• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 6 ( 88 ) 2013

25 vuotta Venäjää

Eletään vuotta 1989 kun minä 29- vuotiaana nuorukaisena päätin lähteä tutustumaan naapurimaahamme silloiseen Neuvostoliittoon. Tuskin ajattelin että jään sille matkalle, mutta toisin kävikin. Ensiksi kulttuuriero lähes järkytti ylittäessäni Nuijamaan raja-aseman. Tuntui kuin olisi mennyt ajassa useita vuosikymmeniä taaksepäin. Tiet olivat niin huonot, puhumattakaan autoista, mutta en antanut sen häiritä, koska hyvin pian huomasin kuinka ystävällisiä ihmiset olivat.

Päästyäni Leningradiin alkoi pikkuhiljaa selvitä miten suuressa kaupungissa todella olinkaan. Ihastuin niihin vanhoihin rakennuksiin, ja muutenkin kaupunkiin, jossa mikään ei juuri maksanut mitään ja kotoa oli matkaa vain vajaa 500 km. Tämä matka kesti vain kolme päivää, mutta jo ennen Suomeen paluuta päätin että tänne on pakko päästä pian uudestaan. Menikin vain pari viikkoa kun taas jonotin Nuijamaan raja-asemalla nokka kohti uusia seikkailuja. Mukana oli paljon myytävää tavaraakin, kuten farkkuja, nahkatakkeja yms. Olin selvittänyt mahdollisuuden päästä tutustumaan muutamaan paikalliseen yritykseen, ja tutkia mahdollisuuksia tuoda jotain tavaraa Suomeen myyntitarkoituksessa. Jo muutaman matkan jälkeen olin saanut hyviä kontakteja useisiin ihmisiin ja aloitin veneiden ja kanoottien maahantuonnin kokeilumielessä.

Noin vuoden päästä vuokrasin oman asunnon läheltä Nevsky Prospektia, koska asiat alkoi mennä siihen malliin että olin enemmän Neuvostoliitossa kuin Suomessa. Tähän aikaan venäläisten oli vaikea päästä Suomeen, joten tavaraliikennettä oli molempiin suuntiin, niin paljon kuin jaksoin ajaa väliä Jyväskylä-Leningrad.

Neuvostoliitto hajosi v. 1991, eli jäi yksi suuri Venäjä ja Leningrad muuttui Pietariksi. Minuun se ei paljoakaan vaikuttanut, mutta monet ystäväni ketkä olivat halunneet päästä Suomeen, hankkivat viisumit ja alkoivat käydä itse ostamassa länsimaista tavaraa Suomesta.

Vuonna 1993 kaikki muuttui. Minulla oli edelleenkin asunto Pietarissa ja olin oppinut puhumaan venäjän kieltä. Olin käymässä kotona ja huomasin Jyväskylän linja-autoasemalla venäläisen tanssiryhmän, ja menin kysymään huonolla venäjän kielellä voinko auttaa. Ryhmä oli Ufasta ja autoin heidät löytämään Hotelli Laajavuoreen. Tässä ryhmässä oli yksi erikoisen kaunis ja sympaattinen tyttö nimeltään Larissa, johon ihastuin välittömästi. Siis en voi ymmärtää sitä vieläkään mikä meidät johdatti yhteen. Minä olin ollut 4 vuotta Pietarissa, enkä edes ajatellut etsiväni sieltä vaimoa, kunnes tapasin Larissan omassa kotikaupungissani ja hän on 3 000 km omasta kodistaan. Larissa jäi sille matkalle ja jo vuoden päästä menimme naimisiin siis v. 1994. Yhdessä jatkettiin kaupankäyntiä noin 10 vuotta, kunnes Venäjän tullin asettamien rajoitusten myötä kaikki vaikeutui päivä päivältä ja luovuimme asunnosta Pietarissa.

Larissalle sukulaiset ovat kaukana, mutta Pietarista lennetään vähintään kerran vuodessa Ufaan, ja he käyvät myös Suomessa. Yhden kerran olemme käyneet omalla autolla Ufassa ja se matka oli kyllä ikimuistoinen. Kaunis kesä ja aivan käsittämättömän upeita maisemia. Mutta kun ajaa melkein kaksi vuorokautta yhtä kyytiä, niin se on kyllä erittäin raskasta. Pietarissa meillä on paljon ystäviä, mutta nykyään käydään siellä vain pari kertaa vuodessa.

Venäjän kulttuuri eroaa paljon suomen kulttuurista, mutta pitää muistaa aina, että maassa maan tavalla. Mitään ongelmia minulla ei koskaan ole ollut, ja venäläiset ovat erittäin ystävällistä kansaa. Kotona seuraan päivittäin Venäjän uutisia sekä joitain tv-sarjoja. Lapsia meillä ei ole, mutta koirat ovat meidän harrastus.

Mutta niinhän sanotaan että rakkaus ei tunne rajoja.

Teksti ja kuva: Jari Taipale

Venäjännös: Lidia Popova

Siirry ylös