• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 1 ( 93 ) 2014

Ajatuksia päiväkodista

Tätä artikkelia suomalaisten päiväkotien työstä olen pohtinut muutaman vuoden, mutta sen kirjoittaminen on aina lykkäytynyt: joko tunteita on ollut liian paljon, vaikka olen halunnut kertoa monista työn mielenkiintoisista hetkistä, jotka ovat olleet minulle uusia ja niitä on täytynyt ymmärtää, tai sitten terveys ei ole sallinut tätä. Ja yhtäkkiä, aivan sattumalta, luin yhdeltä sivustolta, kuinka vanhemmat, jotka ovat aiemmin asuneet Venäjällä, keskustelivat joulujuhlien järjestämisestä päiväkodeissa Suomessa, ja minusta tuntui, etteivät he puhuneet siitä aivan oikein. Olen sitä mieltä, että minulla on oikeus selventää ja kertoa lukijoille jotakin, koska minulla on kokemusta suomalaisissa päiväkodeissa työskentelystä. Tämän jälkeen moni asia muuttuu ymmärrettäväksi.

Esittäydyn aluksi. Olen Natalia Saari, esikouluopettaja, jolla on 27-vuotinen työkokemus Venäjällä (5 vuotta lastentarhanopettajana, 10 vuotta päiväkodin johtajana, 5 vuotta yleisen lastenkodin johtajana ja 2 vuotta johtajana orpokodissa, jossa oli lapsia, joilla oli kehitys viivästynyt). Sitten muutin Suomeen. Jyväskylän kaupungista on tullut minun kotikaupunkini, ja olen asunut täällä jo 13 vuotta. Kuten kaikki paluumuuttajat, kävin kaikenlaisilla kielikursseilla. Oli paljon harjoitteluita, ja tein ne kaikki päiväkodeissa ja vanhusten päiväkeskuksissa. Menin ensimmäiseen harjoitteluun osaamatta lähes lainkaan kieltä. Ja nämä kolme kuukautta ensimmäisessä harjoittelu-tutustumisessa päiväkodissa osoittautuivat minulle erittäin vaikeiksi. Päivän aikataulu oli erilainen, ryhmä sekalainen, jopa vaatteet olivat erilaisia, lasten puhe täysin epäselvää. Mutta päivä päivältä totuin, en epäröinyt auttaa kaikkia päiväkodin työntekijöitä ja suhteet opettajien kanssa muuttuivat ystävällisiksi. Lapset aistivat heti, miten heihin suhtautuu. Kiinnitin huomiota, että hoitajat eivät koskaan huuda lapsille, eikä rangaistuksia anneta. Jos lapsi alkaa meluta tai häiritä muita – toimintaa muutetaan ja lapsi rauhoittuu. Kun harjoittelu oli ohi, minä kuitenkin huokaisin helpotuksesta. Jatkaessani opiskeluja mietin koko ajan, miten työllistäisin myöhemmin itseni, koska minun teki niin kovasti mieli tehdä töitä. Menin uudestaan harjoitteluun, mutta nyt jo toiseen päiväkotiin enkä turhaan. Hoitoon tuli uusi poika, joka puhui vain venäjää, siksi minua tarvittiin tulkin rooliin ja tietenkin sain uutta kokemusta, koska kielen osaaminen mahdollistaa kommunikoinnin niin lasten kuin myös hoitajien kanssa läheisemmällä tasolla. Moni asia selveni ja tuli mielenkiintoiseksi, mutta havainnointi ja analysointi olivat läsnä koko ajan.

Ajan kuluessa sain töitä hoitajan avustajana päiväkodista Myllyjärveltä. Päiväkoti oli vasta remontoitu, puhdas ja kunnossa, ja siellä oli uudet huonekalut. Sekaryhmät – kolme alaryhmää: taaperot, keski-kokoiset ja esikouluryhmä. Kokeneet hoitajat johtivat erinomaisesti lasten ryhmää. Tunnit oli suunniteltuja, materiaali valittiin etukäteen, usein myös minä autoin tekemään joitakin sabloneja ja valmisteluja. Lapset tulivat päiväkotiin hyvällä mielellä ja mielenkiinnolla, siksi työskentely oli helppoa. Tuolloin pääsin tutustumaan hellään ja selkeään suomalaiseen esikoulujärjestelmään: se on sitä, kun opettaja laskeutuu lapsen silmien korkeudelle ja kuuntelee häntä. Ei autoritaarisuutta, ei huutamista, selkeästi määritellyt tavoitteet, selkeitä selityksiä. Opettajat leikkivät paljon lasten kanssa ja käsitöitä tehdään paljon. Ruokalassa lapset itse, opettajien valvonnassa, annostelevat lautasille ruokansa ja siivoavat itse jälkensä. Omatoimisuus opetetaan jo varhaisessa iässä, ja minä kun yritin auttaa, niin kuulin usein: ”minä itse”.

Syksy meni ja alkoi jouluun valmistautuminen. Yllätyin, että kaikki tehtiin jotenkin vaatimattomasti. No seinällä roikkui kyllä joulukalenteri ja jokainen päivä merkittiin siihen kauniilla pallolla. Annoin myös oman panokseni, kun opetin lapsia leikkaamaan lumihiutaleita, jonka jälkeen me kiinnitimme ne ikkunaan. Meidän ryhmämme ikkuna oli muihin ikkunoihin verrattuna erilainen. Pikkujoulut ryhmässämme menivät hyvin: lapset lauloivat hienosti ja muistivat kaikki sanat. Juhlassa esitettiin lavastettu satu, ja jopa minä lauloin venäläisen joululaulun. Sitten vanhemmat ja lapset joivat glögiä ja söivät pipareita, jotka he olivat itse paistaneet. Ei ollut hälyä eikä meteliä, vaan toiveikas ja onnellinen tunnelma.

Päiväkodin työntekijöihin minulla muodostui ystävälliset työsuhteet. Kävi niin, että näiden juhlien jälkeen matkustin Venäjälle, missä keskustelin entisten kollegoideni kanssa työstäni Suomessa. Kysymyksiä oli runsaasti. Jaoin mielenkiintoisia ajatuksia ja luulen, että jotakin he veivät myös omaan työhönsä. Suurta huomiota päiväkodeissa annetaan liikunnalliseen kasvatukseen: liikuntasalissa, urheilukentillä, hiihtämiseen, luistelemiseen ja lopuksi yleinen kulkeminen luonnossa. Liikuttavin hetki minulle oli kevätjuhlat. Päiväkodeissa on oma rituaalinsa: lapset saavat muistoksi diplomit, kukkia, onnitteluja ja jäähyväiset, he laulavat kauniita lauluja ja kiittävät hoitajiaan.

11 kuukauden työskentelyn jälkeen minulla oli loma ja seuraava työpaikka Pupuhuhdan päiväkodissa. Vaikka päiväkoti sijaitsee koulurakennuksessa, tila on luonnollisesti muokattu. Vaatteiden säilytys ja nukkumahuone olivat pieniä kolmelle ryhmälle, minkä vuoksi hoitajien työ oli sitä arvokkaampaa, koska he miettivät pienintäkin yksityiskohtaa myöten lasten päivärytmin. Koulun kanssa tehtiin läheistä yhteistyötä: juhlat järjestettiin usein yhdessä. Päiväkodin lapset liikkuivat suuressa ja hyvin varustellussa liikuntasalissa. Tärkein kasvattajien saavutus oli se, että he työskentelivät mietteliäänä ja tehokkaasti maahanmuuttajalasten kanssa. Ainoastaan meidän ryhmässä oli lapsia seitsemästä eri maasta, ja tämä tuo mukanaan oman kulttuurinsa, mentaliteettinsa, lauluja ja temperamentin. Lastentarhanopettajat ovat todella kärsivällisiä ja ammattitaitoisia. Työyhteisö toimi kuin yhtenä koneena: selkeästi ja johdonmukaisesti. Sesongin mukaisia iloisia juhlia vietettiin ulkona, hoitajat ompelivat naamiaisasuja, lauloivat lauluja ja tanssivat lasten kanssa. Kaikkea työtä ei pysty laskemaan, mutta tunnelma tässä ryhmässä oli vilpittömyydessään mahtava. Koska päiväkodin johtaja johti myös toista, Huhtarinnen päiväkotia, (kehitysvammaisille lapsille), niin oli hetkiä, jolloin apuani tarvittiin myös siellä. Työyhteisö ei ollut kovin suuri, mutta ihmeellinen. Työ oli raskasta, silloin tällöin fyysistä, mutta hoitajien omistautuminen oli nähtävissä. Tunnit pidetään yksilöllisen ohjelman mukaisesti ja paljon aikaa käytetään itsenäisen elämisen taitojen opettamiseen. Syvä kumarrus teille, kollegat.

Seuraava työpaikkani oli Kypärämäen päiväkodissa. Pääsin esikouluryhmään. Kaksi opettajaa ja minä, avustaja. Päiväkoti oli vasta remontoitu, kaikki oli kunnossa, mutta tärkeintä, tämän suuren organisaation, päiväkodin, sydän on opettajayhteisö. Työyhteisön täysi yhteisymmärrys, jokaisen vastuu työstään ja pedagogisesta prosessista sekä lasten ja vanhempien maksimaalinen mukavuus. Suunnittelin yhdessä hoitajien kanssa töitä ryhmässämme ja olin tasavertainen ryhmän jäsen. Tiesin tietenkin, että se on väliaikaista, mutta halusin silti olla hyödyksi ryhmälleni. Työssä kaikki oli mielenkiintoista: jokainen ryhmä oli ainutlaatuinen, huoneiden suunnittelu ja kaavoitus oli mietitty huolella. Yleisötapahtumat olivat erittäin hauskoja. ”Tällä päiväkodilla on oma käsialansa” kuten Venäjällä sanotaan. Ihana mummoille ja vaareille järjestetty juhla sai minut kyyneliin. Hoitajat itse jännittivät, mutta miten lapset olivatkaan ylpeitä sukulaisistaan. Sitä ei voi sanoin kuvata. Jotkut hoitajista osasivat soittaa soittimilla ja tämän vuoksi musiikkitunneilla oli vaihtelua. Esikouluopetuksen ohjelma eroaa paljon venäläisten päiväkotien ohjelmista: ennen koulua ei ole pelkoa ja paineita, lapset pyrkivät oppimaan asioita ilman opettajien painostusta. Näin miten suhtautuminen järjestykseen, omatoimisuus ja huomioiminen nousevat esiin tunti tunnilta. Venäläisen tytön tultua päiväkotiin, työ alkoi tuoda minulle enemmän tyydytystä. Yhdessä hoitajien ja vanhempien kanssa yritimme kotouttaa häntä suomalaiseen lasten ryhmään. Ennen vuoden loppua hän teki kokeen ja käy nyt päiväkotiystäviensä kanssa samaa luokkaa. Tätä pitäisin opettajien suurimmaksi saavutukseksi. Huomaamatta koitti viimeisen työpäiväni aika. Me järjestimme pienen jäähyväistunnin. Minulle läheiset ja rakkaat hoitajat olivat valmistelleet pienen konsertin, he lauloivat erinomaisesti ja lausuivat runoja. Minä jopa itkin, koska menin niin tunteelliseksi. Kevätjuhla, opiskeluvuoden päätteeksi, oli juhlallinen, lapsia oli paljon, kahdesta ryhmästä. Kaikkia jännitti, ja he kutsuivat minut juhliin (työskentelin tuolloin toisessa päiväkodissa) ja kirjoitin yhdessä kaikkien hoitajien kanssa todistuksen päiväkodin päättymisestä.

Ja vielä viimeisestä työpaikastani – Nevakadun päiväkodista. Päiväkoti oli pieni, kaksi ryhmää. Työskentelin siellä kaikkiaan kolme kuukautta, koska se suljettiin. Hoitajat olivat minulle tuttuja aiemmasta työpaikasta ja harjoittelusta. Työaika kului nopeasti. Ikkunasta kuului paljon musiikkia, valmistauduttiin myös kevätjuhlaan. Koko päiväkodin lapset osallistuivat. Hoitajat soittivat soittimia, lapset lauloivat erinomaisesti, soittivat hälysoittimia, tanssivat. Tytöt suunnittelivat yhteen lauluun tanssin ja esittivät sen. Juhla onnistui erinomaisesti. Hoitajat, joilla on hyvä musiikkimaku, pystyivät tekemään tavallisesta päiväkodista pienen taidekoulun.

Mutta ennen näitä kaikkia juhlia tehdään työlästä pedagogista työtä, jota valvovat johtajat. En sanonut heistä sanaakaan, heidän roolinsa ei ole näkyvä, mutta käsin kosketeltava. Viisaan ja hellän johtajan kanssa haluaa siirtää vaikka vuoria. Tällaisen johtajan ansiosta työyhteisö on vakaa, työkykyinen ja kaikki suunnitellut asiat onnistutaan tekemään. Olen onnellinen, että työskentelin tällaisten johtajien kanssa, ilman kunnianarkuutta, kipinä silmissään. Kiitän kohtaloa, että näin hyvän opetusmenetelmien asiantuntijan, kuraattorin työskentelyä. Kun ensimmäisen kerran näin, kuinka hän istuen matolla lapsen kanssa, selitti hänelle pelin sääntöjä, niin olin sanaton. Suomalaisille hoitajille tämä voi olla tuttua, mutta Venäjällä opetusmenetelmien asiantuntija merkitsee auktoriteettia, tarkistuksia, moraalia… Ja paljon voi vielä lisätä tähän listaan. Tämän vuoksi ei turhaan puhuta mielenkiinnolla ja yhä useammin suomalaisesta varhaiskasvatuksesta. Teitä kiinnostaa: ”Noinko kaikki on hyvin ja sujuu?” Tietenkin työssä tulee kaikenlaista: lapsi tulee pahalle tuulelle tai sairastuu ja kiukuttelee, mutta kaikki on ratkaistavissa: ilman vilskettä, ilman paniikkia, koska vanhempien kanssa on saatu aikaan yhteisymmärrys ja molemmin puolinen kunnioitus. En nimeä tarkoituksella ketään opettajaa, hoitajaa, avustajaa tai muuta päiväkodin työntekijöitä nimeltä, koska pelkään, että unohdan jonkun, mutta kaikille, joiden kanssa olen tehnyt töitä, haluan sanoa: Kiitos!

Venäjää puhuville vanhemmille haluan antaa neuvon: puhukaa kotona venäjää, mutta päiväkodissa suomea, näin lapsenne oppivat jo pienestä pitäen kaksi kieltä.

Tiedän, että Mosaiikki-lehden lukijamäärä kasvaa joka vuosi, ja jo monissa Suomen kaupungeissa sitä julkaistaan. Tämän vuoksi päätin kertoa suomalaisista päiväkodeista ja suuresta työstä, jota niissä tehdään. Tiedän, miten vaatimattomia opettajat ovat, eivätkä pidä oman työnsä mainostamisesta, mutta olen sitä mieltä, että minulle annetaan anteeksi, koska kirjoitin rehellisesti ja suurella kunnioituksella heitä kohtaan.

P.S. Ikuinen muisto aikaisin poisnukkuneille: ystävälleni, hoitajalle isolla alkukirjaimella, Maarit Mojaselle ja kollegalle, iloiselle, sydämelliselle ja mukavalle ihmiselle Mervi Partaselle.

Natalia Saari, lastentarhanopettajan avustaja vuosina 2008–2013

Kuvat kirjoittajan arkistosta

Suomennos: Maria Lepistö

Siirry ylös