• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 2 ( 14 ) 2012

Juri Ševtšukin (DDT) puheenvuoro Tampereen yliopistolla 2. huhtikuuta 2012

Huhtikuun 1. päivänä Tampere-talolla pidettiin venäläisen DDT-yhtyeen rock-konsertti, jossa he esittivät uutta ohjelmistoaan levyltä ”INATŠE” (Toisin). Konserttiin saapui suuri joukko rock-musiikin ystäviä ja seuraavana päivänä yliopistolla järjestettiin tapaaminen DDT:n johtajan, Juri Ševtšukin kanssa.

Soitimme eilen melkein kolme tuntia, joten olen vähän väsynyt. Tosin, venäläisen laulajan, Josif Kobzonin ennätys on vielä paljon suurempi. Hän lauloi kerran yli kuusi tuntia.

Joskus kirjoitetaan lauluja vähän tästä asiasta ja sitten tuosta. Paperille laitetaan sitä, mitä mielessä liikkuu sillä hetkellä. Mutta toisinaan alat vain ajatella jotain isoa ongelmaa, ja meillä on ollut sellaisia ongelmaan keskittyviä kokoelmia vasta kolme. ”Inatše” on nyt kolmas tällainen kokoelma. Ensimmäinen kokoelma oli ”Tšjornyi pjos Peterburg” (Pietarin musta rakki), jonka teimme 90-luvulla. Levyn pääteemana oli ihmisen ja kaupungin välinen suhde. Toisena kokoelmana oli ”Mir nomer nol” (Maailma numero nolla), siinä oli pronominien välistä taistelua, kuka on ”minä”, kuka on ”me”, kuka on ”hän”, keitä ovat ”he” ja niin edelleen, ja pohdintaa näiden hahmojen välisestä vuorovaikutuksesta.

”Inatše” sai alkunsa kaksi vuotta sitten, kun maassa alkoi kypsyä monenlaista muutoshalua, joka nyt vähitellen on alkamassa toteutua. Silloin kirjoitin viisi tai kuusi tärkeintä laulua. Minä työskentelen maalla, Karjalassa olevalla kesämökilläni. Järven rannalla, puiden keskellä teen luonnokseni ja sitten kerään muistiinpanoja ja yritän kerätä jotain yhtenäistä kokonaisuutta kaikista niistä empiirisistä ja tunteellisista palasista. Näin tämäkin kokoelma on kirjoitettu. Tietenkin minulla tuli heti idea tämän projektin tai kokoelman videokuvauksista. Halusin kovasti tehdä sellaisen elokuvantapaisen musiikkivideon, taidevideon. Koko vuoden etsin sopivia taiteilijoita Moskovasta, Pietarista, Amerikasta – Las Vegasista ja Hollywoodista ja Euroopasta – Ranskasta, mutta löysin ne lopulta Ukrainasta. Kaikkialla oli tosi kallista. Ukrainassa minulta ei kysytty mitään rahasta, he olivat kiinnostuneita itse ideasta. Se oli tietysti minulle mieleen. Näin sain musiikkivideoni pääohjaajaksi lahjakkaan taiteilijan, Aleksei Sain.

Kokoonnuimme ystäväni mökille. Meitä oli kaiken kaikkiaan noin 30 taiteilijaa, ja työskentelimme kolme vuorokautta. Muuten, nykyään tällainen aivoriihen tapainen toiminta on todella ajankohtaista, kun iso joukko ihmisiä kerääntyy yhteen, heittelee ideoitaan ja kaikki alkavat lisätä siihen ”vuoreen” omia ajatuksiaan asiasta. Minä laitoin lauluni soimaan ja minulle kerrottiin, millaisia assosiaatioita siitä syntyy, monet ideat jäivät saman tien. Esimerkiksi oli betonisiipisiä enkeleitä, hologrammisia naisia, lilliputti korokkeella (laulu ”Novyi hozjain zdes” eli Uusi isäntä on täällä). Se oli todella mielenkiintoista.

Kaiken kaikkiaan pidän todella paljon kuvataiteesta. Olen koulutukseltani kuvataidemaalari ja olen pitänyt jopa joitain näyttelyitä. Rakastan taidetta yhtä paljon kuin musiikkiakin. Minulle kaikki on yhtä: värien soinnut ja musiikin eri sävyt, ne ovat periaatteessa samaa asiaa. Kylmä ja kuuma, matala ja korkea, sävel, puolisäveltä, se kaikki toimii väreissä, maalauksessa ja musiikissa, se on kaikki osa minua. Kun minä synnyin, äiti sanoi: ”Hänestä tulee taiteilija,”niin minä jäin vaille lapsuutta.
On tärkeää, ettei musiikkivideo ole vain joukko liikkuvia kuvia, kuten rock-yhtyeillä yleensä, vaan että kaikella olisi selkeä ajatus. Niinpä me yritimme luoda sellaisen. Rock-musiikki ei tietenkään ole kaikkein korkein taidemuoto, kyllä me sen ymmärrämme. Ranskalainen musiikintutkija Philippe Arne onkin sanonut, että musiikki on jotain korkean ja alhaisen väliltä.

Me kuuntelemme Beethovenia, Schnittkeä ja Gubaidullinaa, annamme sen kaiken hautua sisällämme ja sitten työstämme siitä kaikesta yleisölle vähän yksinkertaistetun version. Kyse on joistain tunnepitoisista korkean sävyistä, joihin me kaikki pyrimme. Mutta itse en ole sitä mieltä. Laulu on todella tärkeä asia. Kun ihmiset kuolevat, he laulavat lauluja. On olemassa yksi runo, se on yksi rakkaimmista runoistani:

Kun hevoset kuolevat, ne hengittävät,
Kun auringot kuolevat, ne sammuvat,
Kun korret kuolevat, ne kuihtuvat,
Kun ihmiset kuolevat, he laulavat lauluja.

Tämä ihana runo on suuren venäläisen runoilijan, Velimir Hlebnikovin tuotantoa.

Minä törmään jatkuvasti tähän ongelmaan. Olen jo lapsesta asti rakastanut tosi paljon rock-musiikkia. Meidän sukupolvellemme se edusti vapautta, jossa sai olla täysin oma itsensä. Se oli 80- ja 90-lukujen nuorison ainoa kieli. Onhan sitä tietysti olemassa kirjallisuuttakin, mutta musiikki on todella tärkeää. Se oli tapa kommunikoida. Me kyselimme toisiltamme, ihan niin kuin nytkin: ”Millaista musiikkia sinä kuuntelet?” Ja ymmärsimme heti vastauksesta, millainen ihminen edessämme seisoo. Me arvioimme ihmisiä musiikin perusteella.

Siksi minä aina mietinkin, kuinka paljon tähän yksinkertaiseen rock-musiikin muotoon voi upottaa ajatuksia, kuinka paljon tämä musiikkimuoto kestää. Laulun pitää nimittäin olla kevyt, kuin tuuli. Voiko se olla niin traaginen, pohtia ongelmia kuten Faust Goethen kirjassa Faust, tai miettiä kuten Shakespeare: ollako vai eikö olla? Voiko laulu muistuttaa Beethovenin musiikkia, sisältää samanlaisen ajatusmäärän? En tiedä vieläkään vastausta tähän. Toistaiseksi me teemme vielä tieteellisiä kokeita.

Tämä kokoelma ”Inatše” on taas yksi pieni askel tähän suuntaan, yritimme ehkä vähän vaikeuttaa asiaa. ”Inatše”-levyllä yritimme sisällyttää enemmän ajatusta rock and roll -musiikkiin. Minusta on ikävystyttävää vain laulaa: säkeistö–kertosäe, säkeistö–kertosäe. En ole enää siinä iässä. Voi olla, että minä kohta lopetan rock-musiikin ja se voi tapahtua jo ihan lähiaikoina, mutta vielä toistaiseksi minä olen kiinnostunut siitä.

Viime vuonna kävin Lontoossa Brian Enon luona kylässä. Hän on suurenmoinen muusikko ja tunnettu säveltäjä. Laitoin omaa musiikkiani soimaan levyltä, keskustelimme rumpujen ja kitaran soinnusta yms. Sitten hän kutsui minut omaan työpajaansa - kolme puupalkkia, joihin oli vedetty kitaran kieliä yksi kerrallaan ja niissä jokaisessa roikkui kippoja, joissa oli kiviä. Ne olivat kitaran ”mittareita”. Hän heitti kippoon kiven ja kieli alkoi resonoida ja päästää omituista ulisevaa ääntä. Hän teki sen ensin yhden palkin kohdalla, sitten toisen. Sitten hän laittoi kielen päälle naulan ja jakoi kielen kokosäveleen ja puolisäveleen. Näin syntyy aivan hämmästyttävää meditoivaa musiikkia. Tällä musiikilla ei ole muotoa, ei nuotteja tai rytmiä, se on vain aaltomaista kosmista musiikkia. On muuten olemassa paljon teorioita, että kosmos muodostuu aalloista. Se ääni muistutti sitä kovasti. Tosin itse totesin hänelle, että vielä toistaiseksi tykkään rumpujen äänestä.

Minulla on paljon teitä edessäni. Voin mennä vaikka mihin. Minusta elämä on mielenkiintoista, on mielenkiintoista tehdä luovaa työtä. Luovuus on kaikkein tärkeintä ja mitä kauemmin elän, sen mielenkiintoisempaa on keskustella taiteilijoiden kanssa, pohtia joitain taiteeseen liittyviä aiheita, ajankohtaisia ja ikivanhoja. Kaikki on yhtä – ei ole mennyttä eikä tulevaa, kaikki on tätä hetkeä. Aikakaudet ovat kuin viuhka, ne voidaan niputtaa yhteen ja silti ne ovat olemassa kaikkialla. Toisin sanoen, aivot ja sielu voivat lennellä maailman yläpuolella, istua rappukäytävässä ja juoda olutta spurgujen kanssa ja liidellä samaan aikaan laajassa kosmoksessa.

Luovuus on ennen kaikkea luovaa. Se on mielenkiintoista. Se auttaa taistelemaan mekaanista olemassa oloa vastaan. Jos joku on raskasta ja uuvuttavaa, niin olemassa olon mekaanisuus. Aamulla nouset ylös, juot teetä, menet töihin, tulet töistä, syöt, juot olutta, katselet televisiota, nukahdat, yöllä harrastat vähän lisääntymistä, nouset ylös, menet töihin ja kuolet ikävystymiseen.

Luova taide on ainoa mahdollisuus, jonka avulla voit päästä eroon tästä mekaanisesta ja ankeasta olemassa olosta.

Miksi ihmiset tulevat hulluiksi? Miksi niin monet tekevät itsemurhan? Pelkkä luova taide – se on mielenkiintoa elämää, maailmaa, omaa itseänsä, ympäröivää todellisuutta ja muita ihmisiä kohtaan. Itse asiassa juuri sen takia minulle ei ole tärkeää soitanko tänään rokkia vai maalanko huomenna tauluja, tai sepitänkö runoja tai kirjoitanko ehkä jonkun romaanin. Joka tapauksessa aion koko elämäni ajan tehdä jotain luovaa. Koska se on kaikkein tärkeintä ja mielenkiintoisinta. Täydentää tätä maailmaa eikä tuhota sitä.

Kysyin Pietarissa asuvalta filologilta ja historioitsijalta, A. D. Lihatševilta, miksi taiteessa ei ole kehitystä. Luolaihminen, joka maalasi kallion seinään ja jätti siihen jälkensä, koki ihan samoja tuntemuksia kuin minäkin. Hän vastasi: ”Niin, me tunnemme samalla tavalla, mutta aiheet laajenevat. Taiteessa nämä rajat katoavat, kuin renkaat vedessä, käsittävät koko maailmankaikkeuden. Ja se on todella tärkeää.”

Kehotan teitä kaikkia tekemään jotain luovaa!

Tekstin toimitus:Inna Koivu
Suomennos: Päivi Nironen
Kuvat: Margarita Niemi

Siirry ylös