• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 2 ( 55 ) 2010

Eduskunta koolla VPK:n talossa 1907.

”Oi Suomi katso, sinun päiväs koittaa…”

Jos 1800-luvun alun suomalaiselta olisi kysytty, ketä hän aikoo äänestää edustajakseen valtiopäiville, hän tuskin olisi edes ymmärtänyt kysymystä. Sadan vuoden kuluttua, vuonna 1907 jo 70 % suomalaisista äänesti – kävi piirtämässä ”punaisen viivan” – ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Vajaan sadan vuoden aikana Suomen metsäläiskansasta tuli – kansallisen herätysliikkeen, koululaitoksen ja lukutaidon kehittymisen myötä – itsestään tietoinen ja itsenäisyyttä tavoitteleva kansakunta. Tässä artikkelissa tarkastellaan autonomian ajan muutoksia ja niiden vaikutuksia tavallisen kansan elämään.

Väestö, kaupungit ja maaseutu

Autonomian alussa Suomi oli sääty-yhteiskunta. Sen väkiluku oli vain 833 000, ja yli 90 % ihmisistä asui maaseudulla eläen lähes luontaistaloudessa. Aatelistoa oli noin 2500 henkeä, ja he olivat enimmäkseen ruotsinkielisiä. Maalaisten enemmistö oli talonpoikia, jotka omistivat peltonsa. Varsinaista maaorjuutta Suomessa ei koskaan ollut, vaikka ns. torpparit eli vuokraviljelijät olivatkin riippuvaisia isännistään. 1800-luvun puolivälissä suomalaisia oli jo 1 637 000 ja vuonna 1917 väkiluku oli 3 130 000. Koko autonomian ajan Suomen väkiluvun kasvu oli Euroopan nopeimpia, n. 13 %.

1800-luvun alussa Suomessa oli kolmisenkymmentä Ruotsin vallan aikana perustettua kaupunkia, joista suurin osa sijaitsi rannikolla. Vuonna 1840 koko Suomen kaupungeissa toimi yhteensä 69 koulua, 505 kauppaa, 71 ravintolaa, 163 krouvia ja 6 ojennuslaitosta. Turku oli maan pääkaupunkina vuoteen 1812 saakka, jolloin pääkaupunki siirrettiin Turun palon jälkeen Helsinkiin. Uutta pääkaupunkia alettiin kehittää voimakkaasti, ja jo 1840-luvulla se ohitti Turun. Venäläinen sotaväki toi Helsinkiin kansainvälisiä tuulahduksia, ja yliopiston siirryttyä kaupunkiin siitä tuli vähitellen maan henkinen keskus. Koska kaupanpito oli maaseudulla kielletty, alettiin sisämaahankin perustaa uusia kaupunkeja. Autonomian aikana perustettuja kaupunkeja ovat Jyväskylä 1837, Mikkeli 1838, Joensuu 1848, Seinäjoki 1868, Kemi 1869, Hanko 1874 ja Kotka 1879.

Useimmat maaseutupaikkakunnat olivat pieniä ja melko yhtenäisiä yhteisöjä: kylän tärkein henkilö oli yleensä kartanonomistaja, jos sellainen paikkakunnalla oli. Hänen seurapiiriinsä kuuluivat muut suurtilalliset ja kylän silmäätekevät: pappi, lääkäri ja opettaja. Maalaiskylien elämää sääteli vuodenkierto ja vanhat tavat. Järjestystä piti yllä kirkko, joka opetti kansalle Jumalan sanaa ja luku- ja kirjoitustaitoa ns. lukkarinkouluissa. Tottelemattomia rangaistiin häpeärangaistuksilla, kuten jalkapuulla. 1800-luvun lopun kansan elämää ja lukemaan oppimisen vaikeutta – maalaisten ”kovapäisyyttä” – kuvataan herkullisesti Aleksis Kiven romaanissa Seitsemän veljestä. Seurakuntalaisten – myös veljesten – lukutaitoa testattiin kinkereillä, joista selvinnyt pääsi ripille ja sai oikeuden solmia avioliiton. Ripille pääsyä sanottiinkin aikaisemmin – ja sanotaan joskus vieläkin – naimaluvaksi.

Nälkävuodet ja muuttoliike

Voimakas väestönkasvu ja siihen nähden heikosti kehittynyt maatalous johtivat 1860-luvulla vakavaan ruokapulaan. Vuosina 1867–68 koettiin raskaat nälkävuodet: ilmasto oikutteli, talvi oli pitkä ja satokausi jäi lyhyeksi. Se johti nälänhätään, jonka aikana n. 10 % väestöstä, eli noin 100 000–120 000 ihmistä kuoli nälkään ja tauteihin. Katovuosista löytyy riipaiseva kuvaus Runebergin Saarijärven Paavo -runossa: kevättulvat vievät puolet oraista, kesällä raekuuro kaataa viljaa maahan, ja syksyn halla vie lopunkin sadon. Paavo toteaa: ”Koettelee, vaan ei hylkää Herra. Pane leipään puolet petäjäistä. Kaksin verroin minä ojaa kaivan, mutta Jumalalta kasvun toivon.” Lähes puolet nälänhädän uhreista oli alle 15-vuotiaita lapsia. Nälkävuosien taustalla oli ns. tilattoman liikaväestön ongelma. Maaseudulla oli paljon ihmisiä – torppareita, mäkitupalaisia, loisia, renkiä ja piikoja – jotka eivät omistaneet maata lainkaan, ja pellot eivät enää riittäneet ruokkimaan kaikkia.

Väestön kasvu sai aikaan muuttoliikettä sekä maan sisällä että myös ulkomaille. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä 280 000 suomalaista – eli noin joka kahdeksas suomalainen! – lähti Amerikkaan etsimään parempaa elämää. Siinäpä muistutus nykyisille maahanmuuton vastustajille: täältäkin on lähdetty köyhyyttä pakoon! Itä-Suomesta muutti Pietariin n. 20 000 suomalaista. Myöhemmin ”Ameriikan raitilta” tuli takaisin Suomeen 80 000 paluumuuttajaa.

Tammerkosken rannalla näkyvä korkea rakennus on Kuusivooninkinen, Finlaysonin tehtaiden tärkein tehdasrakennus ja Suomen ensimmäinen moderni tehdasrakennus.

Talous kehittyy, kansa vaurastuu

Suomen autonominen asema heijastui monella tavalla talouselämään. Suuriruhtinaskunnalla oli alusta alkaen oma valtiontalous ja verot koottiin Suomen valtion kassaan, josta niitä jaettiin erilaisiin julkisiin menoihin: sotaväkeen, virkamiesten palkoihin, kouluille, sairaaloille ja teiden ja kanavien rakentamiseen. Suomella oli myös oma tullihallinto, jonka keisari Aleksanteri I oli hyväksynyt jo vuonna 1812: Suomen ja Venäjän välillä oli siis tulliraja! Ensimmäinen tehdas perustettiin Suomeen, Tampereelle, jo vuonna 1820: se oli skotlantilaisen James Finlayson perustama Finlaysonin tehdas.

Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle hänen uudistuspolitiikkaansa alkoi vaikuttaa voimakkaan vapauttavasti myös Suomeen. Alkava teollistuminen kiihdytti muuttoliikettä maalta kaupunkeihin. Metsäteollisuus alkoi kehittyä voimakkaasti 1870-luvulla, aluksi Kymenlaaksossa, ja sen tuotteiden tärkein vientimaa oli Venäjä. Vuonna 1879 säädettiin jo täydellinen elinkeinovapaus, eli jokainen sai vapaasti valita, mitä ammattia harjoittaa. Muu teollisuus alkoi kehittyä 1800-luvun lopulla. Vuosina 1850–1900 Suomen vienti kasvoi viisinkertaiseksi ja tuonti lähes kymmenkertaiseksi, mikä merkitsi sitä, että Suomi oli jo liittymässä osaksi kansainvälistä taloutta.

Teollistuminen ja kaupan lisääntyminen sekä maan sisällä että ulkomaille toi maahan vaurautta. 1800-luvun jälkipuoliskolla useimpien väestöryhmien elintaso nousi sekä kaupungeissa että maaseudulla. Kahden sukupolven aikana kansantulo asukasta kohden kaksinkertaistui. Ihmisillä oli jo varaa parempaan ruokaan, vaatteisiin, asuntoon ja jopa pieneen ylellisyyteen. Kaupunkilaisten vaurastuminen näkyi mm. kahvin, sokerin tupakan, alkoholin ja vaatteiden kulutuksen lisääntymisenä. Kynttilöiden tilalla alettiin käyttää öljylamppuja, puulusikoiden tilalle tuli metalliset ruokailuvälineet ja moniin tavallisiinkin koteihin hankittiin jopa ompelukone ja seinäkello. Ensimmäinen sähkövalo syttyi Finlaysonin tehtaalle vuonna 1882, ja ensimmäiset autot ilmestyivät Suomeen 1900-luvun alussa.

Kanavia ja rautateitä

Kehittyvä talouselämä tarvitsi parempia liikenneyhteyksiä. 1800-luvulla vesistöt olivat tärkeimpiä kuljetusväyliä ja julkista rahoitusta suunnattiin koskenperkauksiin ja sisävesiä yhdistävien kanavien rakentamiseen. 1840-luvulla alettiin valtion varoilla rakentaa Saimaan kanavaa, joka avasi yhteydet Suomen, Viipurin ja Pietarin välille. Se oli aikanaan Suomen suurin rakennustyömaa, jolla oli jo sinällään merkittävää taloudellista vaikutusta. Tämä ns. Keisarien Kanava valmistui vuonna 1856, ja se oli 58 kilometriä pitkä.

Rautateiden rakentaminen alkoi 1860-luvun alussa, ja jo 1862 avattiin Suomen rautatieverkon ensimmäinen osuus Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Sen jälkeen rakentaminen eteni Pietariin, Tampereelle ja vähitellen koko maahan. Juhani Ahon romaani Rautatie on mainio aikalaiskuvaus siitä, kuinka suuri ihme rautainen tie oli tuon ajan tavalliselle hevos- ja venekyytiin tottuneelle kansalle.

Kansakoululaisia 1920-luvulla

Koululaitoksen kehitys

1800-luvun kansallinen herätysliike, jonka merkittävimpiä edustajia olivat filosofi J.V. Snellmann, runoilija J.L. Runeberg ja kirjailija-lääkäri Elias Lönnrot, halusi herättää kansan syvät rivit lukutaidon ja sivistyksen voimalla. Kansanopetusta tehostettiin perustamalla kansakouluja ja suomenkielisiä oppikouluja. 1860-luvulla annettiin kansakouluasetus, jonka seurauksena kaupunkeihin alettiin perustaa ilmaista opetusta antavia kansakouluja. Uutta ja merkityksellistä oli se, että opetusta annettiin suomen kielellä. Vuonna 1863 perustettiin Jyväskylään opettajaseminaari ja vuonna 1864 maan ensimmäinen tyttölyseo. Opettajista kasvatettiin isänmaallisia ”kansankynttilöitä”, joiden tehtävänä oli levittää sivistyksen valoa kansan keskuuteen. Opettajat olivatkin usein aktiivisessa roolissa edistämässä maalaiskylien yhteisiä asioita mm. erilaisten yhdistysten kautta.

Jo 1870-luvulla suurin osa kaupungeissa asuvista lapsista sai käydä kansakoulun, maaseudulla asuvat syrjäseutujen lapset pääsivät kouluun vasta 1920-luvulla. Suomenkielisiä oppikouluja oli 1870-luvun alussa kolme, mutta vuosisadan päättyessä jo 56, eli enemmistö Suomen oppikouluista. Niiden kautta myös talonpoikien ja jopa työläisten lapset pääsivät myös yliopistoon, ja sitä kautta oli mahdollisuus edetä virkamiesuralle. Aikaisemmin yliopistokoulutus oli ollut mahdollinen vain aateliston ja varakkaiden porvareiden lapsille. Suomessa myös tytöt pääsivät oppikouluun, ja jo 1900-luvun alussa heitä oli saman verran kuin poikiakin. Koululla olikin suuri merkitys aktiivisten kansalaisten kasvattajana.

Kansalaisyhteiskunta alkaa muodostua

Yksi merkittävimmistä 1800-luvun muutoksista oli ihmisten lisääntyvä kiinnostus yhteiskunnallisia asioita kohtaan. Teollistuminen ja koulutustason nousu heikensi perinteistä sääty-yhteiskuntaa, ja 1800-luvun loppupuolella ihmiset alkoivat järjestäytyä omien intressiensä mukaan erilaisiin kansanliikkeisiin ja yhdistyksiin. Maaseudulla alettiin perustaa maamiesseuroja ja raittiusseuroja. Kaupungeissa kasvavan teollisuusväestön myötä alkoi kehittyä myös työväenliike. Maaseutukyliin nousi talkoovoimin komeita seurantaloja ja työväentaloja. Nuorison kasvatusta edistämään perustettiin nuoriso- ja urheiluseuroja ja vapaapalokuntia. Kansalaisjärjestöistä suurin oli kauppoja ja osuuskassoja perustanut osuustoimintaliike, johon kuului vuonna 1917 jo 180 000 jäsentä. Myös naiset alkoivat kansainvälisten esimerkkien mukaisesti kokoontua omiin yhdistyksiinsä vaatimaan naisten oikeuksien parantamista. Tunnetuin naisten asian edistäjä 1800-luvun lopulla oli Jyväskylässäkin vaikuttanut kirjailija Minna Canth (1844–1897). Tätä 1800-luvun lopun aktivoitumiskehitystä on tapana nimittää kansalaisyhteiskunnan syntymiseksi.

1900-luvulle tultaessa Suomi näytti jo huomattavan erilaiselta: 1870-luvun kielitaistelussa syntyneiden ryhmittymien pohjalta oli muodostettu ensimmäiset poliittiset puolueet: suomenkieliset ryhmittyivät Suomalaiseksi puolueeksi ja ruotsinkieliset Ruotsalaiseksi puolueeksi. Työväenliikkeen järjestäytyessä perustettiin vuonna 1899 Suomen ensimmäinen työväenpuolue, josta v. 1903 tuli Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue. Vuoden 1899 helmikuun manifestia seuranneet sortokaudet edistivät kansalaisten poliittista aktivoitumista ja vastarintaa: Bobrikovin sanotaankin yhdistäneen suomalaiset poliittisesti.

Vuoden 1905 suurlakko levisi Venäjältä myös Suomeen, ja siihen osallistuivat jo kaikki kansalaispiirit. Lakko päättyi keisarin antamaan marraskuun manifestiin, johon sisältyi lupaus kansanedustuslaitoksen uudistamisesta. Vuoden 1905 eduskuntauudistuksen myötä kaikki, myös Suomen naiset saivat äänioikeuden. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa v. 1907 puoluekenttä oli jo laaja, ja eniten edustajia valittiin seuraavista puolueista: Suomen sosiaalidemokraattinen puolue (80), Suomalainen puolue (59), Nuorsuomalainen puolue (26), Ruotsalainen kansanpuolue (24) ja Suomen maalaisväestön liitto (9).

Uuden eduskunnan lainsäädäntötyö ei alkuvuosina juurikaan päässyt edistymään, koska keisari hajotti eduskunnan lähes joka vuosi. Vuosina 1908–16 Suomessa pidettiin kuudet eduskuntavaalit. Tärkein tuon ajan poliittinen kysymys oli suhtautuminen venäläistämispolitiikkaan. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä myös Suomi julistettiin sotatilaan, ja maailmansodan ja Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkimainingeissa suomalaiset olivat jo valmiita ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Vuosisataisen alamaisuuden jälkeen Suomen päivä oli koittanut, vaikka sen ensihetket osoittautuivatkin äärimmäisen raskaiksi. Itsenäistymistä seurasi lyhyt mutta verinen kansalaissota, jonka haavojen sanotaan parantuneen vasta seuraavassa sodassa. Vaikeuksien kautta voittoon?

Sisko Manninen
Lähteet: Suomen historian aikakirja, 1998,
Forum, 2007, Wikipedia
Kuvat: fi.wikipedia.org/wiki

Siirry ylös