• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 1 ( 54 ) 2010

Matka Pohjoisen jäämeren rannoille

Juhannuksen paikkeilla pidettävästä pienestä lomasta on meillä tullut jo perinne. Pari viikkoa ennen juhannusta päätimme matkustaa Norjaan. Jostain syystä Norjaan suunniteltu matka on joka vuosi siirtynyt hamaan tulevaisuuteen, aina on ollut muita suunnitelmia ja matkakohteita. Tänä vuonna teimme kuitenkin vakaan päätöksen: matkustamme Norjaan.

Aloin seurata tarkasti tulevien päivien sääennustuksia. Meteorologit eivät luvanneet mitään hyvää, siksi ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa mukaan lämpimiä vaatteita. Pohjoisessa kesä ei ollut vielä alkanut, eikä maan eteläosassakaan ollut kovin lämmintä. Lopulta juhannusaatto koitti. Tavarat oli jo pakattu ja viety autoon. Lähdimme kotoa harmaana sateisena iltana, jolloin ihmiset yleensä sytyttävät kokkoja järvien rantaan ja viettävät aikaa luonnon helmassa.

Juhlapäivästä huolimatta kaduilla ja maanteillä oli autiota, sää ei innostanut ihmisiä liikkeelle pitämään hauskaa - vesisateessa. Meillä sen sijaan oli selvä reitti, eikä vesisade haitannut kolmensadan kilometrin matkaamme ensimmäiseen yöpymispaikkaan saakka. Matkan ensimmäisen aamun vietimme Pohjois-Karjalassa. Kävimme reittimme varrella olevilla taistelupaikoilla, joilla talvisodan aikana puolustettiin sankarillisesti Suomen rajoja, sekä sotatekniikkamuseossa ja toisessa maailmansodassa kaatuneiden suomalaisten ja venäläisten sotilaiden muistomerkeillä

Lapin lumoa

Iltaan mennessä olimme jo Lapissa ja pysähdyimme toiseen yöpymispaikkaan. Lappi on kaunis kaikkina vuodenaikoina. Taivas ja puut heijastuvat sadoista puhdasvetisistä järvistä, tuon tuostakin tielle pinkaisee uteliaita jäniksiä ja poroja – ikään kuin ne eivät lainkaan pelkäisi ihmisiä. Otimme kamerat esiin ja ”jahtasimme” kameralla kauniita maisemia ja mielenkiintoisia tuokioita, joita taiteilijan siveltimenkin kelpaisi tallentaa. Puolessatoista päivässä olimme ajaneet koko Suomen halki sen pohjoisimmalle rajalle. Näätämössä kävimme viimeisessä rajan lähellä sijaitsevassa kaupassa, josta ostin kaiken varalta käsineet ja lämpimän kaulahuivin, ja päivän päätteeksi ajoimme Norjan puolelle. Suuntana meillä oli Kirkenes, joka sijaitsee lähellä Venäjän rajaa. Se oli tuon pohjoisen maan ensimmäinen kaupunki, jossa kävimme. Eniten minua hämmästytti se, että kaikkien katujen, laitosten ja kauppojen nimet olivat kolmella kielellä: norjaksi, suomeksi ja venäjäksi. Talot oli maalattu kirkkailla väreillä, ja ne oli rakennettu aivan harmaiden vuorten juurelle, kivien ja niukan kasvillisuuden keskelle.

Ajelimme ensin jonkun aikaa ympäriinsä kaupungin keskustassa, sitten siirryimme kauemmas ja poikkesimme satamaan; siellä oli ankkurissa Venäjän lipun alla olevia kalastusaluksia, lokit kirkuivat ja tuoksui kalalle. Säätila muuttui jyrkästi: voimakas tuuli ajoi takaa lyijynharmaita pilviä Barentsin mereltä. Siellä täällä pilkotti vielä sinistä taivasta, mutta yhtäkkiä ympärillä alkoi sade, ja sitten yhtä äkillisesti ilmestyi sateenkaari. Luoksepääsemättömät kalliot ja äkkijyrkät meren rannat täydensivät pohjoisen maiseman karua kauneutta. Kaukana vuorilla oli lunta. Kevät oli vasta aluillaan, ja siellä täällä kukkivat tuomet.

Tenojoki – rajajoki

Kolmannen päivän iltana – käytyämme monissa mielenkiintoisissa paikoissa – ajoimme jälleen Suomen puolelle Nuorgamin rajanylityspaikan kautta. Päätimme ihailla kuuluisaa kalaisaa Tenojokea, joka erottaa Suomen ja Norjan ja on näiden kahden maan välisenä luonnollisena rajana. Ajoimme suhteellisen pitkän matkaa joen vartta pitkin; olimme Suomen puolella ja ihailimme norjalaisia maisemia. Tenojoki on oikullinen: välillä se on leveä ja rauhallinen, välillä siinä on myrskyisiä koskia ja paikoitellen se on ihan matala. Joki houkuttelee tuhansia kalastuksen harrastajia, vaikka kalastussäännöt ovatkin suhteellisen ankaria. Esimerkiksi, kaikissa kalastusveneissä pitää olla maan numero ja tunnus ja sunnuntaisin kalastaminen on kielletty. Kalastuslupia myönnetään paikallisissa baareissa, posteissa ja kioskeissa, mutta jos harrastajakalastaja haluaa kalastaa veneestä, tulee hänen ottaa paikallinen kalastaja saattomiehekseen.

Majoituimme motelliin, joka oli aivan joen rannalla. Oli sumuista ja tuulista. Siitä huolimatta ei lainkaan huvittanut istua motellissa ja yritimme illalla nousta läheiselle tunturille. Selviydyimme vain sen puoliväliin saakka ja katselimme ympäristöä sieltä korkeuksista. Laskeuduimme sitten kapeaa polkua pitkin majapaikkaan, kävimme saunassa ja nukuttuamme hyvin palasimme aamulla Norjan puolelle Karigasniemen rajanylityspaikan kautta.

Kohti maailman laitaa

Avasimme navigaattorin ja annoimme sille vain yhden sanan: Nordkapp. Se oli matkamme tärkein päämäärä, vaikka olimmekin päättäneet siitä vasta aattoiltana. Matkustimme maapallon äärimmäiselle laidalle, Pohjoisen Jäämeren rannalle. Pohjois-Norjassa on vähän teitä, ja Euroopan pohjoisimpaan paikkaan, Nordkappin niemelle, johtaa suhteellisen kapea tie. Se kulkee välillä ylhäällä vuorilla ja välillä tunneleissa. Tien toisella puollella on milloin rotkoja, milloin syviä kanjoneita tai merta ja toisella puolella on pystysuoria kallioita ja vain tienvarsimerkit ilmoittavat: Varovasti, irtokiviä! Kaikkein vaarallisimmissa paikoissa on tien varsilla kaiteita.

Huolimatta ensi vaikutelmista, jotka pakottivat minut olemaan hiljaa ja seuraamaan tarkasti tietä, jolle – ties mistä – ilmestyi välillä poroja, ja jossa tuli vastaan suhteellisen kovaa vauhtia ajavia autoja, me kaikesta huolimatta liikuimme eteenpäin. Päivä oli sumuinen ja kylmä, puuskainen tuuli ajoi takaa raskaita, lyijynharmaita pilviä ja satoi vettä. Pilvet roikkuivat ihmeellisen alhaalla, ja tie, jota pitkin ajoimme, kulki jo korkealla meren pinnan yläpuolella. Pohjoisen läheisyyden saattoi tuntea ja kasvillisuus loppui kokonaan.

Ympärillä ja edessäpäin oli vain merta ja alastomia kallioita. Välillä ne roikkuvat tien yläpuolella niin lähellä, että tuntui, kuin joku ihme olisi estänyt kivivyöryjä ja pidellyt paikallaan voitaikinaleivoksia muistuttavia hauraita vuorikivilajien palasia, joita vesi oli syövyttänyt. Vuoristotie kiemurteli kallioiden välissä, muutaman kerran se kulki lähellä merta, meri oli näköjään ihan lähellä. Pysähdyspaikka oli sijoitettu niin loistavasti, että siitä pääsi kävelemään Norjan meren rannalle. Siellä oli paljon erivärisiä, melkein ovaalinmuotoisia vierinkiviä sekä muita aaltojen tasaiseksi hiomia kiviä. Hyppelin kiveltä kivelle ja keräsin itselleni muistoksi pieniä sileitä kiviä. Meri pauhasi ja näky oli niin vaikuttava, ettei lainkaan haluttanut lähteä pois; voimakas tuuli ajoi meidät kuitenkin takaisin autoon.

Vuoria ja tunneleita - ja turisteja

Matka jatkui, edessäpäin häämötti jälleen uusi tunneli, ja kaukaisuudessa kohosivat valkeat vuoret. Iltaan mennessä pääsimme perille Honningsvågin kaupunkiin, se sijaitsee merenrannan ja vuoren juuren välisellä kaistaleella. Puita kaupungissa on vähän, ja niiden lehdet olivat tuolloin juuri puhkeamaisillaan. Talot on maalattu kirkkailla väreillä, ja tuntui, että vuoren juuri värikkäine taloineen muistuttaa iloista lasten kaupunkia. Kaupungin kadut ovat ihan kapeita. Laiturin läheisyydessä oli paljon liikennettä ja paljon turisteja. Honningsvåg on viimeinen ja kaikkein pohjoisin satamakaupunki. Sen redillä oli suuria moottorialuksia. Tuhannet turistit kaikkialta maailmasta tulevat tänne kokemaan vierailun maailman laidalla. Kymmenet linja-autot kuljettavat heitä paikkaan, jossa ihmiset haaveilevat käyvänsä edes kerran elämässään.

Edessäpäin on vielä pieni kylä, jossa on tarjolla vaatimattomia palveluja turisteille; sieltä on vielä 25 kaikkein vaikeinta kilometriä vuoristossa kulkevaa serpentiinitietä pitkin. Ennen määränpäätämme, Nordkappin niemeä, ajoimme viiden tai kuuden tunnelin läpi, jotka olivat kaksi, kolme ja neljä kilometriä, kaikkein pisin oli melkein kuusi kilometriä. Tunnelit kulkevat vuorten läpi, jopa veden alta. Palattuasi jälleen maan pinnalle huomaat, miten kevyttä on hengittää raikasta meri-ilmaa ja kuinka suurenmoista kaikki ympärillä on. Tunnelien käyttömaksu peritään sekä meno- että paluumatkalla.

Matkaa voi tehdä linja-autolla, henkilöautolla, moottoripyörällä, jopa polkupyörällä. Polkupyöräilijöitä varten on tunneleissa erotettu melko kapea tie; minulle jäi yhä edelleen arvoitukseksi se, miten he siitä selviävät.

Maisemat alkoivat muistuttaa yhä enemmän toisiaan; harmaita kallioita, ylhäällä lunta, alhaalla vettä. Vuoristojärviä, puhdasvetisiä putouksia, luoksepääsemättömiä kallioita ja vuoristotietä, välillä tunneli ja alhaalla meri, jonka rannalla on kalastajien mökkejä, tien varrella pieni matkamuistomyymälä; aallot pauhaavat ja lokit kirkuvat. Vastaan tuli henkilöautoja ja busseja, me tavoitimme pyöräilijöitä ja välillä ohitimme heitä – kaikki olivat matkalla joko sinne tai jo takaisin. Edessäpäin oli viimeinen maksupiste ja me saimme liput, jotka oikeuttivat ajamaan sisään alueelle, vielä muutama sata metriä ja olemme määränpäässämme.

Jatkuu seuraavassa numerossa. Teksti ja kuvat: Irina Romanova

Siirry ylös