• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 10 ( 32 ) 2007

Otteita isäni elämäkerrasta...

Pitelen kädessäni kellastuneita sivuja. Ne ovat isäni, rykmentin kirjuri Aleksandr Vladimirovitš Romanovin muistikirjasta, joka koskee vuosia 1914-1918. Tämä kirja on mielenkiintoinen ja hyvin opettavainen dokumentti ja haluan sen vuoksi kertoa siitä Mosaiikin lukijoille.

Isäni Romanov Aleksandr Vladimirovitš syntyi vuonna 1893. Hän kävi koulua Oranienbaumissa Upseerien ampumakoulun yhteydessä toimineessa sotilaiden lasten koulussa 15.7.1904 -1.6.1912 välisenä aikana. Koulutodistuksen mukaan hänen käytöksensä oli erinomaista ja hän menestyi hyvin tai erinomaisesti uskonnossa, venäjän kielessä, aritmetiikassa, maantiedossa, historiassa ja piirtämisessä.

Kaikkien alemman tason sotilaiden tuli aina pitää mukanaan omaa, heille numeroitua muistikirjaa – isäni oli henkilö № 243 – ja tuo kirja tuli esittää rahoja vastaanotettaessa ja niitä luovutettaessa. Esimerkiksi, tammikuusta 1916 vuoden 1917 toukokuun loppuun isä sai palkkaa Suomen markoissa ja - kuten hänen nimiinsä laaditut asiapaperit todistavat - hänet oli komennettu Suomeen, Turun kaupunkiin Turun ja Ahvenanmaan linnoitusten likvidointikomitean kanslianhoitajaksi. Muistan lapsuudesta hänen kertomuksensa palvelusajasta Suomessa; isäni korosti aina erityisesti sitä, miten rehellisiä, huolellisia ja ahkeria suomalaiset olivat. Kahden vuoden aikana isä oppi suomen kieltä suhteellisen hyvin. Aina Turussa käydessäni ajattelen sitä, että tässä kauniissa kaupungissa isäni joskus kauan sitten suoritti raskasta sotilaspalvelua Tsaarin ja Isänmaan puolesta.

Mutta palataan muistikirjan pariin. Aloitan kertomukseni sen kansista; niihin oli painettu jokaiselle sotilaalle ymmärrettävässä muodossa ohjesääntö, joka sisältää sellaisia yksinkertaisia sotilaselämän totuuksia, joita ilman sotilas ei ole sotilas.

”Sotilason Tsaarin ja Isänmaan palvelija ja hän suojelee niitä vihollista vastaan. Kaikkia sotilashenkilöitä rivimiehistä kaikkein ylimpiin kenraaleihin nimitetään sotilaiksi. Sotilaan, Isänmaan tärkeimmän puolustajan, arvo on niin kunniakas, että edes itse Tsaari ei käytä muuta vaatetusta kuin sotilasasua.

Sotilasvalaon sotilaan Jumalan edessä antama vakuutus, jossa hän lupaa vuodattaa viimeisen veripisaransa Tsaarin ja Isänmaan suojelemiseksi vihollisilta.

Lippusymbolisoi sitä, että Tsaari siunaa Isänmaan hyväksi suoritettavan uskollisen palvelun. Rykmentin lippu on rykmentille pyhä, se edustaa rykmentin kunniaa, jota tulee puolustaa kuolemaan saakka. Lipun menettäminen taistelussa merkitsee valan rikkomista ja Tsaarin ja Isänmaan pettämistä. Valapattoja, jotka luovuttavat tämän lipun vihollisen pilkattavaksi, rangaistaan sotilaskunnian menettämisellä ja kuolemalla.

Sotilaskurion asepalveluun kuuluva järjestelmä, joka auttaa sotaväkeä suorittamaan velvollisuutensa: puolustamaan Tsaaria ja Isänmaata vihollisia vastaan. Sotilaskurin tärkeimmät säännöt ovat:

1. tunne perusteellisesti oma palvelutehtäväsi
2. noudata vastaansanomatta kaikkia esimiehen antamia käskyjä 
3. kestä kärsivällisesti kaikki sotilaan elämään kuuluvat vaikeudet: nälkä, kylmyys, jano ja väsymys. Jos sotilas ymmärtää selkeästi, että esimiehen käskyn toteuttamisesta voi aiheutua vahinkoa Tsaarille ja Isänmaalle, niin ennen käskyn noudattamista hän on velvollinen ilmoittamaan siitä ylemmälle esimiehelleen.”

Luen eteenpäin ohuita sivuja, joille on tallennettu isäni palvelusajan historia. Kesäkuun 1. päivänä vuonna 1912 Aleksandr Romanov otettiin vakinaiseen asepalveluun ampujaksi, ja hänet komennettiin koulun kansliaan tekemään kirjallisia töitä.

Lokakuussa vuonna 1912 hänet siirrettiin rivimieheksi huoltotehtäviin.

Helmikuussa 1913 isäni - tuolloin nuoren sotilaan - elämässä oli tärkeä tapahtuma. Venäjällä vietettiin Romanovien hallitsijahuoneen 300-vuotisjuhlia ja isälle myönnettiin ”Romanovien hallitsijahuoneen hallituskauden muistomitali”. Muistan lapsuudestani isän kertomuksen tuosta tapahtumasta. Koulun juhlallisessa seremoniassa oli läsnä Nikolai II, joka myös ojensi mitalin kysyen samalla: ”Aleksandr Romanov, oletteko meidän sukulaisemme?” Isä vastasi siihen: ”Me kaikki olemme Teidän lapsianne, Teidän Ylhäisyytenne!”

Tsaarin myöntämän huomionosoituksen jälkeen – kuten muistiinpanoista käy ilmi – isä alkoi vähitellen yletä palvelus-asteikossa. Elokuun 28. päivä vuonna 1914 hänet siirretttiin Upseerien ampumakoulun Ampujarykmentin kirjuriksi.

Hieman historiaa...

28. heinäkuuta vuonna 1914 alkoivat sotatoimet Itävallan ja Serbian rajalla. Heinäkuun 31. päivä annettiin Venäjällä määräys yleisestä liikekannallepanosta. Keskiyöllä, 31.7-1.8. Saksa esitti Venäjälle uhkavaatimuksen, jossa vaadittiin yleisen liikekannallepanon peruuttamista. Elokuun ensimmäisen päivän iltana suurlähettiläs kreivi Purtales ilmestyi ulkoministeri Sazonovin luo kuulemaan vastausta uhkavaatimukseen. Saatuaan kieltävän vastauksen Purtales ojensi Sazonoville sodanjulistusnootin.

Tässä silminnäkijöiden kuvauksia näistä Venäjän traagisista päivistä:

”Pietarilaiset, kuten koko Venäjä, olivat yksimielisen tuohtuneita siitä röyhkeästä uhkavaatimuksesta, jonka Itävalta esitti Serbialle. Tapahtumat etenivät pelottavan nopeasti, uhkavaatimus seurasi toistaan ja lopulta Saksa julisti Venäjälle sodan. Kansan isänmaallisten tunteiden herättämät mielenilmaukset saivat Pietarissa valtavat mittasuhteet. Suurin osa ihmisistä ymmärsi tilanteen vakavuuden – vihollinen oli voimakas ja häikäilemätön ja edessä olisivat valtavat koettelemukset.

Kansan mielenosoitukset huipentuivat lopulta Iisakin aukiolla sijainneen Saksan suurlähetystön tuhoamiseen. Lähetystörakennusta ryövättiin kolmen päivän ajan, ovia särjettiin, ikkunaristikoita murrettiin, huonekaluja – jopa kokonaisia kaappeja papereineen - heitettiin ulos, ja lopuksi rakennuksen yläosasta heitettiin alas pronssinen sotivan Saksan symboli, kaksi hevosia pidättelevää teutonia. Tämä lähetystön tuhoaminen tempasi mukaansa valtavat ihmismäärät. Iisakin kirkon edessä oleva puistikko tallattiin, kaduilla lojui huonekalujen osia, kirjoja ja papereita, kansanjoukko huuteli kirouksia ja haukkumasanoja keisarilliselle Saksalle ja itse keisarille.

Sota ja liikekannallepano mullisti pääkaupungin elämän: kahden kolmen päivän aikana lähes kaikki miehet poistuivat kaupungista. Sukulaiset ja tuttavat saattelivat rykmenttien sotilaita asemilla. Vapaaehtoisia oli valtava määrä. Tuntemattomat ihmiset antoivat lähteville sotilaille papirosseja, elintarvikkeita ja käyttövaatteita, naiset itkivät. Kaikki suhtautuivat edessä oleviin vaaroihin järkevästi sekä konkreettisessa että kuvannollisessa mielessä; vodkan ja muiden väkijuomien myynti oli kiellettyä. Rykmenttien lastaaminen junanvaunuihin tapahtui hyvin nopeasti. Ilmassa oli valtavaa innostusta – kansa oli valmis puolustamaan Isänmaata. Rykmentit lähtivät matkaan ja sotaan lähti myös reserviläisiä; Pietarin ja koko Venäjän väestö pelkäsi Isänmaan ja omien läheistensä puolesta”.

Merkintä isän muistikirjassa todistaa, että hän lähti sotaan Saksaa vastaan ”vuonna 1914, syyskuun 23. päivänä”. Vuonna 1915, toukokuun 24. päivä isä sai ensimmäisen ansiomerkkinsä.

Kirjaan on kirjattu: ”erinomaisen uutterasta ja innokkaasta sotilaspalvelusta ja sotatantereella suoritetusta työstä palkitaan rinnassa kannettavalla, Stanislavskin nauhalla varustetulla hopeamitalilla, jossa on teksti ”uutteruudesta”.

Saman vuoden joulukuussa seurasi seuraava ylennys: hänet nimettiin rykmentin kirjuriksi.

Sota pitkittyi ja vuoden 1915 kesän taistelujen epäonnistumiset saivat aikaan sen, että venäläinen yhteiskunta ei enää uskonut valtaapitävien kykyyn voittaa sota. Nikolai II:n päätös ottaa ylipäälikkyys itselleen ei lainkaan parantanut tilannetta – pikemminkin huononsi. Vuodesta 1915 lähtien taloudelliset vaikeudet alkoivat lisääntyä; niitä pahensivat vielä aluemenetykset ja se, että suorat liikenneyhteydet liittolaisvaltioihin katkesivat. Puutteelliset rautatieyhteydet johtivat huoltokatkoksiin sekä rintamalla että kotirintamalla, pakolaisvirrat suuriin kaupunkeihin alkoivat kasvaa, elintarvikehuollossa oli katkoksia, hinnat nousivat huomattavasti nopeammin kuin palkat. Venäjä joutui poliittiseen ja hallinnolliseen kriisiin ja tilanne oli sekä traaginen että peruuttamaton. Edessä oli Nikolai II:n vallastaluopuminen, väliaikaisen hallituksen muodostaminen, helmikuun vallankumous, lakkoja, nälkää ja kaaosta ja niiden seurauksena bolšhevikkien valtaannousu.

Toukokuussa vuonna 1916, jolloin isä palveli Suomessa, hän sai vielä yhden ansiomerkin: ”erinomaisen uutterasta ja innokkaasta sotilaspalvelusta ja sotatantereella suoritetusta työstä palkitaan rinnassa kannettavalla, Anninskin nauhalla varustetulla hopeamitalilla, jossa on teksti ”uutteruudesta”.

Sotilaspalvelu ja muut isäni - nuoren sotilaan ja Isänmaan puolustajan - osaksi koituneet koettelemukset ainoastaan karaisivat häntä. Isä säilyi hengissä tuossa kammottavassa lihamyllyssä, jossa menehtyi satojatuhansia Isänmaan puolustajia, yhtä nuoria kuin hän.

Aleksandr Romanov palasi sodasta Petrogradin kaupunkiin, mutta se on jo aivan toinen tarina isäni elämäkerrasta.

Irina Romanova

Siirry ylös