• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 10 ( 53 ) 2009

Lukijat kirjoittavat

Hyvää päivää!
Minä olen Marina Markova. Olen 43-vuotias ja kotoisin Venäjältä. Kotikaupunkini Dzeržinsk sijaitsee Nižegorodskin alueella. Monet varmaankin tuntevat kuuluisan Nižni Novgorodin kaupungin, joka on merkittävä sekä historiallisesti että väestömäärältään ja pinta-alaltaan. Nyky-Venäjällä kaupunki on myös taloudellisesti merkittävä. Nižni Novgorodia pidetään kolmanneksi tärkeimpänä kaupunkina Moskovan ja Pietarin jälkeen.

Muutama sana menneestä. Kävin koulua kuten kaikki muutkin, ja pääsin yliopistoon (silloin sen nimi oli GGU, Gorkin valtiollinen yliopisto, mutta Gorkin kaupungin nimen muututtua Nižni Novgorodiksi siitä tuli Nižegorodskin valtiollinen yliopisto). Yliopistosta valmistuttuani minut lähetettiin työkomennukselle toiseen kaupunkiin, Aleksandroviin, joka sijaitsee 100 km päässä Moskovasta. Työskentelin siellä tieteellisen tutkimusinstituutin fysiikan laboratoriossa ja tutkin keinotekoisesti kasvatettujen kristallien ja luonnon mineraalien fysikaalisia ominaisuuksia. Työ sujui hyvin ja se oli mielenkiintoista; kävin Moskovassa tieteellisissä konferensseissa ja seurustelin ”viisaiden ihmisten” kanssa. Mutta ”perestroikan” myötä elämäni alkoi muuttua suuresti, olin tuohon aikaan perustamassa myös perhettä; ilmaantui lapsia, tuli erilaisia ongelmia, ja me päätimme palata kotikaupunkiimme Dzeržinskiin. Etenkin kun perestroika tuhosi tuolloin kaiken tieteen – näin voidaan sanoa; monia instituutteja suljettiin ja niiden, jotka yrittivät pysyä hengissä, piti ryhtyä toimimaan tulosvastuuperiaatteella. Mitä tulosvastuuperiaate tarkoittaa tieteellisessä perustutkimuksessa? Juuri tuohon aikaan oli meneillään korkealämpötilaisten superjohteiden keksimisbuumi. Silloin alettiin kuitenkin tehdä supistamispäätöksiä; valtion budjetista erilaisiin tieteellisiin tutkimuksiin tullutta rahoitusta vähennettiin huomattavasti, ellei lopetettu kokonaan. Ja tänään tulokset ovat selvästi nähtävissä; parhaassakin tapauksessa poljetaan vain paikoillaan. Monet instituutit eivät vieläkään ole päässeet jaloilleen. Sydäntä särkee, kun näen rakkaan yliopistoni yhä edelleen niissä samoissa, nyt jo ränsistyneissä rakennuksissa. Kymmenen vuotta elämästä on mennyt hukkaan, maan tieteellinen potentiaali on mennyt hukkaan; meillä on tullut tavaksi sanoa että ”aivot ovat vuotaneet ulkomaille”.

Minulle itselleni tuo ei tarkoita vain sanoja valtion laitoksen raportista; tuolloin Aleksandrovissa toimineesta instituutista muutti ihmisiä eri maihin, kuka Saksaan, kuka Israeliin – eikä kyse ollut yksittäistapauksista. Mutta nyt olen jo poikennut aiheesta, omasta menneisyydestäni.

Dzeržinsk on nuori nykyaikainen kaupunki (v. 1930), joka on rakennettu maan kemianteollisuuden kehittämiseksi, sitä onkin sanottu ”kemian pääkaupungiksi”. Sen vuoksi fyysikon diplomin omaava henkilö pystyi työskentelemään siellä ainoastaan koulussa. Minä suoritin toisen korkeakoulututkinnon taloustieteen alalta (erikoisalana talousjohtaminen, Talouden ja yrittäjyyden laitos). Toista korkeakoulututkintoani hyödynsin monissa organisaatioissa ja laitoksissa, Dzeržinskin kaupungin hallinnossa ja erilaisten kunnallisten palvelujen keskitason johtotehtävissä (osaston johtajana, osaston varajohtajana). Elämässä oli ”kuohuntaa”; aamulla heräsin ajatellen, että mikähän reformi meitä tänään odottaakaan, sen vuoksi oli pakko sopeutua ja olla töissä eri paikoissa.

Viimeiset viisi vuotta olin töissä Nizhegorodskin polyteknisen yliopiston sivuosastolla, joka nykyään sijaitsee Dzeržinskissa. Opetin taloustieteen laitoksella eri oppiaineita: rahoitus ja luotot, yrityksen taloudellisen toiminnan analyysi, finanssijohtaminen, logistiikka ja tieteellis-teknisten laskelmien organisatorinen ja taloudellinen perusta. Loppuaikoina mieleeni alkoi yhä useammin nousta eräs ajatus, tai pikemminkin kysymys siitä, että mikä sellainen opettaja-teoreetikko (jollaisia lähes kaikki yliopiston laitoksella työskentelevät ovat) oikein on, joka ei kertaakaan ole yrittänyt toteuttaa käytännössä sitä, mitä opettaa opiskelijoille, eli yrityksen organisointia, tuotantolaitoksen perustamista tai kriisiytyvän firman pelastamista. Kuinka voi opettaa muita ihmisiä, jos ei itse ole kulkenut sitä tietä. Sen seurauksena elämässäni alkoi tapahtui suuria muutoksia.

Nykyään asun Jyväskylässä ja opiskelen suomen kieltä yliopiston kursseilla. Suomen kieli ei tosin ole mitenkään helppoa oppia, kolmen kuukauden jälkeen puhuminen on vaikeaa, pystyn kertomaan vain lyhyesti itsestäni, perheestäni ja harrastuksistani. On silti myös positiivista kehitystä; olen alkanut ymmärtää, miten yhdyssanat muodostuvat, millaisia päätteitä verbeihin lisätään ja miten lauseita ja kysymyksiä rakennetaan. Aikaisemmin ollessani vielä Venäjällä opiskelin itsenäisesti suomea, mutta voin sanoa suoraan, että sanojen ja valmiiden lauseiden pänttääminen keskusteluoppaista ja oppikirjoista ei tuo hyviä tuloksia. Olen tehnyt kaksi johtopäätöstä suomen kielen opiskelun suhteen (kuten minkä tahansa vieraan kielen). Ensinnäkin on tärkeää ymmärtää kieliopin perusteet. Nimenomaan sitä opetetaan loistavasti yliopiston kursseilla, ja se on kurssiamme pitävän suurenmoisen opettajan ansiota. Kiitollisuudesta hänen vaikeaa työtään kohtaan haluan, että kaikki tietävät hänen nimensä: Hanna Männikkö. Toiseksi, pitää koota minimisanavarasto ja tärkeintä on, että sanat ovat elävästä elämästä: pitää kuunnella, katsella ja yrittää puhua! Pitää kuunnella suomenkielistä puhetta kaduilla, kaupoissa, radiossa, televisiossa. Pitää katsella paikallisia lehtiä vaikka vain selaillen (vaikka niistä ei kaikkea ymmärtäisikään), mainosesitteitä ja julisteita, kauppojen kylttejä; käydä kirjastossa (etenkin kun tuo kaikki on täällä helposti saavutettavissa ja ilmaista). Kaikissa mahdollisissa tilanteissa pitää yrittää puhua, vaikka kaikki sanat eivät olisikaan suomeksi, vaan suomen, englannin ja venäjän sanoja vuorotellen. Tärkeintä on se, että sinua ymmärretään.

Kaupungin kirjastossa tunnen muutenkin oloni hyvin mukavaksi. Etenkin käydessäni lehtilukusalissa, jossa on valtavasti erilaisia sanoma- ja aikakauslehtiä; siellä voi ikään kuin upottautua suuren talon ilmapiiriin, jossa on paljon ihmisiä ja jossa kaikki ovat yhdessä, vieri vieressä syventyen omiin asioihinsa. Tulee mieleen ikään kuin suuri olohuone jossakin talossa leppoisana talvisena iltana, kun koko perhe on kokoontunut yhteen.

Minua on ollut tuuria! Olen ollut Jyväskylässä tammikuun puolivälistä lähtien, ja olen jo onnistunut käymään monissa hyvin mielenkiintoisissa tapahtumissa, jotka ovat avanneet minulle suurenmoisen Suomenmaan uudella tavalla. Edellinen tapahtuma, jossa kävin, oli Jyväskylä-päivä, joka varmaankin jää mieleen pitkäksi aikaa. Aion kertoa tuttavilleni vielä monta, monta kertaa siitä, mitä olen nähnyt ja missä olen käynyt. Museoista, näyttelyistä Paviljongissa, kauniista taloista ja silloista, joissa on unohtumaton yövalaistus, hiihtoladuista ja jääteistä keskellä suurta jäätynyttä järveä, oravista, jotka hyppelevät parvekkeellani, tien yli hyppivistä jäniksistä, jne... Niinpä, näihin tarinoihin tarvitaan paljon aikaa...

Tätä ei tietysti voi tehdä ilman valokuvia, koska välillä on mahdotonta kuvata sanoin kaikkea suomalaisen luonnon kauneutta ja suomalaisten pyrkimystä elää kauniisti ja mukavasti sekä siten, että kaikessa on aina mukana rationaalisuus. Katsokaapa vaikka uusien talojen rakentamista kaupungin nykyaikaisiin lähiöihin, sama periaate on nähtävissä: kaikki ovat sopuisasti yhdessä ja eikä kukaan häiritse muita. Kaikessa on nähtävissä visuaalista puhtautta, lähellä olevat talot ovat samantyylisiä eli mikään ei ”paina” tai ”häiritse” katsetta, ja siitä huolimatta alueet ovat erilaisia ja jokainen niistä on ainutkertainen.

Rakastan kuljeskella kaupungilla kamera mukanani. Jos olisi mahdollista, kuvaisin joka askeleella kaikkea; kuinka paljon kauniita hetkiä onkaan mennyt ohi, koska mukana ei ole ollut kameraa. Joku voi sanoa, että tuo nyt on sellaista kiireellä nähtävyyksiin tutustuvien turistien ihailua ja huokailua, mutta ihmiset, jotka ovat asuneet täällä pitkään, ovat tottuneet eivätkä enää huomaa sitä. Se ei ole totta, kaikki riippuu ihmisistä itsestään (ja olen varma, että täällä sellaisia on paljon), heidän halustaan ja kyvystään havainnoida ympäristöä (eikä vain sitä, mikä on oman nenän alla, tai omista ongelmista valittamista, ”voi tätä kriisiä, voi työttömyyttä...”). Voi tuntua siltä, että kaikki kaupungin mielenkiintoiset paikat on jo kuvattu, mutta ei suinkaan: jonain toisena päivänä, kun mieliala ja auringonvalo on erilainen, voi yksi ja sama talo tai puu näyttää aivan erilaiselta!!! Kyllä, olen vakavissani, siihen vaikuttaa jopa valokuvaavan henkilön mieliala. Sen vuoksi samoja paikkoja voi valokuvata moneen kertaan, ja joka kerta valokuvat ovat uudenlaisia, sillä kaikki muuttuu; talvi vaihtuu kevääksi, kevät kesäksi... aurinko ja sadesää vaihtelevat, lumi muuttuu suojasääksi, vesi järvessä muuttuu jääksi, päivä yöksi... Laadukkaan kamerani ansioista voin ottaa loistavia valokuvia öisestä Jyväskylästä. Kuljeskellessani keväisillä kaduilla minua kiinnostaa jokainen puu, on se sitten vaikka lehdetön koivu, joka on kuin nuori neitonen saunan jälkeen kosteine hiuksineen, tai sinistä taivasta vasten kuvastuva vanhan, valtavan kuusen oksa, joka roikkuu kuin metsän asukin kämmen; jopa sulanut kohta tien pientareella voi olla mielenkiintoinen.
Kaikki on ihanaa!

Kunnioittavasti ja parhain toivotuksin,
Marina Markova.
31.03.09
Valokuvat artikkelin kirjoittajan

Siirry ylös