• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 2 ( 10 ) 2008

Minusta ja Meistä

Mummolle rakkaudella…

Nykyihmisten elämää hallitsee kaksi asiaa: kiire ja stressi. Me olemme niin kiireisiä, ettei meillä ole aikaa mihinkään. Olen lukenut jostain: ”Afrikassa ei ole kelloja, mutta on aikaa; Suomessa on kelloja, mutta ei aikaa.” Hyvin sanottu, eikö vain?

Olen ajatellut paljon nykyelämän kiirettä. Miksi me aina juoksemme veren maku suussa eteenpäin? Eikö se ole vähän outoa; nykyään on keksitty koneita ja laitteita, joiden tarkoitus on helpottaa elämäämme ja vähentää kiirettä, mutta me olemme - tai luulemme olevamme - paljon kiireisempiä kuin esi-isämme? Me pystymme tekemään muutamassa tunnissa matkan, joka aikaisemmin saattoi kestää kuukausia; me ostamme ruokaa kaupasta (useimmiten valmista); pesukone pesee pyykkimme - ja silti meillä ei ole aikaa. Mistä voisimme löytää aikaa itsellemme - ja mikä vielä tärkeämpää - muille? Niille, jotka ovat lähellä ja joiden kanssa emme ikinä ehdi olla yhdessä?

Olen ajatellut myös kulttuurieroja. Sanotaan, että kulttuurit jakautuvat kahteen ryhmään, individualistisiin ja kollektiivisiin. Individualistissa kulttuureissa (joihin nyky-Suomi ja suurin osa länsimaista kuuluu) ”minä” on arvokas, koska se on ”minä”, yksilö. Kollektiivisissa kulttuureissa, joista suurin osa maahanmuuttajista - myös minä itse - on kotoisin, ”minä” on arvokas, koska se on osa ”meitä”, osa yhteisöä. Vaikka ”hyviä” tai ”huonoja” kulttuureja ei olekaan olemassa, niin yleensä oletetaan, että yksilöllinen kulttuuri on jotenkin parempi ja kehittyneempi kuin yhteisöllinen. Oletetaan, että Minä on Meitä tärkeämpi. En rupea väittämään, että se olisi väärin, mutta tuli vain mieleen: voisiko nykyajan kiireellä ja individualismilla olla jotain yhteistä? Voisiko pitää paikkansa, että kiire johtuu Minän tärkeydestä, itsekkyydestä? Minä haluan, minä tarvitsen, minun elämäni. Minä, minä, minä… entäs Me? Onko Meitä enää olemassa?

Me itse kärsimme kiireestä ja itsekkyydestä, siitä kärsivät meidän läheisemme, mutta kaikkein eniten siitä kärsivät meidän vanhuksemme. Vanhuksilla ei enää ole kiirettä: heille jää yksinäisyys.

Kun olin pieni, mummo asui meidän kanssa, se oli Venäjällä siihen aikaan aivan normaalia. Mummo leipoi pullia, kertoi iltasatuja ja puolusti minua vanhempien rangaistuksilta. Minä, nuori ja tyhmä, en huomannut, miten mummon lämpö heijastui koko perheeseen ja mummon voima piti perhettä koossa. Nykyään mummot asuvat yleensä yksin – kuka leipoo pullia nykyajan lapsille?

Näin kerran sairaalassa lääkäriin pääsyä odottaessani, kun sisään tuli nuori maahanmuuttajanainen jonkun vanhan naisen kanssa; en tiedä, oliko se äiti, mummo vai naapuri. Vanha nainen oli todella huonossa kunnossa, mutta oli niin ilahduttavaa nähdä, miten nuori nainen huolehti hänestä – ja miten luonnollista se molemmille oli. Voin kyllä olla väärässäkin, mutta en pysty kuvittelemaan nuorta suomalaista samassa tilanteessa.

Monilla maahanmuuttajilla on syvä kunnioitus vanhuksia kohtaan. Johtuuko se Me-kulttuurista, jossa kaikki ovat yhden ketjun renkaita eikä sitä ketjua saa katkaista? Onko meiltä hukassa Me-henki? Onko ketju katkennut?

Vanhukset tarvitsevat aikaamme. Annetaan heille sitä – ennen kun on liian myöhästä.

Svetlana Sivil ja Mosaiikki-Vaasa-lehden toimitus
puh. 045 6331903

Voitte lähettää meille kirjeitä, kysymyksiä ja
mielipiteitä osoitteeseen
Korsholmanpuistikko 10 B 17 65100 Vaasa tai sähköpostitse svsivil@suomi24.fi  ja
miri.asi@hotmail.com

PS. Mummo, me rakastamme sinua. Anteeksi, kun emme sanoneet sitä ajoissa.

Siirry ylös