• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 3 ( 23 ) 2014

Etsintä

Venäläisen klubin toimistoon poikkeaa joka päivä ihmisiä. He tulevat eri syistä, mutta hyvin usein erilaisten ongelmiensa takia. Joku haluaa vain kertoa niistä, valittaa elämästä jne. Jonkun tarvitsee saada apua henkilökohtaisiin, kotitalouteen tai muihin asioihin liittyviin ongelmiin — kääntää, soittaa, löytää, hankkia jotain... Valitettavasti klubin työntekijät eivät aina pysty korvaamaan sosiaalityöntekijää, psykoanalyytikkoa, lakimiestä, käännöstoimistoa jne. jo siitäkin syystä, että he toimivat vapaaehtoisina tai pienellä palkalla.

Joskus kysymykset, joilla meitä lähestytään, ylittävät tavanomaiset raamit, ja näitä kysymyksiä on mielenkiintoista käsitellä. Viime vuonna meihin otti yhteyttä nuori nainen avunpyynnön kanssa. Kirjeenvaihtomme ja ensimmäisen klubilla tehdyn tapaamisemme jälkeen selvisi, että hän on neuvostosotavangin lapsenlapsi. Nainen pyysi meitä auttamaan hänen isoisänsä kohtalon selvittämisessä sotavankeudesta palaamisen jälkeen ja etsimään hänen sukulaisiaan, koska hän itse on vasta aloittanut venäjän kielen opinnot eikä tiennyt minne näissä asioissa tulisi ottaa yhteyttä.

Asiasta oli vaikea kieltäytyä, ja me päätimme yrittää tehdä jotain, vaikka tällaisesta asiasta meillä ei ollut aiempaa kokemusta. Ensimmäinen tapaaminen Kaisan kanssa pidettiin klubilla viime vuoden lopulla. Nimi kuten muutkin tiedot on keksittyjä, koska hänen asiansa on arkaluonteinen ja suhtautuminen siihen on vielä tälläkin hetkellä ristiriitaista. Me ymmärsimme arkaluontoisuuden Kaisan haluttomuudesta aloittaa etsintöjä lehdestämme. Jopa ehdotuksemme ottaa yhteyttä venäläiseen Kadonneen jäljillä (Ždi menja) -ohjelmaan aiheutti aluksi huolta: mitä jos Suomessa joku näkee tämän ohjelman, jos se toteutuu?

Ensimmäisellä tapaamisella hän kertoi, että on itse saanut vasta vähän aika sitten tietää, kuka hänen isoisänsä oli ja haluaisi tietää hänen kohtalostaan. Häntä kutsuttiin Pavel Kirillovitš Nikitiniksi, ja hän oli neuvostosotavanki. Toisen maailmansodan aikana hänet lähetettiin työskentelemään maatilalle Pohjois-Hämeessä sijaitsevaan kylään, missä hän työskenteli keväästä 1943 sodan loppuun asti. Nimi selvisi heille vasta vähän aikaa sitten. Nimen ja muiden tietojen saamisessa auttoi Suomen Kansallisarkistosta saadut kopiot Pavel Nikitinin sotavankikortista ja asiakirjasta, josta selviää hänen palaaminen vuonna 1944 takaisin Neuvostoliittoon.

Myöhemmin, kun olimme saaneet yhteyden Pavelin lapsiin Venäjällä, Kaisa lähetti minulle välitettäväksi Pavelin lapsille tarinan tarkemmin kerrottuna:

Helena, äitini äiti, oli nuorin lapsi perheessä, jossa hänen lisäkseen eli vielä kymmenen lasta. Pavel tuli maatilalle, ja he työskentelivät yhdessä ja rakastuivat toisiinsa. Helena tuli raskaaksi, mikä oli suuri skandaali koko suvulle, koska perhe oli uskonnollinen, ja siitä, mitä sodan aikana tapahtui, saattoi joutua vankilaan.

Helena lähetettiin synnyttämään siskonsa luokse, joka asui muualla, jotta hänen salaisuutensa pysyisi salassa. Tämän jälkeen Helena nähtävästi pakotettiin antamaan lapsi ottovanhemmille toiselle puolelle Suomea. Äitini piti päästä rikkaaseen perheeseen, mutta sukulaiset saivat selville, että häntä kohdeltiin huonosti uudessa paikassa. Hänet lähetettiin vanhuksen kasvatettavaksi maalle, missä hän näki nälkää.

Loppujen lopuksi Helenan äiti toi hänet takaisin maatilalle, kotiin, kun äitini oli 4-vuotias. Palattuaan hän oli todella laiha ja hänellä oli täitä. Helena oli sairasteleva ja Alma, hänen tyttärensä ja minun äitini, asui kouluvuotensa pääasiallisesti isoäitinsä luona, mutta piti kuitenkin yhteyttä äitiinsä. Kun Alma kasvoi, hänelle kerrottiin suurena salaisuutena, että hänen isänsä oli vanki eikä sitä saa kertoa koskaan kenellekään. Äitini oli järkyttynyt ja pelkäsi, että hänen isänsä oli rikollinen eikä uskaltanut kysyä lisätietoja.

Kaikilla muilla sukulaisilla hiukset olivat melko vaaleat, mutta äitini näytti erilaiselta: hänellä oli tummat hiukset ja hän oli kaunis. Onneksi häntä ei erityisesti kiusattu siitä, että hän erosi muista niin paljon, vaikka joku varmasti tiesikin hänen historiansa.

Myöhemmin, ollessaan nuori nainen, äiti kuuli aivan sivullisilta ihmisiltä, että hänen isänsä ei itse asiassa ollut rikollinen, vaan sotavanki, mutta kukaan ei osannut kertoa enempää ja sukulaiset eivät halunneet puhua tästä aiheesta. Helena kuoli nuorena vuonna 1978 ja jäi epäselväksi oliko hän aikonut jossain vaiheessa kertoa äidilleni kaikesta. Nähtävästi kaikki oli hänelle niin traumaattista, että hän ei koskaan voinut puhua siitä, mitä oli tapahtunut.

Äitini ei koskaan hävennyt perheensä historiaa, sen jälkeen kun sai tietää, että hänen isänsä olikin sotavanki eikä rikollinen. Siitä tuli pian hänen oma salaisuutensa, ja hän ikävöi isäänsä ja näki jopa unia hänestä. Äiti kertoi tästä meille, tyttärilleen, kun me olimme nuoria. Meille se oli luonnollinen asia, ja se kiinnosti meitä aina kovasti. Mutta koska kukaan ei voinut tai halunnut kertoa meille mitään, niin asia ei edennyt mihinkään.

Kun aikuistuin, niin aloin vaatia äidiltäni, että me yrittäisimme selvittää tämän asian. Lisäksi, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, politiikasta tuli avoimempaa.

Me otimme Helenan iäkkääseen siskoon yhteyttä ja yritimme pyytää häntä kertomaan tästä asiasta kaikki olennainen, mutta hän ei suostunut kertomaan mitään, mutta myönsi kuitenkin, että tämä tarina oli tosi. Helenan sisko oli vannonut, ettei kerro kenellekään mitään... Näin ollen me emme saaneet selville mitään uutta, me emme edes tienneet tuon sotavangin nimeä. Minä aloin kuitenkin selvittää asioita Suomen Kansallisarkistosta ja sain todisteen siitä, että taloon oli lähetetty töihin yksi sotavanki. Mutta asiakirjassa ei ollut nimeä tai numeroa ja me menetimme taas toivomme saada jotain selville.

Me luulimme, että kaikki, jotka olivat nähneet Pavelin tuolloin, olivat jo kuolleet, ja asia jää selvittämättä. Mutta sitten äitini serkku Timo kertoi meille, että muistaa Pavel Nikitinin, sotavangin, vaikka tuohon aikaan, kun vanki tuotiin taloon, Timo oli vielä lapsi. Timo muisti nimen ja sen jälkeen asia alkoi selvitä nopeasti. Arkistosta löysimme vain yhden henkilön tiedot tällä nimellä ja saadessamme hänestä tiedot, otimme yhteyttä klubiin, koska tiesimme, että klubi hoitaa sotavankien hautoja.

Ensimmäisessä tapaamisessa saatujen tietojen ja asiakirjojen pohjalta päätimme yrittää etsiä Kaisan sukulaisia Venäjällä. Aluksi mietimme Ždi menja -ohjelmaa. Heillä on enemmän kokemusta tällaisista asioista. Lähetyksen yhteystietojen etsiminen Internetistä ei antanut heti osoitetta, mutta toi joitakin arvosteluja ja keskusteluja esille. Näiden joukossa oli ilmoitus siitä, että itse etsintöjä tekevät vapaaehtoiset (joita ei mainita missään) ja tämän lisäksi joskus vapaaehtoisten tekemistä löydöistä ei kerrota sukulaisille kuukausiin televisiolähetyksen esittämisen vuoksi. Tästä johtuen päätin etsiä aluksi muita vaihtoehtoja ja vasta sitten lähettää kirje toimitukseen.

Sotavangin kortissa luki, että hän asui yhdessä Tšuvassian tasavallan Vurnarskin alueen kylässä (todellisuudessa kylän nimeä ei ollut kirjoitettu aivan oikein, mutta löysin siltä alueelta tätä nimeä muistuttavan kylän). Internetistä löytyi yhteystiedot Vurnarskin alueen hallintoon ja aluelehden toimitukseen, johon saamieni tietojen mukaan pystyi ottamaan myös yhteyttä ja pyytämään apua etsinnöissä.

Klubin nimissä valmisteltiin virallinen kirje, jossa kerrottiin hieman klubistamme ja pyydettiin apua sotavanki Pavel Nikitinin sukulaisten etsinnöissä. Lähetin kirjeemme, johon liitettiin käännös Kaisan lyhyestä kirjeestä hänen yhteystietoineen, sotavankikortin kopio ja kopio palautuspäätöksestä Neuvostoliittoon käännöksineen, sähköpostilla hallinnon johdolle ja kopion lehden päätoimittajalle.

Vähän ajan kuluttua minulle soitti innostunut ja onnellinen Kaisa ja ilmoitti, että oli saanut kirjeen Vurnarskin alueelta ja jopa Pavel Nikitinin poika oli soittanut hänelle. Kaisa lähetti minulle tämän kirjeen:

Myöhemmin minä, Kaisan pyynnöstä, soitin Tšeboksaryyn, kerroin Pavelin pojalle Kaisan, hänen äitinsä ja isoäitinsä tarinan ja kysyin Pavelin kohtalosta. Saimme selville, että Pavel palasi sodasta vuonna 1946 kunniamerkkien kanssa, eli on mahdollista, ettei hän joutunut vankeuden jälkeen enää leireille. Hän ei joka tapauksessa ollut kertonut lapsilleen mitään tällaista eikä edes vankeudestaan Suomessa. Sukulaisten löytyminen Suomesta tuli hänen lapsilleen täytenä yllätyksenä.

Palattuaan sodan jälkeen kotiseudulleen, Pavel avioitui lesken kanssa, jolla oli kaksi lasta. Heille syntyi vielä kolme poikaa.

Myöhemmin Kaisa kertoi, että heidän kanssakäymisensä uudelleen löydettyjen sukulaisten kanssa jatkuu aktiivisena. Hän näytti heidän valokuviaan. Kiitti meitä ja ilmoitti, että tulevaisuudessa yhteyshenkilönään ja tulkkinaan toimii hänen sukulaisensa.

Teksti: Sulo Niemi
Suomennos: Maria Lepistö

Siirry ylös