeilijöille on oma tila, jossa on nyrkkeilykehä ja -säkkejä. Taiteilijoiden työpajassa on maalaustelineitä, hedelmiä ja erilaisia esineitä asetelmamaalauksia varten, hyllyköitä, joissa on päitä, käsiä ja jalkoja. Kangaspuilla opetellaan kutomaan mattoja ja polttouuneissa poltetaan päiväkotilasten luomuksia. Aamuisin keskus on lapsiryhmien ja eläkeläisten valtaama, iltaisin siellä käyvät ne, jotka ovat päivisin varattuja. Tyhjää ei ole koskaan. Juuri nyt paikalle tulee minibussi. Iloisen rupattelun saattelemana autosta purkautuu pyörätuolissa istuvia ihmisiä: he pelaavat täällä koripalloa kerran viikossa. Heidän porukkaansa työntyy tyttö, jolla on voimistelupatja repussa. Hänellä näyttää olevan kiire. Nuori mies päästää hänet sulavan kohteliaasti edelleen kysyen: - Tanssimaanko tulet? Ja huomattuaan minun ihmettelevän katseeni selittää: - Meillä on uusi tanssiryhmä, siinä käy tyttöjä, jotka opettelevat tanssimaan pyörätuolissa istuvien ihmisten kanssa. Tuonkaltaisia – miksi niitä nyt sanotaankaan – urheilu- ja vapaa-ajan keskuksia on jokaisessa kaupunginosassa.

Tampereen pormestari Timo P. Nieminen rakastaa kaupunkiaan ja on ylpeä siitä; hän iloitsee, että kaupunki kasvaa ja kehittyy yhä paremmaksi. Ja siitä, että hyvät asiantuntijat pyrkivät tulemaan tänne: ”Meillä työn saaminen on mahdollista, mutta asumiskustannukset ovat huomattavasti alhaisempia kuin pääkaupungissa.”  Siitä, että paikalliset oppilaitokset, lyseot ja yliopisto ovat hyvin arvostettuja, eikä vain Suomessa, mistä todistaa laaja vaihto-ohjelma: ”Se on eräs suosituimmista opiskelupaikoista.” Sekä siitä, että paikallinen filharmonia ja lukuisat teatteriryhmät ovat todellakin tehneet Tampereesta Suomen teatteripääkaupungin: ”Ilmankos täällä järjestetään kansainvälinen teatterifestivaali.” ”Haluaisin ajatella, että olemme saaneet ensimmäisen sijan kaupunkien välisessä kilpailussa ansaitusti”, sanoi pormestari. ”Kuten tiedetään, asukkaat tekevät kaupungin. Viranomaiset vain auttavat heitä.”

Haluaisin vielä lisätä, että venäläisille Tampere on mielenkiintoinen Nižni Novgorodin ja Kiovan ystävyyskaupunkina.



Jelena Kudinova
Kuva: Margarita Niemi

Siirry ylös


 

Яндекс.Метрика