• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 2 ( 55 ) 2010

Matka Pohjoisen jäämeren rannoille

Haaveiden täyttymys: Nordkapp

Edessämme on kuuluisa Nordkappin niemi, mantereen pohjoisin piste, tuhansien matkalaisten haaveiden kohde. Valtavalla kivisellä ylätasangolla oli satoja matkailuautoja, henkilöautoja, linja-autoja - ja tietenkin turisteja. Puuskainen jäätävä tuuli pakotti pukemaan hansikkaat ja lämpimän takin ja sitomaan päähän hassun huivin maalaisten tapaan; muuten ulkona ei olisi voinut olla, mutta nyt halutti nähdä kaikki, mitä katse suinkin saattoi tavoittaa.

Katselutasanne sijaitsee valtavalla kalliolla, jonka repaleiset reunat olivat noin kolmesataa metriä merenpinnan yläpuolella. Katselutasanteen reunat oli ympäröity verkolla, siksi aivan reunaan ei voinut mennä ja alas katsominenkin oli suoraan sanottuna pelottavaa. Alhaalla loiskui Pohjoinen jäämeri lyijynharmaine aaltoineen, ja sadat ihmiset olivat ihailemassa tätä villiä kauneutta. Kallion toisessa päässä on kuuluisa Nordkappin karttapallo, joka symboloi maapalloa. Monet turistit otattavat itsestään valokuvia sitä vasten.

Sen lähellä tasangolla sijaitsee maailman pohjoisin matkailukeskus, josta muutama kerros on upotettu kallioon. Sieltä pääsee pienelle katselutasanteelle, josta on näkymä suoraan merelle. Rakennuksessa on museo, panoraamakuvia historiallisista tapahtumista, baareja ja ravintoloita, joista avautuu huikea näkymä valtamerelle. On myös matkamuistokauppa ja posti, josta voi lähettää Nordkapp-leimalla varustetuttuja postikortteja ja saada myös todistuksen siitä, että on käynyt Nordkappissa, sekä elokuvateatteri, jossa näytetään tunnin välein elokuva tästä maailman pohjoisimmasta turistien mekasta. Matkailukeskuksesta löytyy jopa pieni sali, jossa voi rukoilla.

Suurin osa turisteista oli mieluummin rakennuksen sisätiloissa. Ja sen ymmärtää! Jäätävän tuulen jälkeen oli ihana istua elokuvateatterin mukavassa nojatuolissa ja nauttia valkokankaalta jo aiemmin nähtyä karun pohjoisen luonnon kauneutta. Elokuva on ymmärrettävä kaikilla kielillä. Siinä ei ole lainkaan sanoja. Vain musiikkia… Ja Nordkapp kaikessa majesteettisuudessaan.

Pohjoisen läpitunkevaa tuulta ja lumituiskuja, revontulten huumaavaa kauneutta, kesäaikaan pohjoisen kukkia ja niukkaa vihreää kasvillisuutta ja ihmisiä: urheita ja rohkeita, todellisia sankareita, jotka talviaikaan pitävät kunnossa vuoristotiet, käyvät merellä ja kasvattavat poroja – sanalla sanoen elävät täällä ja pitävät elämää mantereen reunalla ihan tavallisena asiana. Ei varmaan ole sattumaa, että muinaisina aikoina juuri norjalaisia pidettiin rohkeina tutkimusmatkailijoina ja merimiehinä. Ensimmäisten Pohjoisnavan valloittajien joukossa oli myös norjalaisia. Sekä mereltä että ilmasta kuvattu elokuva oli niin mukaansatempaava, että katsojat olivat salista poistuessaan haltioissaan vielä enemmän.

Sinne ja takaisin

Säätila muuttui yöhön mennessä ja vaikka tuuli ei hiljennytkään, niin alhaalla olevat pilvet menivät ohi ja pohjoinen yö näyttäytyi kaikessa kauneudessaan. Oli yö (kello näytti melkein 00:a), mutta pään päällä paistoi aurinko – aivan epätodellinen tunne. Ihmislaumoja vaelteli ulkona ja rakennuksen sisällä, ja minä en ymmärtänyt, mitä pitäisi tehdä. Toisaalta halutti vielä jäädä, lippu oli voimassa kaksi päivää; toisaalta halutti lähteä pois, jotta kaikkein vaarallisin matkaosuus olisi mahdollisimman pian takanapäin…

Kun olimme tutustuneet museoihin, panoraamoihin, kaikkiin ulkona oleviin nähtävyyksiin ja muistomerkkeihin, päätimme lähteä takaisinpäin. Vastaan tuli suhteellisen kovaa vauhtia kymmenkunta turistibussia, ja ratin takana oli naiskuljettajia, mikä ihmetytti minua. Sinnikkäät pyöräilijät polkivat viimeisiä, kaikkein vaikeimpia kilometrejä, jotkut tulivat perille taksilla. Pysähdyspaikoilla oli siellä täällä yöpymään asettuneita turisteja. Tilaa kylmän tuulen pieksämillä autioilla vuoristotasanteilla riitti kaikille. Autojen rekisterikilvistä saattoi päätellä, että turisteja oli Espanjasta, Italiasta, Tanskasta, Ruotsista, Saksasta ja Suomesta; oli myös autoja, joissa oli venäläiset rekisterikilvet.

Paluumatkalla kuvasin kaikkea, mikä jäi selän taakse. Jälleen valtavia pystysuoria kallioseinämiä, alhaalla meri ja tunnelit, jotka vuoriston serpentiinitien jälkeen tuntuivat niin kammottavilta… Vasta vertailemalla näkee asiat selvemmin. Jyrkkää laskua jatkui muutama kymmenen kilometriä, ja vastaantulevalla kaistalla oli turistibusseja toisensa perään. Viimeisellä pysähdyspaikalla, jossa oli matkamuistokioskeja, bussit täyttivät jo koko pysäköintialueen ja osan ajotietäkin. Kansallispukuihin pukeutuneet liikenteenohjaajat yrittivät ohjata liikennettä.

Me sen sijaan olimme jo etenemässä yhä kauemmas näiltä lumoavilta seuduilta. Matkalla kävimme vielä kerran Honningsvågissa. Laituri oli täynnä turisteja ja redillä oli kauniita laivoja. Laiturilla ei riittänyt tilaa, ja pienet moottoriveneet kuljettivat ihmisiä rantaan, josta he siirtyivät katkeamattomana virtana linja-autoihin. Napaseudun loputon päivä sekoitti kaikki suunnitelmat ja mullisti mielen… Päivä ei ottanut päättyäkseen. Ajeltuamme ympäri kaupunkia, jonka kadut olivat täynnä ihmisiä, lähdimme kauemmas etsimään sopivaa pysäköintipaikkaa.

Aurinko paistoi kirkkaasti, tuuli hiljeni, vuorten rinteillä näkyi sadoittain poroja laiduntamassa, ja me etsiskelimme yöpymispaikkaa – enää ei ollut voimia jatkaa matkaa. Lopulta asetuimme tyhjälle tasanteelle korkean vuoren juurelle. Koska tuollaisen matkan jälkeen ei yhtään haluttanut nukkua, menimme ulos autosta ja nautimme hiljaisuudesta. Kuuntelin tarkkaan ja yhtäkkiä kuulin, että jossain lähellä kukkuu käki. Ympärillä ei ollut yhtään puuta. Vain alastomia kallioita ja alhaalla ruohoa, joka ei vielä vihertänyt… Oli käsittämätöntä, minne se oli piiloutunut… Päätin olla koettamatta onneani, enkä esittänyt käelle banaalia kysymystä (suom. huom.: Venäjällä kukkuvalta käeltä kysytään usein jäljellä olevia ikävuosia), olihan meillä edessä vielä pitkä matka.

Jos sanon että, ”kyllä, minua hieman pelotti”, ei se kerro vielä mitään. Matkalla oli monta kertaa tilanteita, jotka eivät sovi herkkähermoisille, ja jos joku ehdottaisi minulle vielä kerran matkaa sinne, niin minä ehkä kieltäytyisin… Kun olimme hieman rauhoittuneet, kävimme nukkumaan väsyneinä ja kylläisinä uusista kokemuksista.

Vuonoja kierrellen

Aamulla oli hiljaista ja kirkas aurinko paistoi sinisellä taivaalla, joten oli tilaisuus saada hyviä valokuvia. Me lähdimme jatkamaan matkaa, vaikka itse asiassa palasimme jonkun aikaa takaisinpäin valtameren suuntaan kulkevaa tietä, sitten poistuimme siltä ja vaihdoimme suuntaa. Ensimmäisiä puita alkoi jo ilmestyä. Unohtumattomat näkymät seurasivat toinen toistaan, tie kulki myrskyävän vuoristojoen läheisyydessä, vuorten huiput olivat lumen peitossa ja kosket kohisivat; alhaalla kaikki vihersi ja tuomet ja voikukat kukkivat. Ajoimme vuonoja kierrellen ja tunneleiden läpi Altan kaupungin suuntaan. Monien norjalaisten kaupunkien tapaan myös Alta sijaitsee vuoren juurella meren rannalla. Koko rannan pituudelta oli veneitä; kalastajien verkot olivat kuivumassa ja telineissä kuivattiin kalaa. Paikallisten asukkaiden pääelinkeinoija ovat kalastus ja kalankasvatus.

Altan kaupungista matkamme jatkui taas pitkin rantaa ja lumipeitteisiä vuoria. Tie kiemurteli milloin ylös milloin alas, välillä se nousi uudelleen muutaman sata metriä merenpinnan yläpuolelle, korkeutta pystyi seuraamaan tienvarsimerkeistä. Usein vastaan tuli polkupyöräilijöitä, ja heistä oli helppo tunnistaa Nordkappin pyhiinvaeltajia.

Noin kuudelta illalla, kun olimme kiertäneet kaikkein pisimmän vuonon, me suuntasimme kohti Kilpisjärveä, paikkaa, joka on Norjan, Ruotsin ja Suomen rajalla. Takana olivat jo syvät kanjonit ja korkeat lumipeitteiset vuoret, vuoristojärvet, kosket ja vaaralliset tiet; edessäpäin oli Lappi ja seuraava yöpaikka. Me vuokrasimme mökin järven rannalta ja lähdimme ravintolaan juhlimaan onnistunutta paluutamme Suomeen.

Nousu Saanalle

Aamulla oli tarkoitus nousta Saanatunturille, joka sijaitsee kolmen maan rajalla. Saana on Lapin korkeimpia tuntureita, sen huippu on hieman yli tuhat metriä merenpinnan yläpuolella. Nousu aivan huipulle saakka on loivaa ja kivistä, vuoripolku on kaiken kaikkiaan neljä kilometriä pitkä.

Aamulla tukevan aamiaisen jälkeen pakkasimme reppuun vettä, lämpimiä vaatteita ja aloitimme nousemisen tasan kello 12. Kulkeminen oli vaikeaa; emme olleet tottuneet siihen ja olimme istuneet paljon autossa, mutta yritimme olla näyttämättä sitä ja nousimme rohkeasti yhä ylemmäs ja ylemmäs. Sieltä avautuivat näkymät Ruotsiin, Kilpisjärvi jäi alas, maisemat olivat lumoavia; kiipesimme yhä ylemmäs ihaillen Lapin kauneutta. Meitä vastaan tuli retkeilijöitä, jotka olivat jo käyneet huipulla; kaikki tervehtivät iloisesti toisiaan ja kannustivat ylöspäin menijöitä.

Nousu jyrkkeni ja muuttui vaikeammaksi. Aluksi levättiin katselutasanteilla, sitten pienillä lumikeitailla ja kirkasvetisten lampien rannoilla; me leikimme lumisotaa, peseydyimme tunturivedellä ja jatkoimme sinnikkäästi matkaa. Lopulta viimeisetkin metrit olivat jo takana ja olimme aivan huipulla, mutta emme olleet siellä yksin. Noin viisitoista ihmistä oli jo valmistautumassa paluumatkalle; jotkut ihastelivat kauniita maisemia, jotkut keräsivät voimia laskeutumiseen. Jätimme vihkoon muistokirjoituksen ”Vasja kävi täällä” ja katselimme tasankoa. Alhaalla siellä täällä näkyi nauhamaisia teitä, taloja ja järviä; Ruotsin puolella lumisia vuorten huippuja ja Suomen puolella loivia tuntureita.

Nousuun ja laskuun meni meiltä vain neljä tuntia, vaikka monet käyttävät Saana-tunturin valloittamiseen viisi, jopa seitsemänkin tuntia; se riippuu iästä, terveydentilasta ja säästä. Viimeiset metrit olivat vaikeimpia – jalat menivät jo väsymyksestä siksakkia. Suureksi iloksemme ”maalissa” oli ravintola. Levättyämme ja syötyämme maittavan lounaan lähdimme paluumatkalle. Kun katselimme valloittamaamme tunturia, ymmärsimme, että ilman sitä matkamme ei olisi ollut niin mielenkiintoinen ja täyteläinen.

Pallastunturilta kotia kohti

Illalla väsymys antoi kuulua itsestään, olimme jo ajaneet noin kolmesataa kilometriä ja pysähdyimme yöpymään Pallastunturille. Löysimme majapaikan vanhasta miellyttävästä hotellista, joka sijaitsee maalauksellisella paikalla Pallastunturin juurella. Jalat olivat aivan väsyksissä, kävimme aikaisin nukkumaan ja aamulla lihassärky muistutti meitä edellisen päivän seikkailuista. Nyt halutti katsella Lapin maisemia vain auton ikkunasta; me ajoimme vesiputoukselle, otin valokuvia ja sitten jatkoimme matkaa kotiinpäin.

Matkan viimeinen päivä osoittautui kaikkein pisimmäksi; taakse jäi yli tuhat kilometriä. Aluksi ajoimme Tornionjoen varrella (joki on Suomen ja Ruotsin rajalla), sitten menimme Ruotsin puolelle ja ajoimme noin kolmesataa kilometriä ruotsalaisia teitä pitkin. Poroja juoksenteli siellä täällä ja koko ajan piti vilkuilla tien sivuille, jottei olisi ajettu niiden päälle. Joen molemmilla puolilla oli taloja, mutta Ruotsin puolellakin kaikki nimet olivat suomeksi. Se on perua muinaisista ajoista, jolloin monet suomalaiset asuivat joen takana; tuolloin Torniojokea pitkin kulkevaa rajaa ei ollut vielä määritelty.

Ajoimme pohjoiselle napapiirille ja pysähdyimme rajajoessa olevalle kauniille vesiputoukselle verryttelemään muutamaksi minuutiksi – ja taas matkaan. Sitten olimme jo Ruotsin puoleisessa rajakaupungissa Haaparannassa – raja Suomen kanssa on lähes huomaamaton – ja siirryimme helposti suomalaiseen Tornion kaupunkiin. Teimme tutustumiskierroksen kaupungilla ja lähdimme sitten moottoritielle jatkamaan matkaamme maan keskiosia kohti. Matkan varrella katselimme paikallisia nähtävyyksiä ja levähdimme Pohjanlahden rannalla. Puolen yön jälkeen ohitimme Jyväskylän; viimeinen yöpymispaikka oli lähellä Mikkeliä. Aamulla selvitimme jäljellä olevat puolitoistasataa kilometriä ja puoleen päivään mennessä olimme onnistuneesti palanneet kotiin.

Matka maan ääriin kesti seitsemän päivää. Takanapäin oli 4010 kilometriä, isompia ja pienempiä kaupunkeja, jokia ja vesiputouksia, meriä ja järviä, sekä 1200 valokuvaa, joissa on henkeäsalpaavia Lapin ja Pohjois-Norjan maisemia – oodi pohjoiselle luonnolle, innostunutta ihastusta kaikkea nähtyä kohtaan sekä kiitollisuutta elämänkumppanille suurenmoisesta lomasta.

Teksti ja kuvat: Irina Romanova Käännös: Sisko Manninen

Siirry ylös