№ 2 ( 23 ) 2017

Vera Survo

Karjalaiset ja Karjala molemmin puolin rajaa

Seminaariesitys ja tämä artikkeli
on toteutettu ERA.Net RUS Plus nro 189 (CORUNO) tuella


Karjalan tasavalta tunnetaan luonnonkauneudes-taan ja rikkaasta kulttuurisesta perinnöstään. Juuri täällä — karjalaisissa kylissä — kirjoitettiin suuri osa kalevalaista runometriikkaa, joka oli E. Lönnrotin 1800-luvulla kirjoittaman Kalevala-eepoksen perustana. Venäläisissä naapurikylissä Zaonezhjessa (Äänisniemi) ja Pudozhissa (Puutoinen) oli säilynyt lisäksi bylinoita, jotka myös muodostuivat tuon ajan löydöksi. Kizhin saari ainutlaatuisine kansallisine, puisine arkkitehtuuriluomuksineen — 22-kupolinen Kristuksen kirkastumisen kirkko, myllyt, talonpoikaistalot ja saunat — tunnetaan kaikkialla maailmassa ja antavat aavistuksen paikallisen väen taidoista


Karjalan alkuperäisasukkaita ovat vepsät, karjalaiset ja venäläiset. Tshuudijen (vepsäläisten esi-isät) ja koreleiden (jotka ovat osatekijänä nykykarjalaisten etnisessä perimässä) heimot asuttivat näitä alueita ennen novgorodilaisten, slaavien, saapumista. 900-luvulta alkaen kansojen välinen vuorovaikutus tapahtui käytännössä kaikilla etno-sosiaalisilla ja kronologisilla tasoilla: heimoperäiseltä ja nykyaikaiseen. Karjalaiset joutuivat kahden keskenään taistelevan maailman yhteenoton osapuoleksi: slaavilaisen ja skandinaavisen, ortodoksisen ja luterilaisen. Karjalaisten asuttama alue joutui näin todistamaan jatkuvia alueelle tunkeutumisia, sotia ja hävitystä. Novgorodin valtion — myöhemmin Venäjän keskusvallan ja Ruotsin yhteenotot kestivät muutamia vuosisatoja. Karjalaiset tunsivat vetoa ortodoksisuuteen, jota alettiin noudattaa ruhtinas Jaroslavin aikana v. 1227, tosin pakanalliset tavat olivat käytössä vielä pitkään. Kun karjalaisten asuttama alue liitettiin Ruotsiin (Stolbovan rauhassa v. 1617) ja ruotsalaiset alkoivat väkivalloin käännyttää heitä luterilaisuuteen raskaasti verottamalla, karjalaisia muutti tuhansittain Keski-Karjalaan, Zaonezhjeen ja Valdaihin, lisäksi noin 65 000 karjalaista siirtyi Tverin kuvernementtiin (nyt nämä ovat Tverin karjalainen ryhmä). Tällä hetkellä Karjalan tasavallan alueella asuu noin 65 000 karjalaista, Tverissä noin 15 000 ja Leningradin alueella noin 4 000.

Suomessa lasketaan olevan noin 30 000 karjalaista: heistä karjalan kieltä puhuu noin 5 000 henkeä, jotka edustavat vanhempaa sukupolvea. Entä millaiseksi karjalaisten kohtalo on muodostunut tällä puolella rajaa, Suomessa? Tästä varteenotettavaa tutkimusta ovat tehneet K. Heikkinen, P. Sallinen-Gimpl ja muut.

Historiallisten olosuhteiden johdosta karjalaisen ja venäläisen kulttuurin lähentyminen oli erityisen intensiivistä 1600–1800 -luvuilla. Näihin päiviin asti kansalliset kontaktit ovat olleet hyvin vilkkaita, minkä tuloksena kaikessa kulttuurissa on nähtävissä erityinen alueellinen leima: asumuksissa, kansallispuvuissa, häiden perinteisessä vietossa, ompelutöiden ornamenteissa ja muutamissa folkloristiikan muodoissa (lyyriset laulut, perinteiset sadut, kansantanssit, uskomukset). Näissä kaikissa ilmenee yhtenäisiä piirteitä.

Yleensä ottaen, kansojen väliset kontaktit eivät näkyneet vain kulttuurin eri alojen intensiivisessä vaihdossa, vaan myös molempien kansojen perinteiseen maailmankatsomukseen kuuluvien piirteiden jakamisessa. Karjalaisessa ja venäläisessä kulttuurissa on ilmiöitä, joilla on määrätynlaista jatkuvuutta, kuten esimerkiksi alussa mainitsemani karjalaiset runot ja venäläinen bylina-eepos, joille ovat ominaisia sekä alkuperäisten muotojen että selkeästi ilmaistujen etnisten erikoisuuksien käyttö, oma kieli.



Karjalan kieli kuuluu balttilais-suomalaiseen ryhmään, uralilaiseen kieliperheeseen, ja siinä erotetaan kolme pääryhmää: ns. varsinaiskarjala (pohjoinen ja keskinen Karjala, Tverin ja Tihvinän karjalaiset), livvin karjala (Karjalan Aunuksen ja Prääsän alueet) ja lyytiläinen puhetapa (Mihailovskoje Aunuksen alueella ja Spasskaja guban kylä Kontupohjan piirissä Karjalassa). Karjalan kielen kirjoitusasu ja kieli kehittyivät Karjalassa kuitenkin vasta 1990-luvulla, vaikka edellytyksiä sille oli ollut jo 30-luvulla. Karjalaisia — täytyy sanoa — ei onnistanut: noina vuosina Karjalan työkommuunissa (kuten Karjalan tasavaltaa tuolloin nimitettiin) olivat vallassa «punaiset» suomalaiset, jotka olivat emigroituneet Neuvosto-Karjalaan Suomesta, Kanadasta ja Yhdysvalloista.

Heidän suunnitelmiensa mukaan paikallisen sukulaiskansan olisi siirryttävä suomen kirjakielen käyttöön. Suomalaiset kokivat yritykset karjalan kielen kirjoitusasun luomiseksi sovinistiseksi ja poliittisesti epäluotettavaksi. Tällainen tilanne oli tyypillinen juuri Karjalalle. Esimerkiksi Tverin alueella kehitettiin karjalankielistä kirjoitusasua latinalaisilla kirjaimistolla, luotiin karjalan kielen aakkoset, järjestettiin kouluopetusta äidinkielellä ja ratkaistiin henkilöstöongelma. Syksyllä 1935 suomalaiset kommunistit erotettiin Karjalan johdosta. Yritykset suomalaistamiseksi epäonnistuivat. Suomen kieli menetti virallisen statuksensa. Vuonna 1938 karjalan kielen perustaksi otettiin ns. varsinaiskarjala, joka vuoden sisällä muutettiin livvin karjalaksi. Pian alkanut sota, sodan jälkeinen tasavallan väestöpohjan muutos ja assimilaation prosessi haittasivat karjalan kielen kehitystä kirjakieleksi.

Nykyään äidinkieltään hallitsee enää vanhempi sukupolvi — he, jotka ovat 60 vuotta tai sitä vanhempia. Perheissä kieli ei periydy: on käynnissä valtava kielellinen assimilaatio. Viime aikoina on julkaistu karjalan kielen oppikirjoja, karjalaisten asuinalueilla karjalaa opetetaan kouluissa; lehtiä ja aikakausijulkaisuja julkaistaan karjalaksi, Petroskoin yliopisto kouluttaa opettajia. Nykyhetken kielellisen kehittämisen tehtäviä ovat karjalan kielen nostaminen ei vain ylhäältä käsin, vaan myös alueellisten aloitteiden pohjalta. Yksi mielenkiintoisimmista ajankohtaisista projekteista on Vielijärven kylässä oleva Karjalan kielen talo. Paikalliset asukkaat osallistuivat entisen lastentarhan rakennuksen muuttamiseen viihtyisäksi äidinkielen oppimis- ja säilyttämisympäristöksi. Hanke ei yhdistänyt vain paikallisia, vaan kaikkia Karjalan asukkaita ja se tunnetaan laajalti Olga Gokkojevan ansiosta — karjalaisen, jonka juuret ovat naapuri-Kinnermäessä.

Hänen sisarensa Nadezhda Kolmykova asuu vakituisesti perheineen Kinnermäessä, joka nimettiin viime vuonna Venäjän kauneimmaksi kyläksi. Ensimmäiset maininnat tästä vanhasta kylästä ajoittuvat 450 vuoden taakse. Kylässä on säilynyt alkuperäinen karjalainen asemakaava ja Smolenskin Jumalanäidin tsasouna kuusilehdon ympäröimänä. N. Kolmykovan perhe ottaa vuosittain vastaan tuhansia turisteja, jotka haluavat aistia vanhan karjalaisen kylän ilmapiirin ja antaa sielunsa levähtää. Vierailijoita varten on hotelli: talon emäntä tarjoaa karjalaisia perinneruokia kasvimaan vihannesten ja lähijärven kalan kera. Lisäksi on mahdollisuus kylpeä kunnon savusaunassa ja vierailla etno-kulttuuriseen keskukseen sijoitetussa perinteisessä talonpoikaistalossa, jossa on näyttely. Tänne suunniteltiin omaa etnografista museota, käsityöperinteen koulua paikallisille, kanteleen soiton ja karjalan kielen kursseja. Toisin sanoen keskusta karjalaisen identiteetin säilyttämiseksi. Tällä hetkellä tämän tehtävän täyttää Vielijärven Karjalan kielen talo.



Tärkeässä osassa on kylän historiallisen ilmeen säilyttäminen: se ei ole merkittävästi muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana johtuen pitkästä välimatkasta vesistöön ja naapuri-Vielijärveen. Täällä ei ole rumia uudishuviloita — vain vanhoja, karjalaista arkkitehtuuria olevia perinteisiä taloja. Kuuluisa arkkitehti Alvar Aalto korosti alueen merkitystä suomalaiselle kulttuurille: «Vanha karjalainen arkkitehtuuri edustaa ilmiötä, joka on analoginen Kalevalle ja Karjalasta kerätylle, kirjallisen kulttuurimme peruspilarin muodostavalle runoudelle.» Erityisesti talonpoikaistalot ihastuttivat Aaltoa. Karjalan puinen rakennustaide demonstroi rakennelmineen inhimillisen elämän ja luonnon mahdollisuutta sopusointuun.

Yritykset karjalaisen kulttuurin erilaisten elementtien säilyttämiseksi ja uudelleen rakentamiseksi toteutuvat kansallispuistojen, etno-kulttuuristen keskusten ja majatalojen rakentamisessa. Erityinen rooli tässä prosessissa on yhteisillä suomalais-venäläisillä hankkeilla, jotka käynnistettiin 1990-luvun alussa Kalevalan ja muilla ns. Karjalan tasavallan kansallisilla alueilla (Aunuksessa ja Prääsässä). Kansallisesti tärkeäksi prioriteetiksi muodostuu karjalaisen kulttuuriperinnön uudelleen rakentaminen ja säilyttäminen sekä karjalaisten kylien autenttisen arkkitehtuurisen ja luonnon maisemien yleisilmeen säilyttäminen.

Kinnermäki on esimerkki suomalais-venäläisestä hankkeesta, jonka ensimmäiset aloitteet tehtiin vuoden 1998 paikkeilla, jolloin kylän historiallisen ilmeen palauttaminen käynnistettiin. Siskokset ovat kiinteästi yhteydessä Suomeen — Nadezhda on opiskellut siellä ja Olga asuu nykyään vakituisesti Oulussa, missä solmittiin myös ensimmäiset kontaktit arkkitehteihin ja perinnekulttuurin erikoisosaajiin. Suomalaiset opiskelijat ovat työskennelleet täällä vuodesta 1998 Oulun pääarkkitehti K. Niskasaaren johdolla. Hänen aloitteestaan alkoi myös suomalainen «Aunuksen asunnot» -projekti ja perustettiin Kinnermäen ystävien säätiö. Suomesta tulevan rahoituksen turvin toteutettiin välttämättömät restaurointityöt ja Kinnermäestä muodostui todellinen Karjalan helmi.

Alkaen 1990-luvulta Karjalaan on perustettu muutamia kansallispuistoja — Vodlajärven, Kenozeron ja Paanajärven puistot — luonnon ja kulttuurishistoriallisten kokonaisuuksien säilyttämiseksi alueella. Seikkailu-, maaseutu- ja kulttuurimatkailu kehittyvät samanaikaisesti kansallisen karjalaisen suunnan kanssa. Puistojen toimintaan kuuluvat ekologis-kasvatukselliset reitit matkailijoille, ekologiset lasten leirit, vesireitit, jokikuljetukset ja muuta vastaavaa. Puistojen alueilla on säilynyt myös paljon hengellis-uskonnollisen maiseman kohteita — vanhoja tsasounia, palvonta- ja matkamiehenristejä ja kultteihin kuuluvia kiviä sekä puukirkkoja, jotka myös kuuluvat matkailureitteihin.

Suomalaiset karjalaiset olivat myös ortodokseja. He asuivat toiseen maailmansotaan asti Laatokan alueella, Karjalan kannaksella. Vuosien 1939–1944 surullisten tapahtuminen jälkeen nämä alueet siirtyivät Neuvostoliitolle ja karjalaiset — joita tuolloin oli noin 420 000, muuttivat Keski- ja Länsi-Suomeen. Kansalliset vastakohdat kärjistyivät: karjalaiset kokivat vieroksuntaa ja kulttuurista syrjintää. Itseään he kuulivat nimitettävän «ryssiksi», venäläisiksi, koska muistuttivat uskonnoltaan ja käytöstavoiltaan etnisesti venäläisiä — näin oli erityisesti Länsi-Suomessa.

Tällainen tilanne yhdistettynä karjalaisten hajaannukseen maassa johtivat nopeaan assimilaatioon. Karjalaisuuden etnisistä tunnuspiirteistä monilla säilyivät vain oma usko ja muistot kotimaasta. Jopa nimet oli muutettava. Tuhannet karjalaiset muuttivat työn ja paremman elämän toivossa Ruotsiin. Jäljelle jääneet liittivät karjalaisuuden isoäiteihinsä, babushkoihin — johonkin ennen teollistumista olleeseen ja arkaaiseen.

Huolimatta siitä, että sodanjälkeisessä Suomessa karjalaisten jälkeläiset ovat kasvaneet laajan assimilaation olosuhteissa, 1900-luvun viimeisellä neljänneksellä ulkoisten virikkeiden ansiosta (koulun vaikutus, kotiseutuharrastuksen ja -matkustuksen myötä, Suomen ortodoksisen kirkon vaikutuksesta) karjalaisten etninen itsetunto on kasvanut. Karjalaisen kulttuurin «Uusi renessanssi» on alkanut.

Työmarkkinoilla tapahtuneiden muutosten vuoksi valtio on panostanut Suomen Karjalan alueen matkailun kehittämiseen. Investointien houkuttelemiseksi ja väestön työllisyyden parantamiseksi on luotu niin kutsuttu kulturelli, kalevalainen turismi. V. 1966 Itä-Suomeen luotiin 1 080 km pitkä «Runon ja Rajan tie». Nykyaikainen moottoritie on nyt kansainväliseltä nimeltään Via Karelia. Maiseman kauneuden ohella matkailijat tutustuvat karjalaisen kulttuurin rekonstruoituun ja kuviteltuun todellisuuteen, arkkitehtuuriin ja runonlaulaja-jälkeläisten eeppiseen perintöön — heidän, joilta Kalevalan perustan muodostava kalevalainen runometriikka kerätiin. Tapahtumamatkailun kiinnostavaksi osa-alueeksi on muodostunut nykyään uudelleen elpynyt karjalaisten juhlien vietto, ortodoksisen kirkon ns. temppelijuhlat, joilla ennen oli tärkeä merkitys. Näin matkailusektori on ottanut käyttöönsä selkeästi karjalaista etnistä perustaa edustavan kehittämisen mallin — eksoottisen ja ortodoksisuudessaan arkaaisen.

Tärkeiksi paikoiksi ovat muodostuneet runonlaulajantupa pohjoiskarjalaisessa Ilomantsissa (v. 1964), Bomban talo Nurmeksessa ja muut vastaavanlaiset kohteet. Karjalaisuuden säilyttämisessä ja uudelleen elvyttämisessä ovat merkittävässä roolissa olleet Laatokan Karjalan entisten seurakuntien karjalaiset osakunnat, joiden avulla on julkaistu muistelmia, esitteitä karjalaisesta käsityöperinteestä, kansallisesta keittiöstä ja perinneasuista. Tänään kiinnostus karjalaiseen kulttuuriin on vakaata, mistä todistaa myös vietetty etno-festivaali.


Teksti: Vera Survo
Kuvat: Natalia Montonen ja Vera Survo
Suomennos: Tarja Svensk

Siirry ylös


 

Яндекс.Метрика