• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 4 ( 08 ) 2010

Irina Kososen haastattelu

Olemme tunteneet toisemme Irinan kanssa jo kauan, melkein siitä lähtien, kun hän muutti Tampereelle. Vuonna 1996 oli vaikeaa päästä kielikursseille, ja sen vuoksi me opiskelimme Sampolan työväenopistossa. Ajan myötä tiemme erosivat ja kumpikin jatkoi omaa tietään. Tapasimme harvakseltaan Venäläisen klubin tilaisuuksissa. Monet meistä tulivat Suomeen vuonna 1996, ja jokaisen kohtalo on muotoutunut omalla tavallaan; on syntynyt lapsia ja lapsenlapset kasvavat. Irina on eräs niistä, jotka ovat osanneet olla kärsivällisiä ja säilyttää malttinsa; hän on pystynyt vaihtamaan ammattia ja elämäntyyliä, ja hän on onnistunut monessa asiassa.

- Kerro, minä vuonna muutit Tampereelle ja miten elämäsi alkoi täällä?

- Tulin Tampereelle vuonna 1996, ja olen asunut täällä siitä lähtien. Olemme matkustelleet eri puolilla Suomea, mutta olemme kuitenkin asettuneet Tampereelle, emmekä toistaiseksi aio muuttaa täältä minnekään, ei ainakaan lähiaikoina. Uusi elämäni täällä alkoi kielikursseista, koska kieli avaa meille ovia elämään ja yhteiskuntaan.

- Minkä vuoksi tulit Suomeen?

- Menin naimisin Harri Kososen kanssa. En koskaan ollut suunnitellut muuttoa ulkomaille, mutta näin minun elämäni ja kohtaloni muotoutui.

- Miten hyvin osasit suomea muuttaessasi tänne?

- En osannut lainkaan.

- Sehän tarkoittaa, että aloitit täällä elämän «puhtaalta pöydältä»?

- Kyllä, aivan nollasta, voidaan sanoa, että ihan kaikessa.

- Sinä et siis osannut kieltä, sitten alkoi kotoutuminen. Miltä kielen opiskelu tuntui sinusta, oliko se vaikeaa?

- Tuohon aikaan kansalaisjärjestöjä laitettiin auttamaan maahanmuuttajia heidän kotoutumisessaan ja järjestettiin erilaisia kursseja. Voidaan sanoa, että minun kotoutumiseni sujui itsenäisesti, en saanut juuri minkäänlaista sivullista apua. Jotkut ajattelevat, että jos on suomalainen mies, niin kaikki tiet ja ovet avautuvat, mutta kaikki oli päinvastoin. Kun tulin ensimmäisen kerran työvoimatoimistoon ja jätin hakemuksen suomen kielen kurssille, niin minulle sanottiin, että voit turvata vain itseesi, mieheesi ja yksityiskursseihin. Sinne menimmekin sitten yhdessä sinun kanssasi, Margarita. Mitään kotoutumisohjelmia ei tuolloin vielä ollut.

- Lakihan oli jo olemassa, mutta tuohon aikaan se toimi vielä heikosti.

- Sellaisille ihmisille, jotka olivat muuttaneet mentyään naimisiin suomalaisen miehen kanssa, ei ollut olemassa mitään projekteja.

- Toisin sanoen kaikkien näiden vuosien aikana sinulla ei ole ollut oikeutta saada rahaa valtiolta, koska miehesi oli töissä?

- Niin, jos mies on töissä, niin katsotaan hänen tulonsa ja ne jaetaan kaikkien perheenjäsenten kesken. Jos ne riittävät minimitoimeentuloon, niin mitkään tuet eivät tule kysymykseen. Toisaalta se oli minulle yllättävää, mutta toisaalta se oli kuin kylmä kylpy, joka herätti minut: silloin ymmärsin, että en voi nojautua kehenkään muuhun, vaan pitää itse päättää mitä haluaa.

- Mikä sinä olet ammatiltasi?

- Minulla on korkeakoulutus, olen insinööri. Olen valmistunut Venäjällä Leningradin teknisen instituutin teknisestä tiedekunnasta, enkä tietenkään rakennellut itselleni mitään illuusioita siitä, että voisin saada heti työtä omalta alaltani. Ensinnäkin tarvitaan kielitaitoa, ja toiseksi insinöörin ammatti on monitahoinen ja tutkinnolle pitää hakea tunnustus täällä; minä hainkin tunnustuksen, mutta myöhemmin, monen vuoden kuluttua. Sitten minulle tarjoutui mahdollisuus opiskeluun, pääsin työvoimatoimiston kautta ammattikurssille, en tosin muista minä vuonna se oli. Minulle se oli hyvin vaikeaa, istuin tunneilla enkä ymmärtänyt yhtään mitään; silloin tajusin, että en osaa tarpeeksi suomea ja lähdin itse kurssilta pois. En tiedä, oliko se virhe, olisinko tuolloin pystynyt ottamaan itseäni niskasta ja pakottamaan suorittamaan kurssin opiskellen samalla suomea, mutta minä luovutin.

- Entä miten syntyi päätös muuttaa ammattia?

- Päätös syntyi itsestään, koska jotain piti tehdä: joko hakea tunnustus tutkinnolle, tai olla kotona ja odottaa sopivia olosuhteita, tai etsiä jotain muuta tekemistä.

- Ja mihin sinä päädyit?

- Olen aina tehnyt mielelläni kotona meikkejä ja kampauksia. Aloin leikata suomalaisen mieheni hiuksia vielä ollessani Pietarissa, en tuolloin vielä ollut parturi, ja poikani hiukset olen aina myös leikannut. Muistaakseni idea tuli mieheltäni; näimme yhdessä lehdessä ilmoituksen, jossa Pyynikin ammattikouluun koottiin ryhmää opiskelemaan parturi-kampaajiksi iltaopiskeluna. Ryhmä oli tarkoitettu aikuisille maahanmuuttajille, opiskelu tapahtui iltaisin, ja se sopi minulle erittäin hyvin. Täytin hakemuksen, sitten pääsin haastatteluun, minut hyväksyttiin ja aloitin opinnot.

- Oliko opiskelu helppoa?

- Pidin kovasti opiskelusta, meillä oli suurenmoinen opettaja, ei vain opettajana vaan myös ihmisenä. Yleensäkin voin sanoa, että en ole Suomessa koskaan törmännyt ihmisiin, jotka suhtautuisivat minuun tai muihin negatiivisesti nimenomaan ulkomaalaisina. Minuun on suhtauduttu positiivisesti kaikkialla. Luulen, että positiivinen suhtautuminen tulee vielä siitäkin, kun nähdään, että ihminen pyrkii johonkin, haluaa työhön tekemään jotain.

Pian kurssin päättymisen jälkeen synnytin lapsen, ja taas oli erilaisia vaikeuksia, asiat niin sanotusti kasautuivat toistensa päälle. Ja vaikka lapsi oli vielä aivan pieni, niin ajattelin, että pitää etsiä työtä ja jatkaa oman ammattitaidon kehittämistä, jotta en unohtaisi kursseilla opittuja taitoja. Minun piti siis juosta paikasta toiseen ja etsiä työtä, ja samaan aikaan ymmärsin oikein hyvin sen, että aloitteleva työntekijä ei voi toivoa suurta palkkaa.

Myöhemmin, kun minusta tuli yksityiskoulun opettaja, luokseni tuli venäläisten tyttöjen äitejä, jotka sanoivat: «Olisipa hyvä opiskella venäjää puhuvan opettajan opissa, mutta mikä lapsia sitten odottaa valmistumisen jälkeen.» Kun vastasin siihen, että työ ei ole niitä helpoimpia ja palkka on mitä on, niin äidit hämmästelivät kovasti sanoen, että sellaisilla rahoilla eläminen tulisi olemaan vaikeaa. Olen sitä mieltä, että se on kuitenkin parempi kuin avustus, vaikka en sitä koskaan ollut itse saanut, niin jostain pitää aloittaa. Minun on vaikea ymmärtää niitä nuoria, jotka odottavat heti korkeaa palkkaa, vaikka heillä ei ole työkokemusta ja osaamista. Ei tietysti ole huono asia, että ihmiset arvostavat itseään, mutta alkuvaiheessa ei minun mielestäni saa korottaa rimaa. Pitää aloittaa kokemuksen kartuttamisesta, ja vaikka aluksi pieni palkka ei innostakaan, niin se pitää ottaa huomioon. Puhun tätä samaa myös omalle aikuiselle pojalleni: «Katsohan, mistä minä aloitin, ja nyt minulla on hyvä naisten keskipalkka.»

- Milloin syntyi ajatus siitä, että pitää jatkaa itsensä kehittämistä?

- Minulla oli Venäjällä hankittu korkeakoulutus ja halusin löytää sille käyttöä myös Suomessa. Arvioin, että minulle oli kertynyt jo omassa ammatissani tarpeeksi kokemusta, jota voin jakaa nuorille. Aika kulkee niin nopeasti, ja vaikka eläkkeeseen on vielä hyvin monta vuotta, niin ajattelin, että miksi en kasaisi yhteen kaikkea sitä mitä minä osaan, koko tieto- ja osaamissalkkuni. Ja jälleen näin lehdessä ilmoituksen – se on varmaan minun johtotähteni! – ja siinä koottiin opintoryhmää sellaisista ammattikoulujen opettajista, joilla on työkokemusta ja korkeakoulutus – sitä paitsi opiskelun pystyi suorittamaan työn ohessa. Se tarjosi minulle mahdollisuuden palata omaan ammattiini, olihan ikäni jo 40:n paremmalla puolella, mutta jälleen oli vaikeaa yhdistää työ ja opiskelu. Tein kuitenkin päätöksen. Lähetin pikapikaa paperit saadakseni venäläisen tutkintoni tunnustetuksi, nyt se oli minulle tarpeen. Pian opetusministeriöstä tuli tutkintoni tunnustus, keräsin kaikki asiapaperit kasaan ja lähetin valintalautakuntaan. Valitettavasti minulle ei kertynyt tarpeeksi pisteitä ja sain kieltävän vastauksen. Jatkoin työtäni, mutta ajatus ei kuitenkaan jäänyt mielestäni. Minua jopa hieman suretti se, että minua ei valittu, kun minulla oli siihen kaikki mahdollisuudet. Seuraavana vuonna lähetin jälleen paperini sinne ja minut valittiin. Opiskelin kaksi vuotta ja sitten valmistuin.

Haluan tässä taas toistaa, että älkää toivoko, että teidät kutsutaan mukaan johonkin valmiiseen juttuun. Pitää itse ottaa kaikesta selvää, katsella, kerätä tietoa ja analysoida sitä. Itse asiassa tarpeellisen tiedon löytäminen ja kerääminen on välillä hyvinkin vaikeaa. Kysymykset pitää vielä esittää siten, että sinulle vastataan oikein, ei kielen, vaan asian ytimen suhteen. Ja taas se kieli; jos et osaa puhua tarpeeksi hyvin, et pysty esittämään oikeita kysymyksiä, jos et pysty lukemaan lehdistä edes perusasioita. Minä löysin Aamulehdestä ilmoituksen siitä, että Tampereen Ammattikorkeakouluun tullaan valitsemaan opiskelijoita, luin sen itse, soitin sinne itse ja otin selvää asiasta.

- Sinä siis sait tutkintosi tunnustetuksi, suoritit opinnot ja entä sitten, mitä sen jälkeen?

- Aloin jälleen etsiä työtä, taas kaikki ihan alusta, lähetin cv:ni kaikkiin mahdollisiin kouluihin. Sain monia kutsuja yksityisistä kouluista, joista tarjottiin vaihtelevia työehtoja: osa-aikatyötä, sijaisuuksia jne. Mutta yhdessä paikassa oli kokoaikatyötä yksityisessä koulussa, ja minä menin sinne. Uudessa paikassa aloittaminen on yleensä hyvin raskasta. Olin vuoden siinä koulussa, hankin kokemusta ja vertailin, mutta mikä tahansa kokemus on kuitenkin kokemusta, myös kielteinen. Ajattelin, että pitää kestää ja samalla etsiä parempaa; emmehän me aina ja joka paikassa pidä työstä tai opiskelusta, mutta joskus pitää ottaa itseään niskasta ja pakottaa.

- Miten pääsit sen yli, että sinä ulkomaalaisena tulet kouluun opettamaan suomalaisia?

- Aivan, siinä oli kynnystä. Muistan kun pidin ensimmäistä tuntia, minä aivan tärisin ja sotkin sanoja, mutta jatkossa pyrin «virittämään» itseni positiivisesti, vaikka minulla onkin aksentti, enkä puhu suomen kieltä ideaalisesti. Nykyäänhän on käynnissä hyvin paljon kansainvälisiä projekteja, jotka ovat suuntautuneet kansainvälisten suhteiden laajentamiseen. Sen vuoksi ulkomaalaisia opettajia kutsutaan mielellään työhön kehittämään moniulotteisempaa kulttuuria, koska meidän toimialallamme edellytetään osallistumista kansainvälisiin messuihin ja muotinäytöksiin.

- Otettiinko sinut työyhteisössä hyvin vastaan? Oliko suhtautuminen hyväntahtoista?

- Tietenkin, kun tulet työhön, sinua tarkkaillaan jonkun aikaa, kunnes selviää, millainen työntekijä sinä olet. Esimerkiksi minulle soitti työnantaja edellisestä työpaikastani ja kysyi, voisinko tulla edes muutamaksi tunniksi opettamaan; toisin sanoen minulle jo soitellaan ja tarjotaan työtä.

Voin sanoa, että olen hyvin vaativa itseäni kohtaan ja suhtaudun työhöni tunnollisesti. Usein minusta tuntuu, että en tee niin kuin pitäisi, eli pitäisi olla vielä parempi. Niin minut on opetettu ja kasvatettu. Voin sanoa, että minulla on verissä vastuuntunne annettua työtä kohtaan. Enkä minä ole ainut sellainen, olen kuullut paljon hyviä kommentteja venäläisten suhtautumisesta työhön. Minä itse olen koko työurani aikana ollut vain yhden kerran sairaslomalla.

- Entä missä nyt olet töissä?

- Olen töissä ammattiopistossa, joka on osa kaupungin koulutusjärjestelmää. Minut otettiin sijaiseksi vuoden ajaksi, mutta toivon, että sille tulee jatkoa.

- Sinulla on takanasi pitkä, monivaiheinen tie. Olet vaihtanut ammattia, opiskellut ja valmistunut, nyt olet opettajana ja olet yksi harvoista, joka on onnistunut täällä. Millaisia neuvoja voit antaa juuri maahantulleille tai niille, jotka eivät ole onnistuneet?

- Ennen kaikkea pitää päästä eroon ”miten minua katsotaan” -kompleksista, mennä eteenpäin ilman pelkoa, kokeilla jotain uutta, mutta siten, että ei ajattele, että sinulle annetaan heti hyvä työpaikka ja sinut arvostetaan korkealle. Ei se käy niin. Pitää asettaa itselleen päämäärä, edetä sitä kohti rauhallisesti ja tehdä kaikki mahdollinen sen eteen, että saavuttaisi tavoitteensa. Ja uskokaa pois, te kyllä onnistutte!

- Entä mikä auttaa sinua vaikeissa tilanteissa? Onko se perhe, kanssakäyminen omalla äidinkielellä vai auttavatko ystävät?

- Valitettavasti tällä hetkellä ei ole tarpeeksi aikaa seurusteluun ystävien kanssa. Mutta onneksi on muutama ihminen, joiden kanssa pidän suhteita yllä, voin soittaa heille ja jakaa asioita. Minulla on myös äiti, mutta hänelle ei aina voi valittaa vaikeita asioita, hän huolehtii muutenkin niin paljon. Vaikeina hetkinä pyrin ajattelemaan, että tämä aika pitää vain jaksaa ja kestää ja että mustan raidan jälkeen tulee valkoinen. Olen jo ymmärtänyt, että meidän työmme ja kaikki ponnistuksemme tullaan ennemmin tai myöhemmin palkitsemaan, että emme tee mitään turhaan.

Stressiä voi poistaa esimerkiksi menemällä metsään kävelemään, kuuntelemalla hyvää musiikkia tai lörpöttelemällä ystävien kanssa. Viime aikoina olen alkanut harrastaa urheilua. Fyysinen kuormitus on hyvä stressinpoistaja. Minusta tuntuu, että harrastan nyt enemmän urheilua kuin koskaan nuoruudessani, ja teen sitä tietoisesti pitäen samalla itseäni hyvässä fyysisessä kunnossa. Käyn kuntosalilla ja rentoudun siellä täydellisesti työstä, perheestä ja tuttavista. Sinne menemiseen ei tarvita seuraa, otan vain laukun ja lähden. Se auttaa kovasti.

Haastattelu ja kuva: Margarita Niemi

Siirry ylös