№ 4-5 ( 57-58 ) 2010

Vieras kulttuuri on sisäistä ja ulkoista kaksintaistelua

Kuumuus, tukaluus ja epämiellyttävät hajut, joiden aistimiselta en voinut välttyä. En uskaltanut reagoida, en, sillä ympärilläni olevien paikallisten katseet vaikuttivat olevan kovin kiinnostuneita liikkeistäni, enkä halunnut herättää enempää huomiota - olin jo valmiiksi kiusaantunut vaalean tukkani kanssa. Yhtäkkiä niinkin arkipäiväisen tuttu asia kuin paljas olkapää tuntui oudoksuttavan, ja yritin peittää olkieni paljasta ihoa paremmin.

Olin opetellut lentokoneessa muutaman sanan paikallista kieltä. En tiennyt tarkalleen, kuinka paljon maassa puhutaan englantia, mutta tarpeen vaatiessa olin valmistautunut uuden kielen ja vieraiden aakkosten opiskeluun. Tämä olisi neljäs kieli, minkä tulisin mahdollisesti oppimaan, vaikka kolmannen jälkeen olinkin sanonut itselleni, etten tarvitse enää uusia kieliä tai maita, että niiden sijaan oppisin pysähtymistä, jäämistä ja hetkeä, ei sitä hetkeä, mikä on huomenna, vaan sitä, mikä on tässä, tänään.

Vieras kulttuuri ilman menneisyyden verhoumia

Joukko paikallisia miehiä puhui lujalla äänellä outoa kieltä. En osannut erottaa sanoja toisistaan, eikä heidän elehdintänsä kertonut, mikä tunnelataus hallitsi tilannetta heidän välillään. Muistin taas, että tältä tuntuu vieras kulttuuri – ei miltään. Siihen ei ole painettu muistoja, kokemuksia, ajatuksia, eikä siinä ole menneisyyden verhoumia. Tavallaan sitä ei ole lainkaan olemassa, ennen kuin sieltä kulttuurista löytää itsensä tai paremminkin sillan itsen ja kulttuurin välille.

Istuin rinkkani kanssa kivisellä portaikolla ja mietin seuraavaa suuntaa. Uppouduin hetkeksi kokemaan identiteettittömyyttäni – minulla ei ole siinä kulttuurissa lainkaan minuutta. Sillä hetkellä, kun astun ulos lentokoneesta, lakkaan kokonaan, ja se mikä alkaa, on täysin tuntematonta.

Olin aiemminkin ollut vieraissa maissa, nähnyt ja kokenut kulttuureita, silti vieraana, aina vieraana, en koskaan vanhana tuttuna, kuten ne jotkut ihmiset, joita tapaa elämän varrella ja joiden seurassa tuntuu kiusaantuneisuuteen saakka siltä, että olemme tavanneet ennenkin.

En ollut koskaan ajatellut jäämistä, minnekään, heittäytymiseni elämän syliin on aina ollut puolittaista, enintään vuoden maassaolon jälkeen tulisi kalenterissa olla merkattuna lähtöpäivä. Paluu kotimaahan, se, että sille olisi mahdollisuus, on ollut jonkinasteinen henkinen turvani. Ettei tarvitsisi olla pelkästään ihminen vailla identiteettiä, että on jokin tapa olla olemassa, jonka muutkin tunnustavat. Että olisin minä, muuttumaton, tuttu, se, mitä aina ennenkin olen ollut.

Syrjäytyminen haurastuttaa

Kolmen viikon maassaoleskelun aikana olin tutustunut muutamaan paikalliseen, oppinut paikallisten ruokakulttuuria molemmin puolin keittiötä, tuntenut ihollani vihaisia katseita, oudoksuvia katseita ja katseita, jotka tekivat oloni alistuneeksi, arvottomaksi ja kelpaamattomaksi. Ne katseet kirjautuivat mieleeni kysymyksenä “miksi olen täällä”. Muistin, kuinka aiemmin elämässäni olin kokenut syrjäytymisen tunteita ympäristössäni ja kuinka suureksi hetkittäinen hauraus niissä tilanteissa kasvoi. Vieras kulttuuri herkistää myös, mutta toisella tapaa; oma olemus muuttuu vastaanottokyvyltään moninkertaisesti avoimemmaksi, aistillinen tulkinta muuttuu, se muotoutuu epävarmuuden, pelkojen, ihmettelyn ja tietämättömyyden kautta yhdeksi uudeksi kieleksi opetella, eikä siihen kieleen ole olemassa sanakirjaa tai koulutettua tulkkia, se täytyy opetella kokonaan itse.

Puolentoista kuukauden maassaoleskelun jälkeen kuulin uutisia kotimaastani: minulle tarkoitettu työpaikka oli yllättäen annettu toisaalle. Olin lähtiessäni luopunut myös asunnostani. Pysähdyin katsomaan tilanteeni heijastusta, sen kasvot kuuluivat kodittomalle, työttömälle ja maahanmuuttajalle, eivätkä ne kasvot olleet lainkaan vieraspiirteiset, ei, oman itseni peilikuva ne olivat, heijastus todellisuudesta, jota en koskaan ollut suunnitellut kokevani.

Jäädä ja pysähtyä?

Saapumisestani oli kulunut kaksi kuukautta, kun ajatuksissani kävi ensimmäisen kerran mahdollisuus jäämisestä. Olin tutustunut paikalliseen perheeseen, muutamaan ikäiseeni elämänetsijään, opiskellut kieltä odotettua enemmän, oppinut eroista eurooppalaisen ja aasialaisen naiseuden välillä ja oppinut katsomaan heidän silmillään, ainakin pienen matkaa eteenpäin. Olin myös löytänyt ajatuksen pysähtymisestä ja ymmärtänyt, että elämän liikkeessä paikallaanolo on toisinaan yhtä tärkeää kuin itse liike, aivan kuten hiljaisuus musiikissa.

Viikko ennen viisumini päättymistä olin yhä epävarma, mikä valinta minun tulisi tehdä. Uskaltaisinko jäädä – olin kotimaassani nähnyt maahanmuuton vaikeudet: sen lannistamat ihmiset ja sen, kuinka elämänilo pakenee ihmisen sydämestä vihan asettuessa naapuriksi. Ulkomaillakin olin todistanut kulttuurillista vihanpitoa toisella tapaa, sen järjettömyyttä, ja olin usein ihmettelyt, miksi ihmiset päätyvät valitsemaan asuinpaikakseen maan, jossa elämä on hankalaa, turvatonta ja rauhatonta, ulkoisesti ja sisäisesti. Ihmettelyni oli saamassa päätöksensä – vastaus tulisi pian oman elämänkokemukseni kautta.

Tiedustelin tuttavaperheen äidiltä työnsaantimahdollisuuksista, johon hän totesi kielitaidottomuuteni olevan ensimmäinen ja suurin este. Hämmästyin hieman, sillä englannin osaaminen maassa oli enemmän kuin kohtalaista, ja jopa paikalliset kommunikoivat usein keskenään englanniksi kotimaansa kielen sijaan. Kysyin äidiltä, pärjäisinkö alkeiskielellä, johon hän totesi, että voisinhan yrittää hakeutua sellaisiin työpaikkoihin, missä kielellä ei olisi pääasiallista merkitystä. Palkka tosin tulisi olemaan totutusta reilun kymmenen euron tuntipalkasta yhden kymmenesosan, eli noin euron, riippuen tietysti työn laadusta ja työnantajasta. Olisinko siihen valmis? Miltä tuntuisi elintason muutos, tottuisinko alhaiseen palkkaan, tulisinko kaipaamaan rahallisen yltäkylläisyyden tuomaa joustavuutta, kokisinko menettäneeni jotakin elämisen kannalta perustavanlaatuista? Vaatiiko onnellisuus tai hyvinvointi, että on enemmän, kuin mitä tarvitsee?

Pari päivää punnitsin elämääni. Toisella puolen vaakaa olivat menneen kautta rakentuneet tavat, tottumukset, minä ja eletyn elämänhistorian tuoma turvallisuus, toisella puolen täysi tyhjyys. Kumpaan puoleen vaakaa minun tulisi asettua, ja mihin vaakakuppi lopulta painuisi?

Yksinäisyyden pohjattomuus

Arkinen, itse-lähtökohtainen ajattelu liikehti pikkuhiljaa kohti kysymyksiä yleismaailmallisesta ihmisenä olemisen ongelmallisuudesta. Yksinkertaisimmillaan mietin, miksi negatiivisuus on ihmiselle kuin peitto pienelle lapselle: se estää näkemästä ja kokemasta, se on aita kahden talon välillä, ja sillattomuus, se se varsinkin on, ja se hetki, kun vieraassa maassa suuressa väkijoukossa etsii yhtä ihmistä, joka hymyilisi sinulle takaisin.

Epävarmuus, pelko ja jokin yllättävä ihmeellinen toiveikkuus rinkassani päätin jäädä. Vaaka painui tyhjyyteen. Viikon kuluttua aloittaisin työni 80 eurosentin tuntipalkalla, koko pienen yrityksen pienimmällä summalla, tuntematta kieltä täysin, tuntematta kuuluvuutta, hyväksyntää tai edes itseäni; asettuisin vieraaseen rooliin. Pidensin viisumiaikaa vuodella itsenäisesti, työnantajani ei halunnut siihen vaikuttaa, sillä sopimukseni kestävyydestä ei ollut tietoa. Muussa tapauksessa olisin voinut hakea viiden vuoden viisumia, mikäli työnantajani olisi halunnut tukea maassaoloani. Olin omalla vastuullani; minulla ei ollut tukijaa työn puolesta, sukusiteitä tai mitään muutakaan, mikä helpottaisi maassaoloani tai alkuunpääsemistä kaiken outouden keskellä. Olin yksin. Pahimmillaan se yksinäisyyden tunne oli pohjaton – koko muu maailma tuntui olevan yhtä, sulkevan minut ulkopuolelleen, muukalaiseksi, vaikka fyysiset eroavaisuudet välillämme olivatkin ainoastaan ihon sävyeroja. En ollut aiemmin tuntenut niin voimakasta torjumista, “tätäkö on rasismi”, mietin ja koin hetkittäisesti häpeää ja myötätuntoa, eikä kumpikaan tunne enää täysin kohdistunut mihinkään kansallisuuteen, ryhmään tai ihonväriin.

Olin ollut töissä kuukauden verran, kun eriarvoistaminen alkoi näkyä ja kuulua tuntuvammin. Länsimaalaisuus on yleensä valttikortti, mutta ei tässä tilanteessa; en omistanut paksua lompakkoa, eikä minusta ollut kenellekään suoranaista hyötyä. Olin kuten kaikki muutkin, ehkä vieläkin huonommassa asemassa, koska erotuin joukosta selkeästi. Mietin, onko erilaisuus yhtä kuin eriarvoisuus, enkä voinut olla kyseenalaistamatta valintaani pysähtymisestä.

Kahden kuukauden työnteon jälkeen jokin muuttui. Toiveikas ajatteluni oli kadonnut. Kirkkaat värit ympärilläni tuntuivat menettävän loistonsa, ja ajatteluni alakuloisuus muistutti talven synkimpiä hetkiä. En uskaltanut puhua pomolleni, en tiennyt, kuinka tässä maassa suhtauduttaisiin meille juurtuneeseen alakuloisuuteen. Koin yksinäisyyteni kasvavan isommaksi, lakkasin puhumasta ihmisille, kotiväellekin, en tahtonut huolestuttaa ketään turhaan, olinhan sentään hengissä. Huonovointisuudesta huolimatta pyrin näkemään asioissa myös muuta kuin sen kaikista yksinkertaisimman puolen, ja maailmankatsomukseni naivius tuntui pakenevan hitaasti menneisyyteen haamuna, joka ei enää tunnistanut varjoanikaan.

Opi tyytymään vihreään

Kun keskustelin satunnaisesti kotimaassa asuvien ystävieni kanssa, en enää jaksanut ylistää matkailun ihanuutta heidän potiessaan maailmallelähtökuumetta; sen sijaan totesin, että on paljon helpompaa olla tutussa kulttuurissa, jonka sääntöjen, kielen ja kaiken perimän ymmärtäminen ei tuota lainkaan vaikeuksia. Oman elämän ristiriitaisuus pakotti minut muuttamaan ajatteluni täysin.

Turvallisuudentunteen menettäminen herättää kaipuun turvallisuuteen, puhtaan veden puute opettaa arvostamaan sitä hetkeä, kun janon saa tyydytettyä, ja lopulta aidan puolelta toiselle hyppiminen tuntuu turhalta; tarve aina vihreämpään ruohoon lakkaa ja oppii tyytymään vihreään. Yritin kannustaa itseäni jaksamaan eteenpäin huolimatta rasistisista vihjailuista, loputtoman holhoavilta tuntuvista kysymyksistä vanhemmistani, sosiaalisten kontaktien puuttumisesta, alipalkatuista ylityötunneista, masentuneisuudesta, yksinäisyydestä ja siitäkin, että koko tähänastinen elämäni tuntui olevan täydellisen merkityksetön, tulevaisuutta ei ollut lainkaan ja tämä hetki, hetki toisensa jälkeen, tuntui arvottomalta, turhalta ja riittämättömältä, aivan kuten minäkin, sisälläni.

Hymyä ja taistelua

Ihmisen muutosalttius herkistyy tilanteissa, joissa aiemmin opitulla ei enää ole merkitystä ja selviytymiskeinoilla on vieraat käyttöohjeet. Vaihtoehtoina on joko luovuttaa – silloin täytyy palata siihen, minkä jo tietää – tai hylätä kaikki se, mitä luuli tietävänsä, ja rakentaa itsensä pala palalta uudelleen, sokeasti, tietämättä, mikä on lopputulos. Vieras kulttuuri on sisäistä ja ulkoista kaksintaistelua, ja minun miekkani tuntui olevan kivessä kiinni.

Olin pyytänyt pomoltani palkkaennakkoa. Käytäntö oli hänelle vieras. Oli päiviä, jolloin en juuri syönyt, rahattomuuteni ja suruni vuoksi. Pikkuhiljaa hyväksyin sen, että tämä kulttuuri, maa, ihmiset ja kieli eivät koskaan tulisi olemaan kotini. Ymmärsin, ettei minun edes tarvitsisi loputtomasti yrittää tehdä siitä sellaista – toisten taistelutahto on loputonta periaateperiksiantamattomuuden vuoksi, toisille riittää, että on olemassa vaihtoehtoja. Ilmoitin pomolleni päättäväni työt muutaman viikon kuluttua. Samalla hetkellä koin kaukaisen muiston siitä, mitä on olla onnellinen.

Kuukauden kuluttua maa vaihtui taas. Tällä kertaa pakkasin rinkkaani odotusten sijaan toiveen, jonka toteutumista en vaatinut, toivoin vain: että yksi vastaantulija tuntemattomilla kaduilla hymyilisi, hymyilisi niin, että muistaisin sen kaiken, mitä olin unohtanut, ja unohtaisin sen kaiken, mistä eilinen minua vielä muistutti. Enkä itsekään voisi enää tehdä toisin, vaan hymyillä ja opetella taistelemaan: onhan meistä jokainen sen arvoinen.

Teksti: Terhi Kärkkäinen
Kuvat: Nina Gedevskaja,

Siirry ylös


 

Яндекс.Метрика