Mosaiikki-Etelä-Karjala
Tässä numerossa:
Mosaiikki Etelä–Karjalan toimitukselta
Kohtaamisia Pietarissa
Ikoni – ikkuna pyhyteen
Yrittäjyys Suomessa – työllisty osaamisellasi!
Kalevalan maata etsimässä
Arkisto:
№ 2 (23)
№ 1 (22)
№ 1 ( 22 ) 2017
Kalevalan maata etsimässä
Suomen satavuotiaan itsenäisyyden kunniaksi
Vuonna 2017 Suomessa vietettävissä tapahtumissa päähuomion saa oikeutetusti itsenäisyyden 100-vuotisjuhlinta. Kaikkien tähän juhlatapatumaan osallistuvien itsestään selvä velvollisuus on kunnioittaa erityisesti heitä, joiden ponnistusten ansiosta Suomen valtio syntyi. Tässä maineikkaassa joukossa saa paikkansa myös Elias Lönnrot – legendaarinen kansanperinteen kerääjä, kansaneepos Kalevalan luoja. Tämän runoteoksen merkitystä ei voi yliarvioida: teos yrittää rekonstruoida Suomen kansan muinaisen historian ja näyttää sen alkulähteet, mikä loi lujan perustan suomalaisten kansallistunnon heräämiselle. Kalevalan lopullinen versio julkaistiin vuonna 1849. Yhdessä ensimmäisen, vuoden 1835 painoksen sekä Lönnrotin muiden teosten kanssa se loi vahvan perustan Suomen itsenäiselle valtiolliselle identiteetille.
Elias Lönnrot.
Elias Lönnrot syntyi 9. huhtikuuta 1802 kyläräätälin perheeseen Sammatin kylässä, joka nykyään kuuluu Lohjan kaupungin alueeseen. Huolimatta alhaisesta syntyperästään hän onnistui pääsemään Turun yliopistoon. Vuonna 1827 Lönnrot väitteli aiheesta ”Väinämöinen, muinaissuomalaisten jumala”. Väitöskirja toimi ensimmäisenä askeleena hänen tulevaan Kalevala-runoelmaansa.
Ajatus hajallaan olevan suullisen kansanperinteen kokoamisesta yksiin kansiin syntyi jo ennen Lönnrottia. Jo kymmenen vuotta ennen hänen tutkimustyötään oli vuonna 1817 aloitteleva kansanperinteen tutkija K.A. Gottlund ilmaissut myöhemmin laajalle levinneen kuuluisan mielipiteensä: ”… jos vain jostain löytyisi tahtoa koota yhteen muinaiset kansanlaulut ja luoda niistä yksi yhtenäinen teos (- olkoon sitten eepos, draama tai jotain muuta -): siitä voisi muodostua uusi Homeros, Ossianin tai Nibelungein laulu…”
Gottlund tarkoitti tällöin Suomessa laulettavia perinteisiä lauluja. Ei sen enempää hän kuin kukaan muukaan tuona aikana vielä tiennyt, että varsinainen runonlaulantaperinne ei ollut säilynyt vain Suomessa vaan myös naapuri-Karjalassa, joka tuolloin oli osa Venäjää. Tämän löydön teki Sakari Topelius vanhempi, joka tapasi sattumalta kesällä 1820 kaksi karjalaista kulkukauppiasta, jotka olivat saapuneet kauppamatkalle Suomeen Karjalan venäläisestä osasta. Näin ollen ei ole kummallista, että Lönnrot päätti hakeutua juuri sinne – Suomen rajojen ulkopuolelle – etsimään runoutta. Matka Venäjän Karjalaan ei kuitenkaan ollut ihan yksinkertainen.
Elias Lönnrotin muistopatsas Helsingissä. Kuva: Alexey Lantsov.
Lönnrot teki ensimmäisen kansanperinteen keräysmatkansa vuonna 1828. Kirjoitelmassaan ”Matkakertomus tai muistelmia jalkapatikasta Hämeeseen, Savoon ja Karjalaan” Lönnrot kuvaa tarkasti mielenkiintoista hankettaan. Yliopistosta vastavalmistuneen nuoren kunnianhimoisena päämääränä oli selvittää suomalaisten muinaisen asuinpaikan salaisuus. Muistakaamme, että oli vuosi 1828. Ruotsista itsenäistymisestä oli tuolloin kulunut vain 19 vuotta. Vaikka virallisesti Suomi oli osa Venäjän imperiumia, se eli voimakasta kansallisen heräämisen aikaa, mikä oli edellytyksenä valtiolliselle syntymiselle. Omien juurien, lähteiden ja historiallisen perustan etsimisestä tuli muotoutuvan kansan tärkeä tehtävä. Jotta eteenpäin liikkuminen olisi mahdollista, tarvitaan perusta. Suomen älymystö oivalsi sen.
Vuosien vieriessä Lönnrot alkoi kiinnittää yhä enemmän huomiota kieleen (kieliin) olettaen oikeutetusti, että kieli selittää menneisyydessä monta seikkaa.
”Kieli on todistuksena mm. siitä, että suomalaisten heimojen muodostuessa yhdeksi kansaksi, heillä oli jo käsitys yhteisestä jumalasta (Jumala). Siksi nykyään kaikki hajallaan olevat suomalaiset heimot kuvaavat jumalaa yhdellä sanalla. Monijumalaisuus syntyi todennäköisesti myöhemmin: muulloin eri heimoilla olisi säilynyt vastaavasti eri nimityksiä jumalalle...”
”Tutkiessamme kieltä huomaamme myös, kuinka suomalaiset ennen eri heimoihin jakaantumistaan harjoittivat karjataloutta, kalastusta ja raudan valmistusta ja osittain myös maanviljelystä…”
Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä.
”Kielestä voimme päätellä myös sen kehityksen, millaista vaatetusta suomalaiset käyttivät aiemmin ja millaista oli tapana käyttää jo itsenäisten heimojen aikana…”
”Kuten jo aiemmin olen todennut, että tutkittaessa eri suomalaisten heimojen käyttämiä murteita, voidaan selittää monta vielä selvittämätöntä asiaa.”
Nämä sitaatit ovat Lönnrotin ”Matkakertomuksista” hänen neljänneltä kansanperinnekeruumatkaltaan vuodelta 1833.
1830-luvulla Lönnrot työskenteli laajan ”Suomen synty”- runoteoksen parissa. Teos kuvaa, kuinka esi-isä Kaleva poikineen matkasi maailmassa etsien uutta asuinpaikkaa. Seudun, jonne he pysähtyivät, päätti Kaleva nimittää Suomeksi, koska se oli hänelle ylhäältä ”suotu”.
Akseli Gallen-Kallela, Aino-triptyykki, 1891.
Kalevalaan Lönnrot ei kuitenkaan sisällyttänyt tätä tarinaa: synnyinmaan saamisen tematiikka on kuitenkin teoksessa ja yhtenä sen keskeisimmistä. Teema esiintyy melkein runoelman alussa. Synnyttyään meren vesissä Väinämöinen ui autioon saareen ja päättää muodostaa sille oman valtakuntansa nimittäen sen Kalevalaksi. Ensisilmäyksellä saari vaikuttaa olevan mikä tahansa satunnainen saari, mutta yllättäen tekijä muistaa siellä olleen esi-isä Kalevan lähteen. Seikka muuttaa kaiken: ei ole enää kysymys mistä tahansa saaresta, vaan esi-isille suodusta synnyinmaasta. Kertomuksen jatkossa meille selviääkin, että Kalevala on Suomi ja kansan heimopäällikkö Väinämöinen – Kalevan poika.
Eino Leinon mielestä Lönnrot haaveili oman Kalevalansa – haaveiden ollessa runoilijan haaveita.
Syksyllä 1828 valtiollista rajaa ylittämättä Lönnrot palasi kotiin. Tältä keruumatkalta mukaansa saamastaan materiaalista muodostui pohja Kanteletar-kokoelmateokselle. Teos ilmestyi neljänä painoksena ja sisälsi 90 runoa alkuperäisellä runomitalla ja 20 uutta laulua. Monet Kantelettaressa olleet runot Lönnrot sisällytti myöhemmin myös Kalevalan teksteihin.
Samana vuonna Lönnrotista tuli jälleen opiskelija – tällä kertaa lääketieteen, sillä hän ei nähnyt mahdollisuuksia ansaita elantoaan filologina.
Vuotta 1831 leimasi kaksi tapahtumaa: perustettiin Suomalaisen kirjallisuuden seura, joka julkaisi Lönnrotin teoksista mm. Kalevalan ja toiseksi: Lönnrot teki toisen kansanperinteen keruumatkansa. Se osoittautui kuitenkin tuloksettomaksi. Venäjän Karjalaan suuntaamisen sijaan Lönnrotin oli palattava pikaisesti kotiin koleraepidemian vastaiseen taisteluun. Hän ehti kirjoittaa vain muutaman laulun.
Seuraavat matkat sen sijaan vuosilta 1832, 1833 ja 1834 osoittautuivat poikkeuksellisen antoisiksi. Lönnrot onnistui tapaamaan sellaisia merkittäviä runonlaulajia kuten Soava Trohkimainen, Ontrei Malinen, Vaassila Kieleväinen ja Arhippa Perttunen. Olisi väärin kuitenkin olettaa, että Lönnrot suuntasi käyntinsä kuulopuheiden perusteella vain eri runontaitajien luokse. Tietolähteenä pystyi olemaan käytännössä jokainen, iästä riippumatta, joka vain tiesi jotain Lönnrotia kiinnostavasta aiheesta. Näin ollen Lönnrotin haastattelemien henkilöiden piiri oli huomattavan laaja. Laajaksi osoittautui myös näiden keruumatkojen maantieteellinen ulottuvuus: se kattoi monta kylää molemmin puolin rajaa. Vuoteen 1847 mennessä Lönnrotilla oli hallussaan itsensä tai muiden folkloristien kirjoittamana jo 130 000 (!) riviä.
Keräämästään materiaalista Lönnrot loi lopullisen Kalevala-runoteoksensa. On tärkeää ymmärtää, että Kalevala ei ole autenttinen kansanperinnetekstien kokoelma – se on ennen kaikkea Lönnrotin luomus, jossa nämä tekstit toimivat teoksen rakennuspuina. Kirjallisuustutkija E. Karhun mukaan Lönnrotin kynästä syntyi uusi esteettinen kokonaisuus uudella sisällön tasolla.
28. helmikuuta 1835 Lönnrot luovuttaa Kalevalan painettavaksi, minkä jälkeen… suuntaa uudelle kansanperinnekeruumatkalle, järjestyksessä kuudennelle.
Sen jälkeen olivat vuorossa vuosien 1836–37 ja 1838–39 matkat. Kerrotaan, että Lönnrotilla oli mukanaan painettu Kalevala, jonka sivujen välissä oli tyhjiä paperiarkkeja. Näihin hän kirjoitti täydennyksiä jo olemassa oleviin teksteihin tai kokonaan uusia versioita runoelman teemoihin. Täydentävän materiaalin runsas määrä sai Lönnrotin suunnittelemaan uutta, laajennettua versiota Kalevalasta. Vuonna 1844 hänelle myönnetään 5 vuotta virkavapautta ja hän omistaa sen kokonaan tälle työlle: uusi – ja lopullinen – painos näkee päivänvalon vuonna 1849. Verrattuna vuoden 1835 versioon uusi teos on lähes kaksinkertainen sisältäen 22 795 riviä.
Kalevala on liioittelematta Elias Lönnrotin tieteellinen ja inhimillinen kansallisteko. Hän uhrasi työlle monta vuotta elämästään. Lönnrotin vaativa työ kirjoituspöydän ääressä nivoutui yhteen pitkien matkojen kanssa ensin Suomen ja myöhemmin Venäjän Karjalassa. Kansanperinnekeruumatkoillaan (joita kaikkiaan oli 11) hän käveli ja matkusti yhteensä 20 000 kilometriä.
Vuodet 1854 – 1862 Lönnrot työskenteli suomen kielen professorina Helsingin yliopistossa. Jäätyään eläkkeelle hän asui kotikylässään Sammatissa toimien päiviensä loppuun asti kansanvalistustyön parissa. Elias Lönnrot kuoli Sammatissa, 19. maaliskuuta 1884.
Mitä tulee Kalevalan maan olemassaoloon, niin Lönnrot sai muut uskomaan siihen, mikä oli vain hänen oman mielikuvituksensa tuotetta. Ennen kaikkea älymystön mielestä Kalevalan maan ajoista kulunut pitkä historiallinen ajanjakso vahvistaa sen tosiseikan, että suomalaiset eivät ole mikä tahansa satunnainen kansa maan päällä vaan oma, ainutlaatuinen kansallisuutensa muiden eurooppalaisten kansojen joukossa. Siinä suhteessa Lönnrotin aikaansaannoksella on maksimaalinen merkitys. Runoelmassaan hän ei pelkästään sijoittanut myyttiseen Kalevalan maahan kuviteltua kansaa: hän antoi kansalle jumalallisen oikeutuksen, sillä Väinämöisen kansalla on jumalallinen alkuperä. (Viimeksi mainitussa tapauksessa Lönnrot jatkoi tavallaan myytin perinnettä. Myytin mukaan Väinämöinen on demiurgi eli luojajumala.)
E. Karhu toteaa:” Hyvin nopeasti Kalevalan ilmestymisen jälkeen sitä alettiin pitää suomalaisen kansallisen liikkeen tunnusviirinä…” Ja tämän viirin alla maa riemuiten marssi saavuttaakseen itsenäisyytensä 6. joulukuuta 1917.
Kirjallisuus
1. Lönnrot Elias, Kalevala: Karjalaisten ja suomalaisten laulujen runoeepos / Käännös E. Kiuru ja A. Mishin, Petroskoi, 1998.
2. Elias Lönnrotin matkat: matkakertomuksia, päiväkirjoja ja kirjeitä 1828–1842, Petroskoi, 1985.
3. Kiuru E.S., Mishin A.I. Kalevalan kansanperinteen lähteet. Petroskoi, 2001.
4. Karhu E.G. Suomen kirjallisuuden historia: Alkulähteistä 1900-luvun lopulle, L.,1979.
5. Meinander Henrik. Suomen historia: Linjat, rakenteet, käännekohdat. 2. painos., M.,2016.
Teksti: Alexey Lantsov
Suomennos: Tarja Svensk
