• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 7 ( 50 ) 2009

He ja Me

Tunnettu moskovalainen kriitikko ja kirjallisuudentutkija Igor Zolotusski on luennoinut venäläisestä kirjallisuudesta ja neuvostokirjallisuudesta Jyväskylän yliopistossa. Rodina-aikakauslehti (joulukuu 1995) pyysi häntä vastaamaan kolmeen kysymykseen.

1. Suomalaisten suhde Venäjän valtioon

Luulen, että suomalaisten suhde Venäjän valtioon on vaihdellut eri aikoina. Esimerkiksi viime vuosisadan alussa, kun Aleksanteri I päätti - Pietarin ohjeita noudattaen - ”puhdistaa” Suomen ruotsalaisista ja yhdistää sen Venäjään (1808-09), niin suomalaiset olivat samalla puolella ruotsalaisten kanssa. Kuten eräs noiden tapahtumien osanottaja Faddei Bulgarin kirjoittaa, suomalaiset taistelivat vielä vimmatummin kuin ruotsalaiset ja piirittivät ja tuhosivat venäläisten yksittäisiä osastoja partisaanityyliin. Tuossa sodassa saivat muuten ”koulutuksensa” melkein kaikki ne, joista vuonna 1812 oli tuleva sankareita, kuten esimerkiksi Barklay de Tolli, Denis Davydov ja Bagration.

Sitten Suomi sai suuriruhtinaskunnan aseman osana Venäjää, ja niin alkoi tämän Euroopan pohjoisen seudun hyödyntäminen. Vaikka Suomen alueella olivat siitä lähtien voimassa Venäjän valtion lait, niin suomalaisia talonpoikia ei orjuutettu ja he olivat edelleen vapaita maanviljelijöitä. Sen lisäksi vuonna 1809 tsaari Aleksanteri I lahjoitti Suomelle valtiopäivät vanhassa suomalaisessa Porvoon kaupungissa. Muutaman vuosikymmenen kuluttua Aleksanteri II antoi ukaasin, jolla perustettiin Suomen pankki ja alettiin painaa suomalaisia rahoja. Hänen hallituskaudellaan suomen kielestä tuli itse asiassa valtiollinen kieli.

Kiitolliset suomalaiset pystyttivät hänen kunniakseen muistomerkin Helsingin tärkeimmälle aukiolle, ja siellä se seisoo yhä edelleen. Aukion nimi on pietarilaisen esimerkin mukaan Senaatintori, Aleksanteri II:n hahmon takana seisoo luterilainen tuomiokirkko ja hallitsijan vasemmalla ja oikealla puolella on valtioneuvosto ja yliopisto. Yliopiston nimi oli pitkän aikaa Aleksanterin yliopisto, ja yliopiston pihalla, vain muutaman askeleen päässä Aleksanteri II:n muistomerkistä, on Aleksanteri I:n rintakuva. Se tosiasia, että kaksi venäläistä hallitsijaa - Venäjän valtion symbolia - on yhä edelleen ”kirjoilla” Helsingin keskustassa, kertoo suomalaisten lojaalista suhtautumisesta tuon ajan Venäjää kohtaan.

Vielä muutama sana eräästä samantyyppisestä rakennelmasta. Helsingin kauppatorilla kohoaa graniittinen nelikulmio, jonka huipulla on kotka - se on kunnianosoitus venäläiselle hallitsijattarelle, joka joskus oli käynyt tuolla rannalla.

Mitä tulee uudempaan historiaan, niin siinä ei kuva ole lainkaan niin auvoinen. On totta, että suomalaiset muistavat Leniniä, joka lahjoitti heille itsenäisyyden vuonna 1917 ja Tampereella vaalitaan hänelle omistettua museota, mutta suomalaisten suhde Leninin luomaan valtioon alkoi muuttua kielteiseksi maan vapautumishetkestä alkaen. Yhteinen raja ja pelko joutua uudelleen valloitetuksi syvensivät kielteisiä näkemyksiä. Suhtautuminen ei parantunut myöskään siitä, että Moskova lähetti Suomeen omia agenttejaan ja ylläpiti siellä - vasemmistopuolueiden varjolla - ”viidettä kolonnaa”.

Kriisi puhkesi vuonna 1939, kun meidän sotajoukkomme ylittivät rajan ja alkoi talvisota, kuten suomalaiset sitä nimittävät. Nämä tapahtumat erottivat Suomen ja Venäjän lopullisesti, ja suomalaisten suhtautuminen Stalinin valtioon muuttui kielteisestä vihamieliseksi. Suomesta ei turhaan tullut toisen maailmansodan vuosina Hitlerin liittolaista.

Vielä nytkin vuoden -39 kaiut kiihdyttävät suomalaisten mieliä. Talvisodan vuosipäiviä vietetään säännöllisesti: sodan veteraanit esiintyvät televisiossa, ja lehdissä julkaistaan noina vuosina otettuja kuvia siitä, kun on saatu hylättyä venäläistä tekniikkaa, kuvia vangiksi jääneistä neuvostosotilaista ja -upseereista ja ”valloittajien” ruumiista. Se on varmaankin ainut sotavoitto Suomen historiassa ja sen vuoksi sitä juhlitaan. Entiset rintamamiehet ylpeilevät kunniamerkeillään ja sillä, kuinka taitavasti he antoivat satikutia venäläisille, ja koska se on poikkeuksellinen tosiasia Suomen historiassa, niin luulen, että sitä tullaan muistelemaan pitkään. Se, mikä silloin voitettiin, ei ollut Venäjä (vaikkakin myös Venäjä) vaan vihattu järjestelmä eli kommunistien luoma valtiokoneisto. Vaikka Venäjä ei nykyään enää olekaan se sama, niin siitä huolimatta tuo ikävä muisto vaikuttaa yhä suomalaisten suhtautumiseen Venäjän valtioon. Koululaiset oppivat isänmaallisuutta talvisodan esimerkin perusteella, ja koko kansa vaalii sotaa muistellessaan samankaltaisia tunteita.

Epäluottamus Venäjää kohtaan ei ole hävinnyt: siinä on sekä vanhojen pelkojen jäänteitä että uusia pelkoja - ei enää pelkoa vain sotilaallista voimaa kohtaan vaan myös pelkoa kaaosta kohtaan, joka uhkaa tulvia Suomen rajan yli, pelkoa siitä, että kommunismi mahdollisesti palaa jälleen valtaan. Mikä tahansa liikahdus siihen suuntaan - vuoden -91 vallankaappauksesta epäonnistuneeseen ”Tšetšenian salamasotaan” - saa täällä aikaan vapinaa: Venäjän kolossi pystyy kuin pystyykin, jopa rapautuessaan, heittelemään Suomeen sirpaleitaan. Ja se, että harkitsevaiset suomalaiset liittyivät talvella 1995 Euroopan yhteisöön, johtui myös heidän pelostaan hallitsematonta venäläistä luonnonvoimaa kohtaan ja halustaan suojautua siltä Euroopan kilven taakse.

2. Suomalaisten suhde venäläiseen ihmiseen

Toiseen kysymykseen vastaaminen on sekä helpompaa että vaikeampaa. Helpompaa sen vuoksi, että Venäjän valtio ja venäläinen kansa eivät ole yksi ja sama asia. Vaikeampaa sen vuoksi, että on mahdotonta ottaa huomioon jokaisen suomalaisen tunteet, mutta epäilen, että kaikki suhtautuvat Venäjän kansaan omalla tavallaan. Katsotaan kuitenkin aluksi sitä, mitä valtakunnan tasolla tehdään. Venäjän kieltä opiskellaan kouluissa vapaaehtoisena aineena ja melkein kaikissa suomalaisissa yliopistoissa on venäjän kielen ja kirjallisuuden laitokset. Miten sen voi selittää? Kysyntä venäjän kieltä kohtaan on kasvanut.

Kyse ei ole niinkään äkillisestä mielenkiinnon lisääntymisestä Venäjää ja sen kansaa kohtaan, vaan venäläisen ihmisen imagon muuttumisesta Suomessa. Tarkoitan tietysti ja ennen kaikkea rikkaita venäläisiä, joiden lihavat lompakot tekevät vaikutuksen toimeliaisiin suomalaisiin. Suomalaiset ovat hyvin käytännöllisiä ja he tuntevat rahan arvon. Ja kun venäläiset - päinvastoin kuin ennen - alkoivat pukeutua parhaimmissa liikkeissä ja ostaa kaikkea mahdollista alkaen kalliista vaatteista ja päätyen asuntoihin, taloihin ja tontteihin, niin kellään ei ollut voimia vastustaa heitä. Ja mitäpä siinä voisikaan tehdä? Venäläiset maksavat käteisellä. Entä onko se lisännyt kunnioitusta meitä kohtaan? Luulen, että ei. Sen vuoksi, että kyse ei ole kunnioituksesta kansaa, sen työteliäisyyttä ja luotettavuutta kohtaan, vaan kyse on Lännelle tyypillisestä kunnioituksesta rahaa kohtaan.

Sen lisäksi suomalaiset pelkäävät, että luoja ties millä keinoin hankittuihin rikkauksiin voi joskus myöhemmin liittyä ruutitynnyriefekti, ja tynnyri voi räjähtää kipinän osuessa siihen; mutta niin kauan kun on maksajia, he ottavat vastaan. Toistan vielä, ettei tässä ole kyse suhteesta Venäjän kansaan, venäläisiin ihmisiin tai kaikkeen venäläiseen yleensä.

Jos puhutaan viimeksi mainitusta, niin siinä voi nähdä hajontaa. Nuoriso ei tunne menneisyyttä ja venäläisiin liittyvät vanhat epäselvyydet eivät ole nuorten harteilla. Nuorten muistoja ei paina talvisota eikä se, että Suomi oli vuoteen 1944 saakka Hitlerin puolella. Kuitenkin monet opiskelijat (puhun nyt nimenomaan heistä) suhtautuvat epäluuloisesti venäläisiin. Se johtuu meidän köyhyydestämme ja aggressiivisuudestamme, lakien puuttumisesta, vallan häilyvyydestä, Tšernobylistä, Tšetšeniasta jne. Venäläiset ovat suurelta osin köyhiä ja katkeroituneita, mikään ei onnistu heiltä (opiskelijat matkustelevat Venäjällä ja näkevät, kuinka me elämme). On riskialtista olla meidän kanssamme tekemisissä, me emme ole luotettavia. Hyvin hoidetussa, kauniissa Suomessa kaikki on tasaista, vakaata ja omalla paikallaan; kaikkialla on puhdasta ja hyvin tehty työ on suomalaisen ihmisen jumala. Suomalaiset eivät näe Venäjällä vain museoita ja restauroituja luostareita, joihin heitä viedään tutustumiskäynneille; he näkevät myös likaa, torakoita hotelleissa sekä moukkamaisuutta. He näkevät, että siellä ei pidetä sanaa, velvollisuus ei velvoita mihinkään, ja työ on suurimmalle osalle ihmisiä rasite, joka pyritään suorittamaan mahdollisimman kiireesti.

Suomalainen työntekijä ottaa teidät vastaan vielä viittä vailla viisi, jos työ loppuu viideltä, on kohtelias eikä kiirehdi, vaikka kellon viisari meneekin ohi sen kohdan, joka osoittaa työpäivän päättymistä. Vaikka et tullutkaan ajoissa, niin sinua pitää palvella yhtä huomaavaisesti, kuin sinua olisi palveltu keskipäivällä.

Joillakin opiskelijoilla on ystäviä Venäjällä (etenkin Karjalassa ja Pietarissa), suomalaiset käyvät heillä kylässä ja kutsuvat heitä koteihinsa. On olemassa jopa tuonkaltaisten ystävyyssuhteiden fanaatikkoja, jotka matkustelevat Suomen ja Venäjän rajan yli muutaman kerran vuodessa. Mutta koska suomalaiset ihmiset eivät yleensä halua näyttää tunteitaan, ovat mainitun kaltaiset entusiastit heidän joukossaan poikkeuksia. Kyllä, suomalaiset ovat suhteellisen pidättyväisiä, vaikka osaavat myös pitää hauskaa ja rillutella. Siis välillä, tosin yleensä perjantai- tai lauantai-iltana, kun pitää ”päästää höyryjä” työviikon jälkeen. Mutta jo sunnuntaina on kaduilla hiljaista ja puhdasta, ei yhden yhtä paperia (hieman aikaisemmin jalkakäytävät olivat täynnä roskia), ja maanantaiaamuna he ovat pestyinä ja selvinä luentosaleissaan (etupäässä rilluttelijat ja rellestäjät ovat tietenkin nuorisoa), sekä toimistoissa, kaupoissa ja pankeissa.

Venäläistä hillitöntä hurvittelua he eivät hyväksy. Suomalaisten kurinalaisuus, tarkkuus ja tunnollisuus ei mitenkään käy yksiin venäläisen leväperäisyyden kanssa, meidän vastakohtaisuuksiemme leimuavien ääripäiden kanssa, venäläisen elämän epärytmisyyden kanssa.

Vanhempi sukupolvi, joka muistaa vuoden 1939 ja sitä seuranneen, puoli vuosisataa kestäneen Neuvostoliiton taholta tulleen paineen, suhtautuu venäläisiin tietenkin vähemmän luottavaisesti kuin nuoriso. Suomalaisethan pelkäsivät piilotella poliittisia pakolaisia luonaan, heidät annettiin Moskovassa ilmi. Valitettavasti tämä sääntö on yhä voimassa.

Kerron tähän liittyen erään romanttisen tarinan. Sen kertoi minulle Ystäväni, eräs poliittinen vanki, joka kärsi vankeustuomiotaan Brežnevin kuoleman jälkeisenä aikana. Heidän vankileirillään oli muista erillään istumassa erityisen vaarallinen rikollinen, joka oli tuomittu ”isänmaan pettämisestä”. En tiedä miten, mutta ystäväni onnistui tapaamaan häntä ja hän paljasti ystävälleni ”petoksensa” salaisuuden.

Tuo rikollinen oli rakastunut suomalaiseen tyttöön ja tyttö häneen. Heille syntyi lapsi. Suomalainen tyttö matkusti pois Suomeen ja miestä ei päästetty hänen luokseen. Silloin hän päätti tehdä kohtalolle kepposen. Taitavana ja kekseliäänä ihmisenä hän rakensi ilmapallon, pääsi tunkeutumaan sen kanssa Neuvostoliiton ja Suomen rajalle, jossa hän sytytti nuotion, täytti pallon lämpimällä ilmalla, istutti koriin itseään muistuttavan olkinuken ja laski pallon ilmaan.

Rajavartijat ryntäsivät ottamaan lainrikkojaa kiinni, ja sinä aikana meidän keksijämme ylitti rajan. Hän ilmestyi kaupunkiin, jossa hänen rakastettunsa asui, löysi hänen kotinsa, koputti oveen ja kysymykseen ”Kuka siellä?” vastasi: ”Minä”. Hän asui perheensä luona kuusi kuukautta, mutta naapurit antoivat hänet ilmi, ja Suomen viranomaiset luovuttivat hänet Neuvostoliittoon. Hän sai viisitoista vuotta kovennettua rangaistusta.

Suomalaisten suhtautumisessa venäläisiin on vielä eräs nyanssi. Meidän nuoret naisemme, jotka nykyään etsivät aviomiehiä kaikkialta maailmasta, kokeilevat onneaan myös täällä. He eivät mene naimisiin konkreettisen suomalaisen miehen, vaan Suomen kanssa, ja saatuaan täällä kaikki oikeudet eroavat nopeasti, katkaisevat välit valittujensa kanssa ja jäävät usein yksin pienten lasten kanssa. Myös tämänkaltaiset tarinat vaikuttavat suhtautumiseen venäläisiä kohtaan, vaikka myös suomalaiset eroavat suhteellisen usein.

Meidän daamiemme tärkein argumentti on, että suomalaisten miesten kanssa on tylsää. Miehet joko ovat hiljaa tai ovat hiljaa ja juovat, mutta venäläiset ovat tottuneet siihen, että jos on kyse rakkaudesta, niin silloin ollaan ”sielu sielussa”; jos on pullo vodkaa, niin siitä seuraa synnintunnustus; intohimoon kuuluu mustasukkaisuutta ja lyömistä ja sitten taas seuraavalla kierroksella ollaan samaa pataa - sanalla sanoen ”kohtalonomaista kaksintaistelua”, kuten Tjutšev asian ilmaisi.

Sivistyneet venäläiset naiset haluavat keskustella suomalaisten kanssa kirjallisuudesta, politiikasta, uskonnosta ja filosofiasta, mutta he (suomalaiset miehet) laittavatkin television päälle ja katsovat...urheilua. (Urheilu on Suomessa kaiken filosofian yläpuolella, ja kun Suomen jääkiekkojoukkue voitti maailmanmestaruuden, niin suomalaiset juhlivat tuota voittoa koko viikon. Sellaista juhlintaa heillä on vain uutena vuotena ja jouluna.)

Tätä aihetta ei voi ammentaa tyhjiin yhdellä lauseella, sanomalla että ”venäläisistä pidetään” tai ”venäläisistä ei pidetä”. Riippuu siitä, millaisista venäläisistä. Kuitenkin suomalaiset kohtelevat huonosti jopa niitä venäläisiä, joita he ottavat työhön ja - todettuaan, että he osaavat tehdä työtä - alkavat kunnioittaa. Venäläisille maksetaan vähemmän kuin muista maista tulleille, ja tiedän tapauksia, joissa lahjakkaat venäläiset asiantuntijat ovat olleet älyllisen energian toimittajan roolissa työnantajilleen.

3. Suomalaisten suhde venäläiseen kulttuuriin

Tämä kaikki ei tietenkään paranna venäläisten intellektuellien asemaa suomalaisten kollegojen silmissä. On toki olemassa kaukokatseisia suomalaisia, jotka ymmärtävät, että Venäjän kansa ei ole kuolemassa sukupuuttoon, että Venäjä on ja pysyy, että lopulta kaikki siellä rauhoittuu ja ihmiset alkavat tehdä työtä; nousee uusi sukupolvi, joka tulee pelkäämään - jos ei Jumalaa, niin lakia - ja silloin Suomi on etulyöntiasemassa muihin eurooppalaisiin maihin verrattuna. Kauppa ja kumppanuus alkavat kehittyä ja kaikenlainen eriarvoisuus katoaa (Venäjä on suuri, mutta köyhä, Suomi on pieni, mutta rikas; venäläiset luottavat ”ehkään”, suomalaiset omiin käsiinsä). Edellyttäen tietenkin, ettei sattuma - tuo historian pikkupaholainen - tee meille jotain halpamaista temppua.

Vuonna 1987, kun tulin ensimmäistä kertaa Suomeen, minut vietiin Suomenlinnan saarelle, jossa on yhä edelleen pystyssä muinaisen linnoituksen muureja ja torneja. Saarella olevassa rakennuksessa syntyi eräälle merilääkärille poika, joka sai nimekseen Vissarion Belinski. Suomalaiset ovat kunnioittaneet tätä tapahtumaa muistolaatalla, ja minusta se oli hyvin miellyttävä, venäläisen kulttuurin kunnioittamisesta kertova yksityiskohta.

Tähän liittyen poikkean aiheesta vähäksi aikaa. Samana vuonna 1987 tullessani eräänä aamuna hotellista ulos panin merkille, että monien rakennusten katoilla on Suomen lippu. Kysyin helsinkiläisiltä ystäviltäni, mitä se tarkoittaa. Olin miellyttävästi yllättynyt, kun minulle vastattiin: tänään on runoilija Aleksis Kiven syntymäpäivä. Herranen aika! Ajattelin tuolloin, että ylistetyssä Neuvostoliitossa juhlitaan vaikka keiden merkkipäiviä ja hautajaisia! Silti kenellekään ei ole tullut mieleen viettää valtiollista liputuspäivää Puškinin syntymäpäivänä.

Suomalaiset kunnioittavat runoilijoitaan, mutta he kunnioittavat myös vierasmaalaisia. Suhtautuminen 1800-luvun venäläiseen kulttuuriin on ehdottoman kunnioittavaa. Tuon vuosisadan kirjoja säilytetään Helsingissä Slaavilaisessa kirjastossa, jota voi liioittelematta sanoa venäläiseksi kirjastoksi. Sen salit ja maanalaiset kerrokset ovat täynnä aarteita: siellä säilytetään kaikkia venäläisiä painotuotteita vuosilta 1825-1917. Tsaari Nikolai I antoi ukaasin, jossa määrättiin lähettämään kaikkien Venäjällä julkaistujen aikakauslehtien vapaakappaleet kolmeen eri osoitteeseen: Tiedeakatemian kirjastoon, sensuurille ja Helsingissä sijaitsevaan Aleksanterin yliopiston kirjastoon.

Slaavilaisesa kirjastossa voi ihan rauhassa mennä lukusalissa olevien hyllyjen luo ja ottaa käteensä Puškinin teoksen Sovremennik (ei kopiota, vaan alkuperäisen) tai Bulgarinin kirjan Severnyi arhiv. Näitä ja muita kirjoja, ensyklopedioita, vanhoja sanakirjoja ja hakuteoksia ei saa vain katsella, ne voi jopa jättää omalle pöydälle niin pitkäksi aikaa, kun se on tarpeen.

Aikaisemmin tuossa kirjastossa, jossa muuten lähes kaikki virkailijat osaavat venäjää, työskenteli tiedemiehiä Euroopasta ja Amerikasta, nykyään siellä on paljon meidän maanmiehiämme. Nuoret lahjakkuudet tulevat tänne Moskovasta ja Pietarista, ja Helsingin yliopisto maksaa heidän venäläistä kirjallisuutta käsittelevistä töistään, joista rehellisesti sanottuna meidän itsemme pitäisi maksaa.

Käytännön mielenkiintoon venäjän kieltä kohtaan (oppaiden, myyjien, yrityksissä toimivien tulkkien jne. pitää osata kieltä) liittyy aina kiinnostus myös venäläistä kirjallisuutta kohtaan.

Venäläisen sielun problematiikkaa tai - kuten nykyään sanotaan - venäläistä mentaliteettia on mahdotonta ymmärtää ilman kirjallisuutta. En tiedä, millaisista lähteistä jälkineuvostoliittolaisen ajan historiaa tullaan aikanaan opiskelemaan, sillä tällä hetkellä meillä ei kerta kaikkiaan ole olemassa senkaltaista kansan sielun ilmentäjää, kuin 1800-luvun kirjallisuus.

Jyväskylän yliopiston venäjän kielen laitoksella pidetään luentoja venäjän klassisesta kirjallisuudesta ja nykykirjallisuudesta ja järjestetään seminaareja, joissa opiskelijat tutustuvat Tolstoin, Dostojevskin, Gontšarovin, Platonovin ja Bulgagovin teksteihin. Näihin seminaareihin kokoontuu vuosi vuodelta enemmän ja enemmän ihmisiä, ja niissä syntyy räiskyviä keskusteluja, koska venäläiset ”kirotut kysymykset”, venäläisten taipumus ”ripittäytymiseen” ja venäläinen ”sydämen kirjallisuus” saavat suomalaisten sydämet sykkimään.

Olin suuresti hämmästynyt, kun 1900-luvun kirjallisuuden tentissä suurin osa opiskelijoista ei valinnut helpotettuja yleisluonteisia kysymyksiä, vaan aiheen ”Haaveen tragedia” A. Platonovin romaanissa Tševengur. Ja he ymmärsivät tämän tragedian, joka on kaukana heidän omasta historiallisesta kokemuksestaan! Eräs naisopiskelija kirjoitti loppuun pienen viestin, jossa hän tunnusti, että hänellä oli ollut henkisesti raskas vuosi ja että ainoastaan venäläisten kirjojen lukeminen auttoi häntä pääsemään eroon toivottomuuden tunteesta. Kävi ilmi, että suomalaiset pystyvät vastaanottamaan ei vain venäläistä rakkauden uskontoa, vaan myös monimutkaisia filosofisia kysymyksiä, joita Gogol, Dostojevski ja mainittu Platonov ovat käsitelleet teoksissaan.

Venäläinen kulttuuri on uskonnollista ja kallellaan uskoon päin; suomalaiset noudattavat rituaaleja, mutta eivät yhdistä elämän tavanomaisten ongelmien käsittelyä mitenkään kirkkoon tai Kristuksen opetuksiin. Pappi ja kirjailija - kumpikin hoitaa heillä omaa työtään. Kun kysyin suomalaisilta, onko heillä henkisiä johtajia, he vastasivat: mihin me heitä tarvitsemme? Järkevä vastaus, vaikka onkin venäläisille käsittämätön. Me olemme uskonnollisia, ja siinä mielessä meille ei riitä vain Jumala, tarvitsemme myös apostolia.

Suomalainen klassinen musiikki ja suomalainen klassinen maalaustaide ovat perinteisiä, mutta näiden taiteen lajien nykyiset ilmenemismuodot, mukaan lukien teatteri, baletti, kertomakirjallisuus ja runous, ovat ”kallellaan” avantgarden ja uusimpien suuntausten puoleen, ja ne eroavat voimakkaasti klassisesta perinteestä. Sen vuoksi suomalaisia kiinnostaa nykyvenäläisessä kulttuurissa ennen kaikkea avantgarde. He ovat innostuneet venäläisestä postmodernismista ja strukturalismista (kun puhutaan kirjallisuudesta), semiotiikasta jne. Kun puhun tässä suomalaisista, tarkoitan ennen kaikkea ohjaajia, taiteilijoita ja kirjailijoita, en suinkaan lukijoita.

Aikaisempina vuosina Suomessa ilmestyi ja täällä myytiin paljon venäläisiä kirjoja. Kaksi kolmannesta niistä koostui ”pakollisesta” neuvostokirjallisuudesta. Nyt siihen ”pakolliseen” osastoon kuuluu vain antisosialistisia realisteja. Eli siis pornoa, roskakirjallisuutta yms. Suomalaiset kustantajat ovat vain kääntäneet ”soltun” (sotamies korttipelissä, suom. huom.) pää alaspäin. Kuitenkin sosialistinen realismi ja antisosialistinen realismi ovat, minun mielestäni, saman asian eri puolia.

Suomalaiset ja venäläiset ovat lähempänä toisiaan, kuin yleensä ajatellaan. Kyse on siitä, että kun Karpaattien vuoristosta lähteneet slaavit vaeltelivat pitkin laaksoja ja saapuivat vähitellen niille seuduille, joita nyt sanotaan Keski-Venäjäksi, he tapasivat siellä suomalaisia heimoja, jotka olivat asuneet noilla seuduilla jo pitkään. Näiden kansojen yhteenliittyminen tapahtui verettömästi, ilman sotia. Tietenkin suomalaiset ovat luterilaisia ja protestantteja ja me olemme ortodokseja, mutta jos katsotaan Venäjän pohjolaa, niin sekä meillä että heillä on samanlainen maisema, samanlainen horisontin linja ja samanlainen ilmasto. Luonto on yhdistänyt meidät ikiajoiksi.

Suomalaisilla on nykyään kaikki perusteet tuntea ylemmyyttä suhteessa meihin, mitä tulee työkulttuuriin ja arkielämän järjestämiseen. Normaalielämässä suomalaiset ovat maanläheisiä ja säästäväisiä, mutta heillä on sekä Kalevala ja Aleksis Kivi että Simberg ja Sibelius. Ja tällä korkealla tasolla me pystymme aina ymmärtämään toisiamme.

Siirry ylös