• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 8 ( 30 ) 2007

Inkerinmaa – prinsessa Ingegerdin maa

Historiasta kiinnostuneet ihmiset tietävät, että Narvan ja Laatokan välisellä maa-alueella (osa nykyistä Leningradin aluetta) on oma historiallinen nimensä, Inkerinmaa eli Inkeri. Suomenkielinen sana Inkeri on peräisin Inkere-joen nimestä (Pietarin lähellä sijaitsevan Izhora-joen suomenkielinen nimi). On myös olemassa hypoteesi, jonka mukaan tämän nimen juuret juontavat 1000-luvulle, tarkemmin vuoteen 1019, jolloin ensimmäinen Ruotsin kristitty kuningas Olof antoi Ingegerd-nimisen tyttärensä vaimoksi novgorodilaiselle ruhtinaalle Jaroslavl Viisaalle. Ingegerd sai myötäjäisiksi Laatokan ja Laatokan volostin. Tuolla alueella asui balttilais-suomalaista väestöä, joiden kielessä ruotsalainen Ingegerd-nimi kuulosti hieman erilaiselta, ja he alkoivat vähitellen käyttää Ingegerdin hallintaan päätyneistä alueista nimitystä Inkerinmaa, joka venäjäksi käännettynä siis tarkoittaa Ingegerdin maata.

Venäjänkielisessä asussa sana Inkerinmaa eli Inkeri sai oman versionsa, Izhora. Ruotsalaiset valloittajat, jotka eivät osanneet paikallisia suomensukuisia kieliä, lisäsivät 1600-luvulla heille käsittämättömään Inkerinmaa-sanaan ruotsalaisen land-päätteen (maa). Tuloksena syntyi kömpelö Ingermanland, jossa maa-sana toistuu kahdesti, suomeksi ja ruotsiksi. Myöhemmin tähän nimeen lisättiin vielä venäläinen –ija-pääte, ja näin muodostui suomalais-ruotsalais-venäläinen nimitys Ingermanlandija, lyhemmässä muodossa Ingrija. Ingrijan länsiraja kulki Narva-jokea pitkin, itäraja oli Lava-joella, eteläinen raja oli Luga-joella ja pohjoisessa Ingrijan rajana oli Sestra-joki. Sestra-joen takaa alkoi Karjala.

Monet tuntevat edellä kerrotun tarinan, mutta läheskään kaikki eivät varmaankaan ole kuulleet kyseisestä prinsessasta ja hänen elämästään. Päätimme korjata tämän puutteen ja kertoa lukijoille tästä naisesta, joka erään version mukaan on antanut nimen sekä Inkerinmaalle että siellä nykyään asuvalle kansalle.

Тämä nainen tunnetaan saagoissa ja aikakirjoissa kolmella eri nimellä: pakana-aikana hän oli Ingegerd, avioiduttuaan hän sai nimen Irina ja nunnavihkimyksessä hänestä tuli Anna, myöhemmin Pyhä Anna.

Prinsessa Ingegerd (käytämme hänestä toistaiseksi pakana-aikaista nimeä) oli Ruotsin viisaan kuninkaan Olof Skötkonungin (994-1022) vanhin tytär. Kuningas Olofia sanottiin ”kaikkein kristityimmäksi kuninkaaksi” niiden palvelusten ansiosta, joita hän teki kristinuskon hyväksi kotimaassaan. Hän edisti monella tapaa kristillistä sivistystä omassa, tuolloin vielä pakanallisessa maassaan. Vuonna 1008 kuningas, hänen perheensä ja sotajoukkonsa ottivat vastaan pyhän kasteen. Ingegerdin äiti kuningatar Estridi oli syntyperältään ruotsalaista aatelissukua, ja hän oli kuuluisa älykkyydestään ja hyvästä sydämestään. Kaikilla kuningasparin lapsilla oli miellyttävä ulkomuoto ja he olivat älyllisesti lahjakkaita.

Vastoin tuon ajan tapoja, joiden mukaan lapset kasvatettiin sukulaisten luona, Ingegerd varttui omassa perheessään ja sai tuon ajan naiselle poikkeuksellisen kasvatuksen. Hän tutki Pyhää kirjaa, opiskeli kirjallisuutta ja historiaa. Ingegerd oli viikinkiajan Skandinavian tyypillinen nainen ja sen vuoksi hänellä oli jo nuorena paljon vapauksia: hän osallistui maansa yhteiskunnalliseen elämään, matkusteli, otti vastaan vieraita, osasi käyttää hyvin aseita. Hän oli nuori nainen, viisas ja hyvä, rohkea ja yritteliäs ja hänellä oli suuri vaikutus kaikkiin, jotka olivat hänen kanssaan tekemisissä. Tieto kauniista ja viisaasta prinsessasta levisi pian Skandinavian ulkopuolelle. Luonnollisesti hänen kaltaisellaan prinsessalla ei ollut puutetta sulhasista. Ja millaisia he olivatkaan!

Ingegerdiä kosiskeli Norjan kuningas Olav II Haraldsson, lisänimeltään Lihava (995-1030). Prinsessa piti hänestä, ja myötämielisyyden merkkinä Ingegerd lähetti sulhaselleen lahjaksi ”kullalla kirjaillun silkkiviitan ja hopeisen vyön”. Häät oli tarkoitus pitää syksyllä kahden valtion rajalla, mutta politiikka tuli mukaan kuvioihin…

Vuonna 1019 Ingegerd meni isänsä toivomuksesta naimisiin ”sen kanssa, joka oli hänen (isän, suom. huom.) ystävyytensä arvoinen” eli Kievin suurruhtinaan Jaroslavl Viisaan kanssa (noin 978-1054). Myötäjäisiksi Ingegerd sai Laatokan kaupungin (Vanha Laatokka, Aldeigjuborg) ja siihen kuuluvan alueen sekä oikeuden hallita niitä henkilökohtaisesti. Toisten lähteiden mukaan kyseessä olisi ollut Jaroslavlin antama häälahja. Venäläisten perinteiden mukaisesti Ingegerd sai naimisiin mentyään uuden nimen, Irina (ja nyt alamme käyttää sankarittarestamme tuota nimeä).

Suuriruhtinattareksi tultuaan Irina omistautui uudelle isänmaalleen koko sydämellään ja antoi kaikki jalot lahjansa isänmaan käyttöön: hän oli aviomiehensä uskollinen apulainen ja neuvonantaja kaikissa tämän asioissa. Perimätietona on säilynyt seuraavia tarinoita. Erään kerran, kun norjalainen palkkavartija oli suuttunut ja pyysi suurruhtinatarta olemaan välittäjänä tämän ja Jaroslavlin välillä, Irina suostui, mutta varoitti, että hän tulee puolustamaan miehensä etuja. Kun suurruhtinaan veli Mstislav Tmutorakanski nousi sotajoukkoineen suurruhtinasta vastaan, Irina ehdotti, että riita ratkaistaisiin kaksintaistelulla hänen (Irinan) kanssa. Siihen Mstislav vastasi, että hän ei ollut tottunut taistelemaan naisten kanssa ja antoi periksi veljelleen.

Irina vaikutti suuresti myös hyvien suhteiden kehittymiseen Euroopan pohjoisten maiden kanssa. Hän otti luokseen Kiovaan Englannin kuninkaan Edmundin karkotetut pojat Edvinin ja Eduardin sekä myös prinssi Magnus Norjalaisen, joka oli Olav II Lihavan poika. Magnus ei palannut kotimaahansa ennen kuin suurruhtinatar vakuuttui siitä, että norjalaiset antavat hänelle isän valtaistuimen ja että hänen oikeuksiaan tullaan kunnioittamaan. Tuohon aikaan Venäjän valtiolla oli tärkeä rooli Euroopassa, sen auktoriteetti ja vaikutus olivat suuremmat kuin koskaan aiemmin ja se oli paljolti suurruhtinattaren ansiota. Suurruhtinaan piti usein olla kaukaisilla retkillä ja matkoilla, joiden aikana Irina jäi Kiovaan ja vastasi siellä asioiden hoidosta.

Irina oli kuuden pojan ja kolmen tyttären äiti. Irinan lapset, kuten aikanaan heidän isänsä ja äitinsä, kasvatettiin ”kirjallisessa ilmapiirissä”. Aikakirjojen kirjoittaja on merkinnyt muistiin, että Jaroslav ”kylvi kirjojen sanoja” hänelle läheisten ihmisten sydämiin. Suurruhtinatar opetti lapsilleen äidinkieltä ja he ymmärsivät erinomaisesti skandinavisia saagoja, joita viikinkisoturit lauloivat ruhtinaan hovissa.

Irinan pojat ovat erityisen tunnettuja: pyhä uskollinen ruhtinas Vladimir Novgorodski, sekä myös suurruhtinas Izjaslav Kievski, Svjatoslav Tshernigovski ja Vsevolod Perejaslavski (Vladimir Monomahin isä). Pyhä ruhtinas Vladimir Jaroslavitsh Novgorodski sai nuorena isältään Novgorodin ruhtinaan arvon ja oli ruhtinaana 18 vuotta. Hän rakennutti Sofian tuomiokirkon ja jätti siten itsestään perinnöksi unohtumattoman muiston: kirkko oli Veliki Novgorodin ensimmäinen ja kaikkein tärkein pyhättö, ja se on säilynyt näihin päiviin saakka koko muinaisessa kauneudessaan.

Venäjällä, kuten myös Euroopassa, avioliitot olivat tärkeä osa ulkopolitiikkaa. Jaroslav I:n, lisänimeltään Viisaan, perhekunta muodosti sukulaissuhteita monien Euroopan kuningashuoneiden kanssa. Hänen sisarensa ja tyttärensä - mentyään naimisiin Euroopan kuninkaiden kanssa - auttoivat Venäjää luomaan ystävällisiä suhteita Euroopan maiden kanssa ja ratkaisemaan kansainvälisiä ongelmia. Myös tulevien hallitsijoiden mentaliteetin muotoutumisessa äidin maailmankatsomuksella oli suuri merkitys, kuten myös hänen sukulaissuhteillaan muiden valtioiden kuningashuoneiden kanssa. Tulevat Euroopan valtioiden suurruhtinaat ja kuningattaret, jotka olivat syntyjään Jaroslavl Viisaan perheestä, kasvatettiin äiti Ingegerd-Irinan valvonnassa. Ei ole epäilystäkään siitä, että suurruhtinattaren sukulais- ja ystävyyssuhteet vaikuttivat tytärten avioliittoihin. Kaikista Irinan ja Jaroslavlin tyttäristä tuli kuningattaria: Annasta Ranskan, Anastasiasta Unkarin ja Jelisavetasta Norjan kuningatar. Venäläinen kaunotar, ruhtinatar Jelisaveta valloitti Norjan prinssin Haroldin sydämen, joka oli nuorena ollut Jelisavetan isän palveluksessa. Ollakseen Jelisaveta Jaroslavnan arvoinen Harold lähti matkalle kaukaisiin maihin hankkiakseen kunniaa urotöillään, joista A.K. Tolstoi on meille runollisesti kertonut:

Harold nousee taistelusatulaan,
jättää taakseen mahtavan Kiovan.
Matkallaan raskaasti huokailee:
”Sinä olet tähteni, Jaroslavna!”

Matkusteltuaan Konstantinopolissa, Sisiliassa ja Afrikassa Harold Rohkea palasi Kiovaan mukanaan arvokkaita lahjoja. Jelisavetasta tuli sankarin vaimo ja Norjan kuningatar (toisessa avioliitossa Tanskan kuningatar). Anastasia Jaroslavnasta tuli Unkarin kuningatar. Näistä avioliitoista tiedettiin jo Ranskassa, kun kuningas Henrik I (hallitsi vuosina 1031-1060) kosi ruhtinatar Anna Jaroslavnaa. Jaroslavl Viisaan ja Irinan hallintokausi oli Kiovan Venäjän parasta kukoistusaikaa.

Jo elinaikanaan Irina oli kuuluisa hyväntekeväisyydestään ja hurskaudestaan. Kiovan metropoliitta, Pyhittäjä Ilarion kirjoitti kuuluisassa teoksessaan ”Slovo o zakone i blagodati” osoittaen sanansa tuolloin jo kuolleelle pyhälle Vladimirille, Venäjän kastajalle: ”Katsahda miniääsi Irinaa, katso lapsenlapsiasi ja lapsenlapsenlapsiasi, miten he elävät, miten Jumala heitä suojelee, miten he elävät uskossa, josta sinä heille kerroit, kuinka he ylistävät Kristuksen nimeä!”

Tiedämme, että suurruhtinatar perusti Kiovaan luostarin oman suojelupyhimyksensä, suurmarttyyri Irinan kunniaksi, ja tuon ajan tapojen mukaisesti hänen ei ainoastaan pitänyt huolehtia luostarista, vaan myös johtaa sitä. Vuonna 1045 Irina lähti Novgorodiin poikansa Vladimirin luo muuraamaan peruskiveä kirkkoon, joka nimettiin Jumalan Viisaan Pyhän Sofian kunniaksi.

Novgorodissa suurruhtinatar Irina teki nunnalupauksen  ja sai nimen Anna. Se oli ensimmäinen nunnalupaus suurruhtinattaren perheessä, ja siitä alkoi perinne, jonka mukaisesti venäläiset ruhtinaat ja ruhtinattaret menivät luostariin sen jälkeen kun olivat suorittaneet velvollisuutensa kansan hallitsijoina.

Venäjän uskovaiset ruhtinattaret eivät leskeksi jäätyään menneet naimisiin toista kertaa, vaikka kirkko ei kieltänyt toista avioliittoa. Luostarilupauksesta – kihlauksesta Taivaallisen Sulhasen kanssa – tuli tapa, joka parhaiten vastasi lesken elämän ihannetta. Sen vuoksi leskien luostarilupauksesta tuli lähes sääntö ruhtinaiden ja pajarien keskuudessa. Kirkko kruunasi avioelämän saavutukset myöntämällä nunnan arvon. Nunnaruhtinattaret antoivat Venäjän kansalle esimerkkiä kunniallisesta yksiavioisuudesta.

Pyhä ruhtinatar Anna myös kuoli Novgorodissa 10 (23) helmikuuta vuonna 1050 ja hänet haudattiin Sofian tuomiokirkkoon. Pian hänen viereensä laskettiin viimeiseen lepoon myös hänen poikansa, Novgorodin ruhtinas Vladimir. Anna ja hänen poikansa Vladimir julistettiin pyhimyksiksi sen jälkeen, kun entinen Novgorodin arkkipiispa Pyhittäjä Jevfimi oli saanut siihen liittyvän ennusmerkin vuonna 1439.

Andrei Jakonen

Siirry ylös