• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 5 ( 13 ) 2008

Yksin ei tarvitse olla...

Kauhajoki on hyvin lähellä Vaasaa. Se on niin lähellä, että tuntuu kuin se olisi tapahtunut meillä. Kollegani asuu Kauhajoella, hänen äitinsä opiskelee sen opiston aikuisten osastolla, hänen miehensä oli niiden joukossa, jotka kuulivat laukaukset ja näkivät tulipalon... Olen siis saanut niin sanottua ensikäden tietoa. Ja minua alkoi pelottaa. En tiedä, miltä teistä tuntuu, mutta minua pelottaa vieläkin. Ei itseni puolesta – vaikka myös itseni puolesta; en haluaisi mennä kouluun enkä muutenkaan haluaisi olla suuren ihmisjoukon keskellä. Eniten pelkään heidän puolestaan - niiden nuorten ihmisten, joilla on niin vaikea ja paha olo, että ainut mahdollinen ulospääsy tilanteesta on se, että otetaan pistooli ja ammutaan puoli koulua.

Kun soitin äidilleni, joka on opettajana tavallisessa pietarilaisessa koulussa, ja kerroin tapahtuneesta, niin äidin ensimmäinen reaktio oli: ja mitähän häneltä puuttui? Joutuisivatpa ne kaikki tänne! Suunnilleen samanlaisia kommentteja olen kuullut nuorilta maahanmuuttajilta, jotka ovat tulleet luokseni puhumaan Kauhajoen tragediasta. Miksi? Suomessa on kaikki niin hyvin, on niin rauhallista, hänellähän oli kaikkea – miksi??? Suomi on maa, jota olemme tottuneet pitämään turvallisena ja rauhallisena – minkä vuoksi täällä tapahtuu kouluampumisia?  Se on ollut shokki luonani käyville nuorille, jotka ovat olleet pakolaisleireillä ja nähneet todellista sotaa. Miksi? kysyvät he, enkä minä tiennyt mitä vastata. Enkä vieläkään tiedä.

Sanotaan, että suomalainen nuoriso ”kärsii”. Teen työtä nuorten maahanmuuttajien parissa ja voin sanoa: he kärsivät vähintään saman verran, välillä jopa enemmän, vaikka useimmiten eri syistä. Toisaalta, murrosiässä tietynlaiset vaikeudet - hapuileminen, itsensä etsiminen, masennus ja ”minä kuolen kohta ja kyllä niitä kaikkia sitten kaduttaa, mutta se on myöhäistä” -tyyliset ajatukset - ovat luonnollisia ja jopa välttämättömiä. Mutta entä me, tasaiset aikuiset ihmiset, kuka meistä ei ole riidellyt vanhempien kanssa, ei ole huutanut, että ”te ette ymmärrä minua”, ei ole paiskonut ovia? Tunnustan rehellisesti: olen riidellyt, olen paiskinut ovia, olen jopa aikonut hukuttautua Nevaan. Melkein kaikki kärsivät, mutta jostain syystä jotkut selviävät kriiseistä ja toiset eivät selviä, vaan vetävät muitakin mukanaan. Mistä se johtuu? Perheen ihmissuhteista? Koulusta? Ystävistä? Vai siitä, millaisia elokuvia nuoret katsovat ja millaista musiikkia he kuuntelevat? Mistä?

Ajattelen myös koko ajan niitä, jotka eivät huomanneet lähestyvää onnettomuutta. Niitä, jotka eivät huomanneet, että tuo nuori ihminen – itse asiassa vielä poikanen, vain 22-vuotias! – on kuilun partaalla. Ajattelen vanhempia, opettajia, sosiaali- ja nuorisotyöntekijöitä, kuraattoreja, poliiseja, joiden olisi pitänyt pysäyttää hänet. Ei nyt, vaan tuolloin, vuonna 2002, kun hän alkoi suunnitella sitä. Miksi tuota poikaa ei pysäytetty? Miksi häntä ei autettu? Miksi hän jäi yksin? Haluan vedota voimakkaasti nuoriin ihmisiin: nuoret, voi olla, että me aikuiset tunnumme teistä ikäviltä ja tyhmiltä, mutta uskokaa, että mekin olemme käyneet läpi surullisen kuuluisan murrosiän. Yksinäisyys on kammottavaa. Tunne siitä, että kukaan – ei kukaan! – ymmärrä sinua, että kukaan, ei yksikään ihminen, tarvitse sinua! Mutta uskokaa, että asia ei ole niin! Yksin ei tarvitse olla. Aina on olemassa ihminen, joka on huolissaan sinusta, jonka kanssa voi jutella ja joka on valmis auttamaan. Haluan vedota myös aikuisiin: tämä tuntuu arkiselta, mutta nuoriso on todellakin meidän tulevaisuutemme. He tarvitsevat meitä! Me tarvitsemme toinen toisiamme  –  jo ihan sen vuoksi, että muuten emme pysy hengissä.

Svetlana Sivil ja Mosaiikki-Vaasa -lehden porukka
puh. 045 6331903

Odotamme teidän kirjeitänne, kysymyksiänne ja mielipiteitänne, osoite on Korsholmanpuistikko 10 B 17 svsivil@suomi24.fi ja miri.asi@hotmail.com

P.S. Sain tämän kirjeen eräältä sähköpostilistalta ja päätin jakaa sen teidän kanssanne.

Kauhajoen koettelemus

Kauhajoen tapahtumat ovat järkyttäneet koko Suomen kansaa. Alle vuosi Jokelasta, ja näin kävi taas.

Miksi näin käy? Kuka on vastuussa? Mitä pitäisi tehdä?

Niin julkisissa kuin yksityisissäkin keskusteluissa peräänkuulutetaan erinäisiä "tahoja", joiden tulisi ottaa vastuulleen se valtava työ, jolla ehkäistäisiin tällaisten tapahtumien toistuminen. Toimeen on vaadittu valtiovaltaa, kirkkoa, poliisia, kuntia, internet-yhteisöjä, tiedotusvälineitä, kouluja ja koteja. Yhteiskuntaakin on vaadittu muuttumaan.

Mutta tämä "taho", tämä yhteiskunta olemme ME. Sinä ja minä, yhdessä ja erikseen. Muita ei ole.

Tällaista tapahtuu, koska me, omilla toimillamme tai toimimatta jättämisillämme, olemme sen saaneet aikaan. Ja meillä on vastuu tilanteen korjaamisesta. Tilanne muuttuu vasta sitten, kun ymmärrämme oman vastuumme tapahtuneesta. Ja ihminen muuttuu vasta sitten, kun ennallaan pysyminen käy tukalammaksi kuin muuttuminen.
Siksi haastankin sinut miettimään, mitä juuri sinä voisit tehdä omassa elämässäsi tilanteen parantamiseksi. Haluatko pysyä ennallasi vai hakea muutosta? Mikä on se vähä, se pieni asia, jonka voisit omalla kohdallasi tehdä?

Mietitkö ehkä nyt, että enhän minä mihinkään pysty vaikuttamaan tai mutta minähän teen jo niin paljon tai kyllähän minä, mutta kun ne muut?

Kyseenalaista tuo ajatus! Haasta itsesi! Olisiko mahdollista, että sittenkin jollain omalla valinnalla olisi merkitystä? Kukaan ei voi yksin muuttaa koko yhteiskuntaa, mutta yhteiskunta muuttuu, kun sinä ja minä muutumme.

Voisitko ehkä
– rohkaistua kysymään, mitä läheisellesi oikeasti kuuluu
– tinkiä hieman kiireisestä aikataulustasi, sammuttaa kännykän ja olla enemmän omien lastesi kanssa
– pohtia omia arvojasi ja sitä, mikä sinulle on tärkeää
– sanoa ääneen mielipiteesi ja ilmaista tunteesi
– vaikuttaa äänestämällä
– vaikuttaa ammattisi tai työyhteisösi kautta?
Ja jos et millään keksi, mitä voisit tehdä, lähetä edes tämä haaste eteenpäin. Kiitos

Siirry ylös