• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 5-6 ( 27-28 ) 2007

Puhutaanpa kielestä – eikä vain siitä

Miten suomalaisessa ympäristössä asuvat lapsemme voisivat säilyttää rikkaan ja ilmeikkään äidinkielen? Ehdotan Mosaiikin lukijoille – maahanmuuttaja-vanhemmille ja äidinkielen opettajille – keskustelua ajankohtaisesta aiheesta käytännön näkökulmasta,
sillä lähes kaikilla  ajattelevilla ihmisillä on jotain sanomista tästä aiheesta.

Tunti pari äidinkieltä suomalaisessa koulussa on vähän, mutta kiitos siitä, että edes ne ovat olemassa ja että Suomi tukee maahanmuuttajalasten äidinkielen opetusta. Läheskään kaikissa EU-maissa maahanmuuttajille ei tarjota sellaista mahdollisuutta.

Kouluissa äidinkielen tunnilla käy yleesä eri ikäisiä ja eri lähtötasoilla olevia lapsia. Opettajan on oltava joustava ja valmis pitämään tuntia eri-ikäisille lapsille.

Jotkut lapset osaavat kieltä erittäin hyvin – puhuvat hyvin ja lukevat ja kirjoittavat. Kahden viikkotunnin aikana olisi mahdotonta opettaa kieltä niin, että tuo taso saavutetaan; se on paljolti vanhempien ansiota. Ja jos me vanhemmat käytämme enemmän aikaa kielen harrastamiseen lasten kanssa, on myös lasten opettajien tehtävä helpompi. Toisaalta on myös surullisia esimerkkejä siitä, että lapset osaavat äidinkieltä huonosti, voisi jopa sanoa surkeasti. Usein se johtuu laiskuudesta tai siitä, että maahanmuuttaja-vanhemmat eivät tiedä, kuinka tärkeää äidinkielen säilyttäminen on. Muuten, äidinkielen säilyttämisen tärkeyttä korostetaan myös suomalaisessa kotouttamislaissa.

Vanhempien roolista

Vadim Levin, nykyään Lontoossa työskentelevä kirjailija, joka kirjoittaa runoja ja satuja lapsille ja aikuisille, on esittänyt vanhemille joitakin teesejä, jotka liittyvät äidinkielen kehittymisedellytyksiin sellaisilla lapsilla, jotka asuvat vieraskielisessä ympäristössä. Näitä teesejä voidaan soveltaa mitä tahansa kansallisuutta oleviin ulkomaalaisiin riippumatta alkuperämaasta, äidinkielestä ja tämänhetkisestä asuinmaasta.

Ensimmäinen teesi: tarvitaan vanhempien halukkuutta. Jotta ulkomailla asuva lapsi ei oppisi vain sitä kieltä, jota ko. maassa puhutaan, vaan myös omaa äidinkieltään, on ensiarvoisen tärkeää, että vanhemmat haluavat sitä. 

Toinen teesi, ei niin ilmeinen: se, että vanhemmat haluavat ei vielä riitä. Tärkein tekijä, joka auttaa lasta omaksumaan äidinkielen hyvin vieraassa kieliympäristössä, on vanhempien tiedostettu, vastuullinen ja vapaamuotoinen osallistuminen siihen prosessiin, jossa lapsi tottuu omaan äidinkieleen, tiedostettu ja määrätietoinen yhteistyö opettajan kanssa.

Kolmas teesi: vieraskielisessä ympäristössä asuvien vanhempien toiminta on usein virheellistä ja lapsi joutuu tilanteeseen, joka jarruttaa hänen älyllistä ja psyykkistä kehitystään. Näin voi käydä esimerkiksi seuraavanlaisissa tapauksissa.

Ensimmäinen tapaus. Vanhemmat keskustelevat lapsen kanssa (ja keskenään lapsen läsnäollesssa) vieraalla, huonosti omaksutulla ja sen vuoksi alkeellisella kielellä. Näin tehdessään vanhemmat toivovat, että he auttavat lasta tulemaan nopeammin heille uuden maan syntyperäisten asukkaiden kaltaiseksi. Sen sijaan käykin niin, että he häiritsevät lapsen tai nuoren täysipainoista kielenomaksumisprosessia. Lapsen kielestä muototuu yhtä alkeellinen kuin vanhempien kieli on - ja alkeellisella kielellä voi ajatella vain alkeellisesti.

Toinen tapaus. Molemmat vanhemmat puhuvat lapsen kanssa milloin yhdellä milloin toisella kielellä (sekoittaen äidinkieliseen puheeseen välillä uuden kielen sanoja ja sanojen kantoja). Kielet eivät ole erillään toisistaan (eivät ole yhteydessä jompaankumpaan vanhempaan). On vaikeaa ajatella, mikä voisi enemmän vahingoittaa lapsen puheen kehitystä tai älyllistä kehitystä, varsinkin jos hän on aivan pieni ja vasta opettelee puhumista.

Kolmas tapaus. Sen ajanjakson aikana, jolloin lapsi opettelee puhumaan, vanhemmat eivät vietä aikaa hänen kanssaan, koska ovat kiireisiä tai eivät ymmärrä, että lapsi tarvitsee välttämättä heidän apuaan. Se ei voi olla vaikuttamatta (valitettavasti yleensä peruuttamattomasti) pieneen, sitä paitsi se ei vaikuta ainoastaan hänen puheensa kehittymiseen, vaan myös ajattelun, tunteiden, moraalikäsitysten ja usein myös terveyden kehittymiseen.

Neljäs teesi: siitä, miten lapsi omaksuu kielen (kielet), riippuu pienokaisen älyllinen ja henkinen kehitys.
Uuden omaksuminen on tärkeintä, mitä lapselle (ja aikuiselle!) tapahtuu, kun hän kehittyy. Kehittyessään ihminen omaksuu (omaksuu – tekee omakseen) kielen, tietoja, taitoja, kykyjä, perinteitä, uskomuksia, taidetta ja kädentaitoja, luonnon ilmiöitä jne. Toisin sanoen ihminen omaksuu ja saa perinnökseen kaikkea sitä, mitä sukupolvet ennen häntä ovat koonneet ja kehittäneet. Jokainen meistä perii ja omaksuu esi-isiensä ja aikalaistensa kokemuksia. Ilman sitä ihmisen kehittyminen on mahdotonta.

Kun opettelemme puhumaan ja omaksumme kielen saaden siitä välineen ihmisten väliseen kanssakäymiseen, me samanaikaisesti  - itsestään ja huomaamatta - omaksumme sitä maailmankuvaa, joka on sisäänrakentunut kieleen, meidän maailmamme avartuu ja me opimme tuntemaan sitä. Allekirjoitan kaksin käsin kaiken, mitä Vadim Levin sanoi!

Äidinkielen käyttö pitää säilyttää kaikesta huolimatta

Kieli häviää sellaisissa perheissä, joissa sitä lakataan käyttämästä – tämä on yksinkertainen totuus, kirkas kuin päivä.
Peruspuhekielen opettaminen tapahtuu ainoastaan perheessä, tälle pohjalle rakentuu kielen osaaminen kokonaisuudessaan. Puheeseen kuuluu ääntämisen omaksuminen, perussanavaraston muotoutuminen ja kyky ottaa vastaan puhetta korvakuulolta. Sen vuoksi lapsen kanssa pitää puhua ja puhua, mitä enemmän sen parempi! Voi myös leikkiä ja laulaa. Ja nauttia siitä yhdessä! Sillä ainoastaan äidinkielellä me voimme välittää lapselle tunteita!

Ja ainoastaan äidinkielellä pystymme selittämään hänelle abstrakteja käsitteitä, kuten rakkaus, kohtalo, hyvyys, kiitollisuus, ikävä, onni, ahneus, anteliaisuus, petturuus ja monia muita. Jos emme selitä näitä käsitteitä, hidastamme lapsen henkistä ja älyllistä kehitystä ja hänen maailmankuvansa jää vajavaiseksi.
Äidinkielen käytännön kielioppi omaksutaan tavallisessa puheessa. Myöhemmin koulussa alkaa lukemisen ja kirjoittamisen opettaminen. Viimeinen vuosi päiväkodissa ennen koulun aloittamista voi olla ensimmäinen vuosi, jolloin äidinkieltä opetellaan opettajan johdolla, jos vanhemmat niin haluavat ja tekevät siitä aloitteen. Äidinkielen opetusryhmän minimikoko on viisi henkilöä (iästä riippumatta, ja tässä ryhmässä voivat käydä myös päiväkodissa olevat kuusivuotiaat lapset).

Positiivinen motivaatio

Viime vuonna satuin osallistumaan Turussa erääseen teemaseminaariin, joka oli järjestetty venäjänkielisille kansalaisjärjestöille. Seminaarissa järjestettiin pyöreän pöydän keskustelu, jonka osanottajille näytettiin elokuva eräästä Saksassa asuvasta perheestä. Siinä vanhemmat opettivat lastaan lukemaan äidinkielellä... remmi kädessä. Lapsi itki, hän ei pystynyt keskittymään, ja äiti istui vastapäätä pakottaen poikaa lukemaan eteenpäin ankara ilme kasvoillaan. Välillä äiti antoi vihjeitä, ei antanut lapsen miettiä itse; alkoi sitten taas huutaa ja kehotti jatkamaan lukemista heilutellen välillä kovaa remmiä, jossa oli rautasolki. Säälitti sekä lapsen että äidin puolesta. Ei yhtään ihmetytä, että äiti-parka sai aikaan päinvastaisen vaikutuksen. Lapselta hävisi kaikki kiinnostus äidinkielen opiskelua kohtaan.  Eikä siinä kaikki, poika alkoi myös änkyttää, hänelle ilmestyi komplekseja, joista pystyy pääsemään eroon ainoastaan ammattipsykologin avulla. Asiantuntijan apu oli tarpeen koko perheelle. Seminaarissa psykologi kommentoi, että lapsen koulunkäynti sujuu huonosti sekä äidinkielellä että saksan kielellä.

Meillä on ollut monenlaisia opettajia, huonoja ja hyviä, lempeitä ja vähemmän lempeitä. Varmaan tuolla äidillä on ollut hyvin ankarat opettajat ja ehkä myös liian vaativat vanhemmat.

Vanhempien sukupolvi, joka on kotimaassaan saanut ankaran koulukasvatuksen, siirtää joskus kokemiaan autoritäärisiä kasvatustapoja  lapsiin unohtaen samalla, että me asumme toisenlaisessa maassa ja koordinaattijärjestelmässä ja että lapsemme opiskelevat toisenlaisessa koulussa. Suomalainen lastensuojelulaki kieltää lastenkaikenlaisen fyysisen rankaisemisen.

Mutta kyse ei ole edes laista. Näin emme pääse kovin pitkälle! Yritetään kehittää positiivista motivaatiota omien lasten äidinkielen opetuksessa, vastapainoksi usein ilmenevälle negatiiviselle. Negatiivisella motivaatiolla tarkoitan opettamista väkisin tai remmi kädessä. Lapsen ei tule pelätä sitä, että häntä rangaistaan, jos hän jättää tehtävän tekemättä. Ihmisäly – ja varsinkin lasten äly – on niin luova, että se keksii tuhansia juonia ja tapoja välttää rangaistusta ja näin ollen myös oppimista. Toisaalta, siellä missä on positiivista motivaatiota – toisin sanoen lapsi saa tyydytystä itse prosessista- häntä ei saa pois asian parista edes korvista vetämällä. Totta on, että sellaisen motivaation luomiseksi pitää vanhempienkin vaivata aivojaan, mutta se kuuluu asiaan.

Sivumennen sanoen, alkeis- ja keskitason koulutuksen eräs tärkeimmistä tehtävistä lienee positiivisen motivaation kehittäminen MISSÄ TAHANSA TOIMINNASSA. Ei pelkästään opiskelussa.

Kielen intensiiviopetuksessa sekä myös lasten kieltä kohtaan tunteman mielenkiinnon ylläpitämisessä suositellaan käyttämään laajasti erilaisia leikinomaisia metodeja ja lähestymistapoja, kuten äidinkielisiä roolileikkejä lasten kanssa.

Kielen kehittymiseksi on äärimmäisen tärkeää se, että kieli ei ole lapselle vain oppiaine, vaan myös väline, jonka avulla hän voi kokea iloa, saada osakseen tunnustusta muiltaja, ratkaista tärkeitä tehtäviä.

Lukekaa, lukekaa ja vielä kerran lukekaa

Suomeen on jo muodostunut maahanmuuttajien ensimmäinen sukupolvi, jonka lapset ovat käyneet koulun ja lukion täällä (jos perheet muuttivat Suomeen esim. vuosina 1992–1995, ja lapset olivat tuolloin 4-10 -vuotiaita). Heidän joukossaan on monia valmistuneita, jotka ovat suorittaneet erinomaisesti koko keskiasteen koulutuksen. Nämä lapset, jotka osaavat hyvin äidinkieltään, ovat omaksuneet muutamia vieraita kieliä, joita suomalainen koulutusjärjestelmä tarjoaa – englanti, ranska, ruotsi, saksa, espanja... Ja tässä koko salaisuus – kun lapset osaavat hyvin äidinkieltään, he menestyvät opinnoissaan suomalaisessa koulussa! Ja äidinkieltä nämä nuoret osaavat sen ansiosta, että vanhemmat ovat koko ajan käyttäneet kieltä ja lukeneet paljon, sekä myös siksi, että lapset ovat käyneet koulussa äidinkielen tunneilla.

Aluksi äidit ja isät lukivat lapsille. On toivottavaa lukea joka päivä, vuodesta toiseen, niin kauan kun lapsi oppii itse lukemaan hyvin. Tässä johtopäätös kaikille äideille ja isille, joille on juuri syntynyt lapsia: lukekaa, lukekaa, vielä kerran lukekaa... Jos kotona on vähän kirjoja, niitä on tarpeeksi maailmanlaajuisessa verkossa, esim. osoitteessa lib.ru (tämä ei tietenkään ole ainut elektroninen kirjasto!). Voi kuunnella myös levyjä ja kasetteja, mutta ne eivät tietysti korvaa vanhempien lukemista ja elävää kanssakäymistä.

Myöhemmin lasten lukukirjoja voi tehdä myös itse. Tulostakaa mikä tahansa kirja, jossa teksti on kirjoitettu isoilla fonteilla ja jaettu tavuihin, merkitkää painot ja alkakaa opettaa lapsellenne lukemista (leikin avulla!). Voi myös piirtää lyijykynällä, ympyröidä vieraita sanoja, jakaa hankalia sanoja tavuihin, käyttää erilaisia fontteja, erivärisiä kirjaimia. Siitä, mitä pitäisi lukea, voi puhua paljon ja pitkään; ehdotan, että Mosaiikin lukijat kertoisivat omia kokemuksiaan.

Sisällön kertominen kehittää lapsen ajattelua

On myös hyvin tärkeää opettaa lasta kertomaan luetun sisältö uudelleen ja opettaa häntä kertomaan itse keksimiään juttuja. Jos lapsella on tämä taito, hänen on aikanaan helppo kirjoittaa koulussa esityksiä ja aineita (millä tahansa kielellä). Tällainen työskentelytapa (sisällönkertominen) kehittää ajattelua, ja lapsi tulee menestymään kaikissa kouluaineissa.

Yhteisten lukuhetkien ansiosta lapset oppivat tuntemaan elämää, he tutustuvat paremmin vanhempiensa persoonallisuuksiin, ja vanhemmat oppivat tällaisen kanssakäymisen kautta tietämään, mitä heidän lapsensa ajattelee.

Kun kirjallisuuden sankareista keskustellaan tällä tavalla, lapselle voi muodostua oikea käsitys itsestään. On surullista, kun alaluokkien oppilas sanoo, että hän ei osaa jotakin sen vuoksi, että hän on ”tyhmä ja lahjaton”. Lapsi siteeraa omia vanhempiaan ja käyttää sellaisia sanoja, jotka eivät ole tyypillisiä lapsille. Sen sijaan vanhempien pitää puhua lapselle aivan päinvastaisella tavalla, kehua häntä jopa virheistä selittäen seuraavasti: sinä erehdyit, mikä tarkoittaa sitä, että olet saanut kokemusta, etkä toista samaa virhettä enää uudelleen.

Kiinteät ja luottamukselliset suhteet muodostuvat varhaislapsuudessa
Varhaislapsuudessa luotu vanhempien ja lasten välinen kontakti tulee olemaan heidän välisten suhteidensa tukipilarina myös murrosiässä.
Maahanmuuttaja-vanhempien ja heidän lastensa välisen kontaktin tulisi olla ihanteellinen, sillä elämä monikulttuurisessa ympäristössä on ylimääräinen painolasti, ellei jopa riski. Ihannevanhempia ei ole, mutta pitää yrittää tehdä kaikki se, mihin pystymme. On tärkeää olla koko ajan läsnä oman lapsen elämässä, eikä jättää häntä omiin oloihinsa. Ja tehdä korjauksia, jos tilanne niin vaatii.

- Äidinkielen perusteella vanhemmat antavat lapsilleen sosiaalisen käyttäytymisen mallin, - sanoo Jekaterina Protasova, Helsingin yliopiston kasvatustieteiden tohtori.

Työssäni tapasin kerran perheen, jossa isä - joka ei ollut vaivautunut käyttämään aikaansa lapseen tämän varhaislapsuudessa ja joka oli menettänyt kontaktin häneen murrosiässä - lähetti 17-vuotiaan poikansa uudelleenkoulutettavaksi kotimaahan (Lähi-Itään) puoleksi vuodeksi. Siellähän on paljon sukulaisia, opettakoot siellä, miten pitää elää. On selvää, että Suomessa kasvaneelle nuorelle ihmiselle se oli valtava shokki. Pelkäänpä, että tuollaiset radikaalit toimenpiteet 17-vuoden iässä eivät juurikaan auttaneet nuorukaista parantamaan tapojaan ja muuttumaan sellaiseksi, jollaisena isä halusi hänet nähdä. Lasta pitää kasvattaa ennen kuin hän ”mahtuu penkille poikittain”, eikä silloin, kun hän on jo pidempi kuin vanhempansa. Lähettäessään lapsen uudelleen kasvatettavaksi sukulaisten luo isä tunnusti, että hän ei pysty vaikuttamaan lapseen.

Maahanmuuttaja-vanhempien omiin lapsiinsa soveltamien käyttäytymis- ja kanssakäymismallien pitää muuttua, tulla diplomaattisemmiksi ja joustavammiksi.

Ei tarvitse tehdä ”kielirosollia”

Mitä me välillä teemmekään äidinkielellemme!  Vilkaisen ohimennen suomi.ru-foorumia ja luen: ”kogda utshilas na tradenomi” (kun opiskelin tradenomiksi), ”v turvakotiidti ne hotshet” (ei halua mennä turvakotiin), ”pošla prosit kvartiru v asuntotoimisto” (meni pyytämään asuntoa asuntotoimistosta) jne. Tässä sitaatteja, jotka poimin tekstistä kolmessa minuutissa. Tällaista kieltä me puhumme. Miksi? Meitä yksinkertaisesti laiskottaa ajatella ja etsiä vastaavia sanoja venäjästä, me punomme omaan puheeseemme suomalaisia sanoja sen kummemmin ajattelematta. Silti lähes aina pystyy kääntämään! Mikä vielä pahempaa, me totumme tähän kielen malliin ja lisäämme puheeseemme niin paljon ulkomaisia sanoja ja niiden johdoksia, että äidinkielenpuhuja, joka ei asu Suomessa, tuskin ymmärtää meitä! Ja meidän lapsemme kuuntelevat tällaista kieltä. Puhuvatko he tulevaisuudessa eri tavalla?

Tämä tendenssi on tyypillinen kaikille oman maansa ulkopuolella asuville ihmisille. Myös muihin kieliin leviäviä englanninkielisiä lainasanoja tulee koko ajan enemmän. Toisaalta, jokaisen pitää pitää huolta omasta kielenkäytöstään.

Konkreettisesti – oman äidinkielen oikeakielisyydestä. Jos perhe elää seka-avioliitossa ja kotona käytetään useita kieliä, molempien vanhempien tulee pyrkiä puhumaan äidinkielellään mahdollisimman hyvin noudattaen periaatetta: yksi aikuinen, yksi kieli. Jotkut maanmiehemme murehtivat: emme enää itsekään muista, mihin paino oikeasti kuuluu, mitä jotkut sanat tarkoittavat....Meidän aikanamme se ei ole ongelma! Jos ei ole sanakirjoja, niin melkein jokaisessa perheessä on kotona internet. Ilmainen venäjän kielen hakupalvelu löytyy osoitteesta spravka.gramota.ru (rekisteröitymisen jälkeen voi esittää kysymyksiä filologeille).

Yritetään siis muistaa tyypillisiä Suomen venäläisten omassa kielessään käyttämiä puutteita, joihin kannattaa kiinnittää huomiota: virheet verbien etuliitteissä ja rektioissa, sanojen painoissa ja fonetiikassa, taivutuksessa ja sanastossa, suomalaisten sanojen ja rakenteiden lainaaminen, usein ”hybridi”muodossa (esimerkiksi, sana deti (lapset) muuttuu meillä sanoista mladentsi ja deti sanoiksi vauvotshka ja lapsikki, ihmiset eivät (maksaessaan, suom. huom.) käytä sanaa platit’ vaan maksovat jne).

Yhdessä artikkelissa on tietysti mahdotonta sanoa kaikkea, onhan aihe laaja ja mielenkiintoinen. Tulkaa mukaan keskustelemaan kielestä! Ja lopuksi, rakkaat vanhemmat, yrittäkää tehdä tietoista ja määrätietoista yhteistyötä äidinkielen opettajien kanssa, se on meidän kaikkien etu.

Hilma Bukareva
Valokuvat kirjottajan arkistosta

Siirry ylös