2017 |  2016 |  2015 |  2014
2013 |  2012 |  2011 |  2010
2009 |  2008 |  2007 | 


№ 9-10 (71-72)


№ 8 (70)


№ 7 (69)


№ 5-6 (67-68)


№ 4 (66)


№ 3 (65)


№ 2 (64)


№ 1 (63)

№ 5-6 ( 67-68 ) 2011

Imatran veteraanimuseo

Juhannusaattona tasan kymmenen vuotta sitten päätin lähteä ajelemaan pitkin Saimaan rantoja. Eräs pysähdyspaikkani oli kaunis Imatran kaupunki, joka oli pietarilaisen ylimystön ja keisariperheen suosikkipaikka.

Kuljeskelin kaupungilla ja tutustuin kuuluisaan koskeen, ikivanhaan huvimajaan, suihkulähteisiin ja suurenmoiseen Valtionhotelliin. Sitten huomasin puiden katveessa vanhan, harmaan, epätavallisen näköisen talon, jonka pihalla oli sodanaikaista aseistusta. Ajattelin, että talossa sijaitsee joku museo, nousin kuistille ja menin avoimesta ovesta varovasti sisään.

Todellakin, kävi ilmi, että talo on yksityinen sota-ajan museo. Isäntä otti minut iloisesti vastaan. Hän oli yksin ja ilahtui selvästi siitä, että ilmestyin paikalle. Lähdimme verkkaisesti katselemaan talon huoneita, saleja ja nurkkauksia. Museon omistaja näytti ja kertoi minulle omaa elämäntarinaansa, jossa tämän maan historia heijastui kuin peilissä konsanaan. Kun olimme jutelleet muutaman minuutin, kävi minun tiedonhaluni ansiosta yllättäen ilmi, että museon isäntä oli lapsuudessaan ennen sotaa asunut Sortavalassa. Kuultuaan, että myös minä olin syntynyt samassa kaupungissa, hän ilahtui ja innostui kovasti, otti hyllystä vanhan kirjan, selasi sen sivuja ja löysi valokuvan, jossa oli hänen urheilujoukkueensa ja hän itse isänsä kanssa. Sodan alettua talon isäntä oli kutsuttu puolustamaan isänmaataan.

Me keskustelimme pari tuntia tuosta kaupungista, jota hän rakasti paljon, sodasta ja elämästä yleensä. Keskustelujen aikana kuljimme huomaamatta museon kaikki huoneet useaan kertaan läpi. Eräässä huoneessa oli ikivanha huonekalu, joka oli tuotu Sortavalasta jo ennen sotatoimien alkamista. Toisen huoneen seinää koristi suurikokoinen taulu, jossa oli näkymä Laatokalle, ja hyllyköt notkuivat kirjojen ja sota-ajan näyttelyesineiden painosta. Joka puolella riippui vanhoja valokuvia, kiväärejä ja miekkoja, huoneiden nurkissa seisoi mallinukkeja, jotka oli puettu suomalaisiin ja neuvostoliittolaisiin sotilasasuihin, ja sympaattiset sairaanhoitajalotta-mallinuket ottivat eteisessä vieraita vastaan muodikkaissa harmaissa mekoissaan. Konekiväärit, ammusten hylsyt, sukset ja kirjoituskoneet veivät kaiken vapaan tilan huoneissa. Talossa oli valtavasti kaikkea mielenkiintoista, ja minä kiertelin suurta kiinnostustani peittelemättä tässä meidän yhteisen historiamme labyrintissä. Sitten hyvästelin isännän lämpimästi, ikään kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja, ja halasin hellästi hänen hauraita olkapäitään luvaten tulla käymään vielä uudelleen.

Odottamaton löytö

Vierailu tuossa kotimuseossa painui syvälle mieleeni. Muistin vanhan kotikaupungistani kertovan kirjan, jota talon isäntä oli minulle näyttänyt, ja päätin etsiä sen käsiini. Kerran ollessani Tampereella pistäydyin antikvariaattiin ja kysyin varmuuden vuoksi myyjältä, onko heillä tuota kirjaa myynnissä. Ilollani ei ollut mitään rajaa, kun tuo kirja ojennettiin minulle, eikä sen hinnalla ollut enää mitään väliä. Ostin kirjan tinkimättä, ja aloin heti katsella sitä huolellisesti. Ja siinä samassa löytyi tuttu valokuva, jossa oli ryhdikäs urheilija valkeissa trikoissaan. Minulle tuli heti mieleen tuo vanha talo Imatran keskustassa ja talon isäntä.

Uusi vierailu museoon

Kului viisi, seitsemän, kymmenen vuotta. Vierailin muutaman kerran Imatralla, kävin sen talon pihassa, mutta museon ovet olivat lukossa. En enää pitkään aikaan ollut ajatellut, että tapaisin talon isännän vielä elossa. Sitten viime kesänä, kesäkuussa, olin taas käymässä tuossa kauniissa kaupungissa. Ja jo vanhasta tottumuksesta, ikäänkuin kaiken varalta, menin museolle enkä edes toivonut, että pääsisin sisään. Mutta ovet olivatkin auki ja minä astuin sisään. Paikalla oli vain yksi vierailija. Ikääntynyt nainen, talon emäntä, veti parhaillaan tutustumiskierrosta museon saleissa hyvällä englannin kielellä.

En häirinnyt heitä, vaan tervehdin ja aloin hiljalleen kuljeskella pitkin tuttuja huoneita ja katsella tarkkaavaisesti jo joskuin muinoin näkemiäni esineitä: marsalkka Mannerheimin muotokuvaa, vanhoja maalauksia ja erilaisia varusteita, sota-ajan palkintoja ja urheilupalkintoja. Lopulta emäntä vapautui, minä esittelin itseni ja kerroin, että olin käynyt museossa monia vuosia sitten. Surukseni sain kuulla, että emäntä oli kuusi vuotta sitten jäänyt leskeksi. Nähtyäni seinällä vanhan valokuvasuurennoksen siitä samaisesta kirjasta tunnistin heti talon isännän. Eila (se oli emännän nimi) oli siitä sanomattoman ilahtunut ja ihmeissään, ja minä kerroin ilomielin hänelle meidän tapaamisestamme.

Me juttelimme noin puolitoista tuntia, tai ehkä vieläkin enemmän. Muistelimme hänen miestään, hän kuljetti minua pitkin huoneita ja näytti vanhoja valokuvia. Tuossa he menevät vihille, tuossa hän pitelee lastenlasta polvillaan... Näin miehen työhuoneen ja hänen saamansa urheilupalkinnot; niitä varten oli pieni erillinen huone, olihan mies osallistunut ennen sotia pidettyihin olympiakisoihin.

Emännästä oli hyvin mukavaa, että hän pystyi puhumaan miehestään muutenkin kuin turisteja varten mietittyjä vakiofraaseja käyttäen. Olinhan myös minä syntynyt Sortavalassa, ja tunsin hänen miestään henkilökohtaisesti jonkun verran. Kyselin talosta, Eilan elämästä, vanhoista kauniista huonekaluista ja tauluista ja sain tietää paljon mielenkiintoista. Emäntä kertoi mielellään ja minä kuuntelin huolellisesti.

Talon historiaa

Tämä hämmästyttävä talo rakennettiin vuonna 1926 Imatran kauneimman rakennuksen, Valtionhotellin, ja kuuluisan kosken läheisyyteen. Talon rakennutti lääkäri Heikki Piponius, mutta hän ei ehtinyt asumaan siinä, koska kuoli äkillisesti. Eräs toinen lääkäri piti talossa yksityisvastaanottoa monien vuosien ajan, mutta myöhemmin talo myytiin, ja se siirtyi erään hyvin tunnetun henkilön, juristi Reino Ikävalkon omistukseen. Asetuttuaan asumaan taloon Reino Ikävalko sijoitti sinne myös asianajotoimistonsa, jossa otti vastaan asiakkaitaan. Ikävalkon perheessä oli kaksi poikaa ja kaunis Eila-vaimo.

Sota-aikana talo säilyi kunnossa, ainoastaan seinä-freskossa on luodinjälki muistuttamassa noista vuosista. Talossa on kaksi kerrosta ja ensimmäisen kerroksen yksitoista huonetta ovat museokäytössä. Museo avattiin vuonna 2000. Juuri tuona vuonna olin käynyt siellä ensimmäisen kerran. Emäntä ja poika asuvat toisessa kerroksessa. Museo on yksityinen ja lukemattomat näyttelyesineet kuuluvat Ikävalkon perheelle. Eila Ikävalkon on vaikea pitää museota yllä pienellä eläkkeellään, mutta hän yrittää pitää sen ovia auki mahdollisimman usein. Hän toimii itse oppaana ja ostaa jopa näyttelyesineitä.

Museossa käy sota- ja urheiluveteraaneja, suomalaisia ja venäläisiä turisteja ja myös muista maista tulevia turisteja, äskettäin kävi jopa venäläinen kuvausryhmä. Emäntä kertoi minulle tästä kaikesta, kun istuimme vanhalla antiikkisohvalla keskustelemassa. Samalla minä ihastelin vaivihkaa lasikaappeja ja kaunista posliinia sekä salin upeaa kalustusta.

Talon emäntä muistelee elämäänsä

Sota-aikana Eila oli hyvin nuori, vain viisitoistavuotias, mutta hän työskenteli sairaalassa ja hoiti haavoittuneita sotilaita. Hän muistaa yhä vieläkin erään vaikeasti haavoittuneen venäläisen sotavangin, jolle hän antoi juotavaa.

Kunnioitettavasta iästään huolimatta Eila osaa englantia erinomaisesti, puhuu hieman venäjää ja muistaa hyvin kaukaisten vuosien tapahtumia; hän matkustelee, ottaa vastaan museovieraita ja jatkaa aviomiehensä aloittamaa työtä.

Talon jokainen esine muistuttaa häntä rakkaasta ihmisestä. Työhuoneessa kaikki on työpöydällä tavanomaisessa järjestyksessä, ja tuntuu siltä, että isäntä on poistunut vain hetkeksi ja palaa tuota pikaa. Eila muistaa koko hänen elämänsä, kaikki mielenkiintoiset tapaamiset ja muistorikkaat päivämäärät ja vaalii hellästi kaikkea, mitä hänen kätensä ovat koskettaneet.

Aika kului huomaamattomasti. Kun olin ottanut muistoksi valokuvia, tehnyt merkinnän vieraskirjaan ja jättänyt lämpimät jäähyväiset, lähdin jatkamaan matkaani. Illalla kun muistelin kulunutta päivää, sain aivan yllättäen ajatuksen kirjoittaa tästä tapaamisesta, tuosta ihmeellisestä museon vaalijasta, joka on ollut mukana talvisodassa, ennenaikaisesti poismenneen Reinon uskollisesta ystävästä.

Jos käytte sattumalta Imatralla, niin järjestäkää itsellenne hieman vapaa-aikaa ja käykää tässä mielenkiintoisessa kotimuseossa. Se on auki joka päivä. Toivon, että museon emäntä - väsymätön, elämäniloinen ja pirteä Eila - ottaa teidät iloisesti ja lämpimästi vastaan. Kertokaa hänelle sydämelliset terveiset minulta!

Teksti ja valokuvat: Irina Romanova

Veteraanimuseo

Torkkelinkatu 3, 55100 Imatra

Puh. 05 476 1774

Avoinna 12-18

Lisätietoa museosta:

www.poexali.nm.ru/index_rus.htm

Siirry ylös


 

Яндекс.Метрика