• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 2 ( 64 ) 2011

Kuuma kesä kiviviidakoissa

Osa 2: Löwen – Wercter

Matka Löweniin

Seuraavana päivänä olimme suunnitelleet käyvämme Wercterin rock-festivaaleilla. Päätimme lähteä aikaisemmin, jotta meillä olisi enemmän aikaa tutustua Löweniin. Midi-aseman valtavassa terminaalissa sekoilimme taas hollannin- ja ranskankielisten opasteiden kanssa, emmekä pitkään aikaan löytäneet oikeaa aikataulua ja sitten oikeaa junalaituria... Todettakoon kuitenkin, että riittää kun on kerran sekoillut belgialaisella asemalla; sen jälkeen löytää jo helposti sekä aikataulut että junat. Matkalippujen ostaminen etukäteen ei ole tarpeen, ne voi hankkia myös lipuntarkastajilta junasta, etenkin jos tarkastajia sattuu olemaan teidän reitillänne. Muuten voi matkustaa jäniksenä... Yhdessä ja samassa junassa on eri luokan vaunuja, sen takia pitää vielä katsoa, ettei mene A-luokkaan, jos on B-luokan lippu. Muuten, jos näyttelee tolloa ulkomaalaista, voi ensimmäisellä kerralla matkustaa miten tahansa ja minne tahansa... Eikä meidän tarvinnut näytellä, me nimittäin olimme juuri sellaisia. Sen vuoksi teimmekin junamatkan Bryssel – Löwen – Bryssel internetistä tulostetuilla festivaalikutsuilla.

Löwenissä meidän kanssamme junasta poistui hipinnäköisiä näppylänaamaisia nuoria porukoita, poikia ja tyttöjä, joilla oli mukana rinkat ja rullalle käärityt telttapatjat. «Ne ovat festivaalidesantteja, varmaankin niitä, jotka jäävät asumaan Werchterin festarinurmikolle viikon loppuun saakka», ajattelin. Sitten mieleen hiipi taas epäilyksiä: minkä ... vuoksi minä olen tullut tällaisiin nuorisobileisiin, ja vielä ...vuotiaana? Myöhemmin ollessamme jo festivaalialueella vakuutuin siitä, että epäilykseni olivat täysin aiheettomia.

Pikkuruisen Löwenin ihmeitä

Löydettyämme Löwenin kartan lähdimme kulkemaan kaupungin keskustaa, aukiota, kohti. Kyllä, kyllä, taas sille samalle kauppatorille. Matkan varrella tulimme valtavan vanhan rakennuksen luo ja minä oletin sen olevan yliopisto, koska Löwen on Euroopassa kuuluisa yliopistokaupunki. Kävi ilmi, että se onkin yliopiston kirjasto, joka on vähintään yhtä kuuluisa kuin yliopisto. Muun muassa siitä, että se on poltettu kaksi kertaa! ja tuhottu maailmansotien aikana. Kirjasto on kuitenkin rakennettu kokonaan uudelleen, ja se toimii! Kirjaston vastapäätä oli kuumailmapallolla matkustavien muistomerkki: valtava luonnollisen kokoinen pallo, jonka kyydissä istui kunnioitettavannäköisiä miehiä. Koska kirjailija Jules Verne oli ylistänyt kertomuksissaan juuri tuonkaltaisia matkalaisia, oli loogista olettaa, että muistomerkki oli omistettu Jules Vernen sankareille tai kaikille hurjapäisille seikkailijoille ja seikkailujen ystäville. Muutenkin pidin tuosta paikasta: valtava rakennus monine torneineen, ikivanhoja muistomerkkejä, sympaattinen vehreä puistikko, jonka käytävän varrella kunnolliset löweniläiset viettivät aikaa leppoisasti pöytien ääressä. Katselimme heitä tarkemmin: belgialaiset söivät perinteistä keittoa, ja vieressä oleva mainoskyltti kutsui houkuttelevasti sisään kokeilemaan tuoksuvaa sosekeittoa. Emme kuitenkaan rohjenneet moisella helteellä kokeilla kuumaa keittoa, vaan tilasimme demokraattisemman pastan kylmän oluen kanssa. Pasta ei ollut hassumpaa, ja olut oli erinomaista!

Kauppatorille oli vain lyhyt kävelymatka, Löwen olikin ihan pieni kaupunki. Siellä meitä odotti ihme: ainakin minusta tuo keskiaikainen, epätodellisen näköinen, ikään kuin hiekasta ja savesta koottu rakennus tuntui sadunomaiselta. Vaikutelmaa vahvistivat vielä kymmenet eriväriset liehuvat liput, jotka törröttivät suoraan julkisivusta. Lähemmäs mentyämme kävi ilmi, että rakennus oli kaupungintalo, Stadhuis, ja sen seinät oli joka puolelta täynnä varmaankin kuuluisia ihmisiä kuvaavia veistoksia. Niitä oli kymmeniä, ei, vaan jopa satoja! Tämän arkkitehtonisen ihmeen vastapäätä seisoi goottilainen Pyhän Pietarin kirkko. Menimme sinne sisään. Restaurointitöistä huolimatta se oli auki, ja gotiikan voimasta saattoi nauttia sekä ulkopuolella että myös sisällä. Eniten minua hämmästytti valtava veistoskompositio, joka oli tehty kokonaan puusta ja jolla oli jonkinlainen rooli jumalanpalveluksessa (varmaankin saarnastuoli, sillä siinä oli ylös johtavat portaat). Järjellä on vaikea ymmärtää, kuinka keskiaikaiset mestarit ovat pystyneet kuvaamaan niin totuudenmukaisesti kokonaisen kertomuksen apostolin elämästä, veistää puusta niin taidokkaasti joka ikisen lehden, kuvata jokaisen hiuksen ja kiinnittää sitten kaikki nämä osat yhdeksi kokonaisuudeksi ja vielä sillä tavalla, että rakennelmalla on hyvin käytännöllinen tarkoitus! Ulkona katselin pitkään pää ylöspäin käännettynä hirviöitä (vesikouruja, jotka oli tyylitelty hirviöiksi) ja kullattua kellonsoittajaa, joka jo viidensadan vuoden ajan on lyönyt tuon kirkon tornin kelloa. Ehkä se on paikallinen Quasimodo, joka turhaan kutsuu omaa rakastettuaan Esmeraldaa? Kukapa tietää... Kun olimme katselleet vanhan kauppatorin nähtävyydet joka puolelta – ja niitä oli siellä runsaasti – istuuduimme tyytyväisinä erään aurinkovarjon alle. Niitä oli satoja; näytti siltä, että varjot olivat aukiolla kasvavia sieniä. Tilasimme lasilliset virkistävää olutta ja uppouduimme nauttimaan täysin siemauksin arkkitehtonisten aarteiden panoraamasta.

Belgian kansallisen keittiön erikoisuuksia

Tässä sallin itselleni pienen poikkeaman teemasta – Löwenin kaupunki matkailukohteena – täyttääkseni lupauksen, jonka annoin tämän matkakertomuksen ensimmäisessä osassa (Mosaiikki-lehti №1). Kerron kahdesta Belgian «ainesosasesta», joita ilman tätä eurooppalaista valtiota on mahdotonta ajatella. Varmaan myös itse belgialaiset kuolisivat hetkessä sukupuuttoon, jos heiltä vietäisiin belgialainen olut ja belgialainen suklaa... Jopa vihjaus, että belgialainen olut ei ole maailman parasta ja että suklaisia praliineja tehdään jossain Göteborgissa paremmin kuin Belgiassa, riittää siihen, että sinusta voi tulla kaikkien flaamien ja vallonien kirotuin vihollinen aikojen loppuun saakka.

Belgiaan, kuten mihin tahansa maahan saapuva turisti haluaa nauttia sekä nähtävyyksien ulkoisesta ja henkisestä kauneudesta että maistaa myös jotain konkreettisempaa. Toisin sanoen, kokeilla paikallisia gastronomisia erikoisuuksia. Belgia sopiikin gastronomituristeille erinomaisesti, sillä paikallinen keittiö on hyvin korkealuokkainen: se on rikas ja monipuolinen, ja 80 % ruuista on ranskalaisia. No, ne on kyllä tarkoitettu varsinaisille gastronomian harrastajille.

Makeanystävien paratiisi

Kaikkia muita, ei niin vaativia turisteja, kehottaisin kokeilemaan kaikkea sitä, mitä edellä esitetyssä lastenlaulussa mainitaan: ranskalaisia perunoita, sillä nimenomaan Belgiassa keksittiin tapa paistaa kaikkien tuntemia «ranskalaisia»; pehmeitä vohveleita ja erilaisia murotaikinasta tehtyjä hedelmäleivoksia (sanotaan, että niiden vertaisia ei ole muualla Euroopassa, itse kokeilin rahka- ja mansikkaleivoksia ja vielä jotain muuta – erittäin herkullista!).

Haluan kuitenkin erityisesti tuoda esiin belgialaisen suklaan – ja tietenkin oluen! Nimenomaan Belgiassa keksittiin tummat ja valkeat suklaalajit ja tietenkin konvehdit! Nämä kaikkien tuntemat täytetyt konvehdit aloittivat maailman valloituksensa Brysselistä. Ja nykyään Belgia on todellinen makeanystävien paratiisi, ja täytettyjä suklaakonvehteja pidetään maailman parhaina. Yhdyn kyllä tähän mielipiteeseen. Brysselin ja Bryggen keskustassa on erinomaisia konditoriamyymälöitä, mutta samanlaisia herkkuja voi kyllä ostaa helposti miltä tahansa asemalta tai minimarketista.

Ostettuani, kuten asiaan kuuluu, lukemattoman määrän rasioita, jotka sisältävät hienostuneita, suussa sulavia belgialaisia konvehteja, jouduin Jyväskylään saavuttuani vakuuttumaan niiden ”sulavuudesta” itsekin. Avattuamme kotona tuliaiset näimme kauhuksemme kevyiden ja hienostuneiden tryffelien ja konvehtien sijaan jähmettynyttä muodotonta massaa. 38 asteen kuumuudessa melkein kaikki konvehdit olivat sulaneet ja muuttuneet proosallisemmiksi suklaaharkoiksi ja levyiksi, mutta maku oli silti säilynyt ennallaan...

Olut – Belgian kansallisjuoma

Erityisesti haluan mainita oluen. Ei, olen aivan valmis laulamaan ylistyslauluja belgialaisille apoteille, munkeille ja muille tämän maan oluenpanijoille! Joudun tunnustamaan, että en ole erityisemmin tämän vaahtoavan juoman ystävä ja että ensimmäisessä Brysselin olutbaarissa Lera tilasi itselleen oluen, ja minä vain maistoin hänen lasistaan lievästi epäillen... Parempi kuin en olisi tehnyt sitä! Vakuutan teille, että kun olette kerran kokeilleet tätä jumalaista juomaa, te haluatte kokeilla uudelleen ja mahdollisuuksien mukaan kaikkia belgialaisia olutlajeja, joita siellä on noin 600–800. Vaikka kukaan ei ole koskaan yrittänytkään laskea kaikkia lajeja ja niiden eri muunnelmia – se on yksinkertaisesti mahdotonta! Riittää kun sanoo, että mentyämme Brysselin Grand Place -aukiolla sijaitsevaan pieneen olutkauppaan me näimme hyllyjä hyllyjen perään... ja kaikki hyllyt täynnä olutta. Seinällä oleva juliste ilmoitti, että kaupasta saattoi ostaa 442 erilaista olutta! Belgialaisen oluen juuret ulottuvat niin kaukaisiin aikoihin, että pelottaa ajatellakin: jo ensimmäisellä vuosisadalla belgialaiset valmistivat kuohuavaa juomaansa. Kaikkein kuuluisimmat olutlajit on kehitetty luostareissa, ja joissakin niistä olutta tehdään edelleen.

On selvää, että munkit ovat säilyttäneet kuuluisten juomiensa valmistamiseen liittyviä reseptejä salaisuutena hamasta muinaisuudesta saakka. Jotkut belgialaiset olutlajit säilyvät pitkään, ja vuosien myötä niistä tulee yhä parempia ja maukkaampia, kuten samppanjasta. Maailmankuuluissa lambic-oluissa on käytetty hedelmiä: kirsikkaa, vadelmaa, mansikkaa ja persikkaa. Niiden valmistustekniikka on hyvin monimutkainen. Riittää varmaan kun sanon, että Kriek-olutta tehdään kokonaisista, ei puristetuista vaan halkaistuista kirsikoista, ja odotetaan niin kauan, että marjan mehu liukenee olueen. Belgialaisen oluen loputtoman vaihteleva makumaailma hämmästyttää; tuntuu, että maailman jokainen ihminen voi siellä löytää itselleen oman oluttyypin. Siksi kävi niin, että oleskeltuani Belgiassa kolme päivää muutuin tämän juoman flegmaattisesta harrastajasta sen kiihkeäksi kannattajaksi, ja löysin jopa omat mieliolueni.

Kun palasin Suomeen ja satuin kokeilemaan lasillista suomalaista olutta, pystyin juomaan vain muutaman kulauksen... ja muutuin taas ihmiseksi, joka ei lainkaan välitä oluesta. Ero on niin selkeä! Johtopäätös on yksinkertainen: Belgiassa olut on kansallisjuoma, sitä tehdään yksinomaan terveyden ja nautinnon vuoksi, eikä – anteeksi vaan – tylsää juopumista varten. Olen elämäni aikana joutunut kokeilemaan monia eri asioita, mm. olutta monissa kaupungeissa eri puolilla maailmaa. Tunnustan, että minä haluan henkilökohtaisesti ojentaa nimenomaan Belgialle palmun, ei vaan humalanoksan käpyineen kaikkineen sen merkiksi, että he ovat kaikkein parhaita oluenvalmistajia!

Belgialaisten baarimikkojen tyypittelyä

Chaussee de Mons -nukkumalähiön baarimikko

Menimme eräänä iltana afrikkalaisen kahvilan vieressä sijaitsevaan olutbaariin. Todettakoon, että vieressä sijaitseva afrikkalainen «ruokala» vaikutti selvästi myös tuon olutbaarin kävijäkuntaan: meidän lisäksemme siellä oli lähinnä tummaihoisia nuoria miehiä ja heidän naisystäviään. Me olimme jo tottuneet tähän tavallisten eurooppalaisen kaupunkien elämän erityispiirteeseen ja asetuimme – kuin tutut konsanaan – tyhjään pöytään terassille, kuten suomalaiset sanoisivat. Minä lähdin tilaamaan juotavaa: tiskin takana oleva baarimikko oli vaalea, kiharatukkainen belgialainen, joka oli tosin polttanut jotakin runsaan puoleisesti (Belgiassa, kuten naapurimaassa Hollannissakin on hyvin yleistä polttaa lievästi huumaavia ruohoja). Kuultuaan «slaavilaisen» puhetapani, hän kiinnostui heti:

- Polska, tshehi??

- Russkii! Vastasin hänelle puhtaalla venäjällä.

- Rus-rus! Ilahtui hän ja läikäytti lasiin giniä parin sormen verran enemmän...

- Djaku borzo! Sanoi hän hieman mietittyään ja otti minulta hieman vähemmän rahaa kuin gin-tonic yleensä maksaa...

- Djaku! Vastasin hänelle.

Ihmeellistä! «Meikäläisiä» näyttää olevan kaikkialla!

Löwenissä

Otin baarissa ruokalistan ja yritin valita jotakin kymmenistä ja taas kymmenistä olutmerkeistä, sitten tökkäsin epätoivoisena sormeni nimikkeeseen, joka «sointui» parhaiten silloiseen mielialaani:

- Uan Giis, öö, Gees, pliis!

- Göö-uz, korjasi aito belgialainen baarimikko minua rauhallisesti... – Göuz, monsieur!

Nyt painoin mieleeni ikiajoiksi sen, kuinka tämä kuuluisa belgialainen olut tulee lausua vallonialaisittain ääntäen!

Löwenin kauppatorilla

Saatettuani Leran aukiolla olevan pöydän ääreen lähdin pubiin tilaamaan jotain virkistävää... Baarin ovella minua tuli estelemään vanttera nuorukainen, hän sanoi jotain ranskaksi tai hollanniksi ja osoitti eleellä, että menisin ovelta poispäin... Onko niillä täällä joku ”feis-control” vai mitä? Ja miksi tämä, anteeksi vain, minun sympaattinen ”feis” ei lainkaan miellyttänyt häntä? Yritin selittää, että ”minä tarvitsen täältä vain biir, biir, ei mitään enempää...!” Mutta mies oli kuin seinä eikä päästänyt sisään, ja sillä selvä. Lopulta älysin, mitä hän yritti elekielellään näyttää minulle: ”Sinä senkin! Tyhmyri! Minne oikein tunget! Etkö näe, että kaikki normaalit, hyvin kasvatetut ihmiset istuvat aukiolla pöytien ääressä! Mene istumaan ja odota omaa garconiasi!!”

Sitten huomasin häpeäkseni, että kaikki todellakin istuvat paikoillaan, eikä kukaan minun lisäkseni tunge baarin keittiöön. Minä palasin pöytäämme, istuuduin ja kirjaimellisesti sekunnin kuluttua ilmestyi ruusuposkinen hymyilevä neitonen ottamaan tilaustamme. Tämäkin pitää muistaa tulevaisuudessa.

Palataanpa kuitenkin Löweniin. Tässä yliopistokaupungissa on muuten maailman ainut olutakatemian laitos, ja nimenomaan Löwenissä valmistetaan maailmankuulua Stella Artois -olutta. Toistan, että kaupunki on pieni ja siksi hyvin miellyttävä jalankulkijoita ajatellen; sen ympärikäveleminen on ihan helppoa ja se on hyvinkin nautinnollista. Mieleen jäi kirkko ja Pyhän Gertrudin luostari, joka oli oikein mielenkiintoinen paikka. Sen sisäpihalla oli sympaattinen puisto, jossa oli minulle tuntemattomia puita; nurmikolla loikoili opiskelijoita ja pareja ja vuosisataisten puiden katveessa oli vilpoisaa. Luostaria ja kirkkoa ympäröi maalauksellinen kanava, mutta kanavista tulemme puhumaan hieman myöhemmin, toisessa kertomuksessa...

Werchterin rock-festivaalit

Aika kuitenkin kului vääjäämättömästi, ja me kiiruhdimme takaisin asemalle, josta lähti festivaalibusseja Rock-Wercteriin. Vaikka busseja kulki usein, noin kahdenkymmenen minuutin väliajoin, niin väkeä niihin riitti runsaasti. Eikä siinä olisi ollut mitään ongelmia, mutta jostain syystä festivaalibussit olivat lähes ilmatiiviitä: ikkunoita ei saanut auki eikä luukkuihin ylettynyt. En myöskään huomannut minkäänlaista ilmastointia; ulkolämpötila oli +37 (sisällä oli varsinainen sauna) ja me istuimme bussissa kuin ranskalaiset perunat uunissa noin kaksikymmentä minuuttia, Wercteriin saakka. Päätepysäkiltä piti kävellä festivaalialueelle vielä noin kilometrin verran... Ihmiset ryöpsähtivät ulos linja-autosta kuin kasa paistettua perunaa, jotkut olivat todellakin jo paistuneet, ilmassa oli palaneen käryä... Tukahduttavan kuumassa autossa vietetyn matkan jälkeen helteinen ilma tuntui raikkaalta ja makoisalta, kuin aamunkoitteessa.

Perille johti yksi tie, jonka toisella puolella oli maissipeltoja ja toisella vihertävä jokipahanen tai kanaali. Festivaalin järjestäjille se ei ollut riittänyt, vaan he olivat aidanneet tien laidat molemmin puolin verkkoaidalla, jotta kukaan ei poikkeaisi tieltä. Oli vain yksi reitti – eteenpäin! Tietenkin olisi voinut palata takaisin, mutta kukaan ei rohjennut ottaa häpeällistä askelta, joka olisi osoittanut pelkurimaista perääntymistä. Väkijoukko kulki «tuomittuna» kapeaa käytävää – kuin härkälauma areenalle – kohti omaa rock-Colosseumiaan. Sisäänkäynnin luona meidät ”kahlehdittiin” festivaalirannekkeilla, muovisten mineraalivesipullojen korkit avattiin jostain syystä ja sitten meidät laskettiin alueelle.

Ensimmäisenä piti mennä jonottamaan ruoka- ja juomalippuja... Se oli minusta mielenkiintoista, mieleen muistuivat Neuvostoliiton pysähtyneisyyden ajan «ruokakorttivuodet». Muutenkin jonoissa piti seistä melkein koko ajan: ensin liput, sitten ruuan lunastaminen lipuilla, ja sitten, anteeksi vain, luonnollisena seurauksena – vessajono. Sen jälkeen piti etsiä pellolta puhdas kohta, jossa saattoi laskea takamuksensa nurmikolle. Kun olit onnistunut tekemään tuon kaiken, niin sitten olit jo valmis asettumaan mukavasti amfiteatteriin ja pääsit maistelemaan vaihtoehtoisen rock-musiikin rytmejä sekä lipulla saatua pikaruokaa; sen kyytipoikana oli kuitenkin melko hyvää Jubileeta ja hedelmäistä lambic-olutta.

Musiikin juhlaa trooppisessa helteessä

Kerron lyhyesti festivaalijärjestelyistä, jotka oli mielestäni toteutettu erittäin korkeatasoisesti: lukuisat kioskit ja kahvilat toimivat hyvin ja ne olivat auki koko ajan, lippusysteemillä kaikki saivat mitä pitikin, epäjärjestystä ei ollut, poliiseja ja toimihenkilöitä kuten myös lääkintäpalveluja oli tarjolla riittävästi. Alueella oli muutama esiintymislava; päälavalla esiintyi tunnettuja raskaamman musiikin ryhmiä, pienellä lavalla oli tarjolla kevyempää vähemmän tunnettujen kokoonpanojen musiikkia. Näkyvyys oli kohtalainen, akustiikka suurenmoinen ja helle uskomaton: kentällä oli +40 (seuraavana päivänä sanomalehtien otsikot kirkuivat tyyliin: Trooppista hellettä Rock-Wercterissä! jne), ja olut virtasi runsaina puroina...

Rock-kansa eli festivaalialueen katsojat edustivat hämmästyksekseni lähes kaikkia ikäryhmiä, paikalla oli jopa kunnioitettavassa iässä olevia setiä ja tätejä. Kiinnitin huomiota myös siihen, että yleisö oli pääosin eurooppalaista. Tummaihoisia nuorukaisia ja tyttöjä, joihin olimme jo tottuneet ”omassa” korttelissamme, ei juuri ollut. Ehkä se ei ollut heidän musiikkiaan... Niin, mitään yhteenottoja minä itse en nähnyt, ympärillä olevat musiikinystävien ryhmät fanittivat enemmän tai vähemmän säädyllisesti: juotiin olutta, poltettiin ruohoa, ja villiinnyttyään jotkut hyppelivät kuin vedettävät jänikset, söivät mielettömästi, valelivat toisiaan vedellä ja heittelivät muovipulloja väkijoukkoon... Joitakin väsähtäneitä vietiin sitten paareilla punaisen ristin hoiviin... Kaikki sujui rock-kulttuuriin kuuluvien sääntöjen mukaisesti, se oli ihan tyypillinen rock-tapahtuma. Me odotimme Muse-ryhmän esiintymiseen saakka, kuuntelimme puolet heidän konsertistaan ja... kiirehdimme sitten viimeiseen Brysseliin menevään paikallisjunaan. Kieltäydyin kategorisesti jäämästä festivaalialueelle aamuun saakka; huomiseksi oli suunniteltu vielä yksi, Bryggeen suuntautuva retki.

Vallankaappaus... tai banaanivallankumous?

Kun palasimme kävellen hotelliin pitkin öisen Brysselin katuja, huomasimme korttelin afrikkalaisen väestönosan parissa jotain outoa vilkastumista: melua, touhotusta, äänitorvien kakofoniaa... Silloin tällöin kiiti jylisten ohitse autoja, joissa oli liehuvia vihreä-kelta-punaisia lippuja. Tummaihoisten brysseliläisten kurkkuäänet kantautuivat talojen ikkunoista ja parvekkeilta... Hitto vie! Alkoi jo hieman pelottaa! Ei kai tämä ole vallankaappaus... tai banaanivallankumous? Meidän de Mons -kadulla rullasi skootteri kaarrellen uhkaavasti puolelta toiselle, ja myös siinä oli sama lippu... Tätä ajopeliä ohjaava kuljettaja painoi vaieten ja voimakkaasti äänimerkkiä, jonka ääni oli voimakas ja vastenmielinen. Kurdit ja arabit istuivat omien teetupiensa luona, he pysyivät kadehdittavan rauhallisina ja neutraaleina ja joivat teetä. Tummaihoinen kuljettaja, joka oli koko ajan vähällä pudota ”meluisan” hevosensa kyydistä, ajoi heidän luokseen, töötötti muutaman minuutin torvea, ja arabit nyökkäsivät vastaukseksi. Hän lähti tyytyväisenä ajamaan eteenpäin, seuraavan teetuvan luo... Mutta ei, mitään vallankumousta ei ollut tapahtunut, kaikki oli paljon yksinkertaisempaa: hetki sitten Ghanan jalkapallojoukkue oli pelannut hyvin (ehkä he olivat jopa voittaneet jonkun, en muista) jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa. Nimittäin noihin samoihin aikoihin Etelä-Afrikan tasavallassa pidettiin jalkapallon MM-kisat, ja ”meidän” afrikkalaiset juhlivat voittoa... Sain tietää tämän kaiken myöhemmin televisiouutisista. Kyllä... ilta oli ollut aika tulinen! Mutta kaikki loppuu aikanaan, niin loppui myös tämä vaihtoehtoinen päivä... Huomenna meillä on edessämme vielä «suuria tehtäviä»! Mutta nyt on aika mennä nukkumaan!

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Teksti ja kuvat: Lev Mikaelov,

JKL, kesä 2010.

Siirry ylös