2017 |  2016 |  2015 |  2014
2013 |  2012 |  2011 |  2010
2009 |  2008 |  2007 | 


№ 4 (23)


№ 3 (22)


№ 2 (21)


№ 1 (20)

№ 4 ( 23 ) 2010

Joulutarina

Kaikki rakastavat joulua. Tuona päivänä kaikki ihmiset, etenkin lapset, aistivat unohtumattoman, taianomaisen ilmapiirin, ikään kuin oltaisiin lähellä jotain ihmettä. Ja tietenkin lahjat - kuka nyt ei niistä pitäisi?!

Annuška odotti Joulua, kuten hänen veljensä ja sisarensakin, hän haaveili lahjoista ja yritti arvata, mitä saa lahjaksi tänä vuonna. Hän oli perheen nuorin lapsi ja vietti sen vuoksi eniten aikaa lastenhoitajan, Njanjan, kanssa, joka oli vanha ja verkkainen. Hän oli Annuškan paras ja kaikkein läheisin ystävä.

Eräänä iltana Annuška ja Njanja istuivat yhdessä tekemässä koruompelutöitä. Ikkunan takana leijailevat lumihiutaleet laskeutuivat hitaasti valkeaan maahan kuin pehmeät, pörröiset höyhenet. Tuntui kuin jotain puhdasta ja valoisaa olisi tulossa yhä lähemmäs ja lähemmäs, ja Annuška kysyi Njanjalta:

- Mitä luulet, mitä minä saan lahjaksi Jouluna?

Njanja hymyili ja vastasi keskeyttämättä käsityötään:

- Miten voi ajatella vain lahjoja! Ikään kuin se olisi sinun syntymäpäiväsi?

- No kenen sitten? ihmetteli Annuška.

Njanja laittoi koruompelutyön sivuun ja kääntyi tytön puoleen:

- Tuona päivänä syntyi pyhä Jeesus-lapsi, tiedäthän sinä, kuka se on?

- Kyllä tiedän, se on meidän Herramme, jota me kaikki rakastamme, ja Hän rakastaa meitä.

- Oikein, vahvisti Njanja. - Se kaikki tapahtui näin. Monia, monia vuosia sitten paimenet paimensivat yövartiossa laumaansa ja heidän eteensä ilmestyi Enkeli. Paimenet säikähtivät, mutta Enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö, minä olen tullut kertomaan teille suuresta ilosta. Tänään on syntynyt kaikkien ihmisten pelastaja, Jeesus Kristus. Te löydätte hänet kapaloituna seimestä.” Ja paimenet lähtivät katsomaan pyhää lasta ja löysivät Hänet kapaloituna seimestä.

- Miten niin, Njanja, miksi niin pieni vietiin heti seimeen? kysyi Annuška.

- Ei, hyvä lapsi, niihin aikoihin ei vielä ollut päiväkoteja ja seimiä, vastasi Njanja taas hymyillen. - Tuohon aikaan seimeksi sanottiin lehmien, lampaiden ja muiden kotieläinten ruokintakaukaloa.

- Mutta miten Hän joutui kaukaloon? Annuška kyseli yhä levottomana.

- Asia oli niin, jatkoi Njanja, - että Maria ja Josef olivat tulleet Beetlehemiin, jotta heidät merkitään luetteloon, koska tuolloin oli annettu määräys väestönlaskennasta. Maria ja Josef eivät löytäneet yöpymispaikkaa ja he asettuvat yöksi talliin. Juuri tuona yönä lapsi syntyi, Maria kapaloi Hänet ja pani seimeen. Vielä samana yönä taivaalle syttyi Beetlehemin tähti.

- Njanja, mikä sellainen Beetlehemin tähti oikein on, ja miksi se syttyi?

- Tähti tosiaankin syttyi tuona yönä taivaalle. Itämaan tietäjät, jotka tutkivat tähtiä, näkivät uuden tähden ja lähtivät seuraamaan sitä. Tähti johdatti heidät Beetlehemiin, paikkaan, jossa lapsi oli syntynyt. Tietäjät menivät sisään talliin, kumarsivat lasta ja antoivat Hänelle lahjoja.

- Njanja-kulta, minäkin haluan antaa lahjan Herralle Hänen syntymäpäivänään! Annuška pomppasi iloisena paikaltaan ja juoksi pois. Palatessaan hän piteli kädessään posliinista säästölipastaan.

- Mutta rakas Njanja, mitä voisi ostaa lahjaksi ja mikä tärkeintä, MITEN lahjan voi antaa? Tytön kasvot muuttuivat surullisiksi saman tien.

- Voi sinua, rakas lapsi! sanoi Njanja hellästi. - Tulehan tänne.

Hän istutti Annuškan viereensä, syleili tyttöä, silitti hänen pientä vaaleahiuksista päätään ja jatkoi:

- Jouluna meille ilmestyi Kaikkein Puhtain, jotta hän voisi puhdistaa meidät. Olkoon siis jokainen meistä tuona päivänä puhdas, toisin sanoen rehellinen ja aito kaikissa teoissaan, sanoissaan ja aikeissaan! Jouluna Kaikkein Rikkain tuli köyhäksi meidän vuoksemme. Joten jos sinä olet rikas, kutsu köyhiä aterialle! Jouluna olemme saaneet Lahjan, jota emme pyytäneet. Sen vuoksi mekin annamme lahjoja edes niille, jotka pyytävät niitä meiltä! Nimenomaan se on lahja meidän Herrallemme.

Jonkun aikaa molemmat olivat hiljaa. Sitten Annuška kysyi hiljaa:

- Mutta eihän kukaan pyydä minulta mitään. Ja ketä minä voisin ruokkia?
Njanja hymyili vastaukseksi ja silitti tytön päätä.

- Nyt on jo aika mennä nukkumaan, enkä tällä kertaa sano sinulle enempää. Ajattelehan itse, aurinkoiseni, ehkä sinä et edes tarvitse minun vihjeitäni.

He lähtivät valmistautumaan nukkumaanmenoa varten, eivätkä tuona iltana puhuneet enää Joulusta. Mutta käyty keskustelu ei unohtunut Annuškan mielestä, ja hän pohti koko ajan sitä, mitä Herralle voisi antaa lahjaksi.

Aamulla, kun Annuška ei vielä ollut noussut vuoteestaan, hän katseli ikkunaan. Taivas oli puhdas ja kirkas. Aurinko paistoi kirkkaasti ja huone oli tulvillaan sen säteitä. Ikkunan takana oli vanha koivu ja sen kuuran peittämät oksat roikkuvine hapsuineen loistivat auringossa. Yöllä oli ollut pakkanen, ja kaikki puut olivat kuin taikaiskusta pukeutuneet hopeanhohtoisiin pörröisiin asuihin. Koivun oksilla istui tiaisia. Ne pörröttivät höyheniään, jotta niillä olisi lämpimämpää ja puhelivat välillä toisilleen: ”Dzin…dzin-dzin”.

Tiaisten jutut kaikuivat heleinä pakkasaamun hiljaisuudessa. Annuška kuunteli lintujen sirkutusta ja ajatteli: ”Olisipa mielenkiintoista tietää, mistä linnut puhuvat? Varmaankin siitä, kuinka kaunista ympärillä on. Siitä, että talvi on tullut ja koko maa on peittynyt lumeen…”

Tyttö mietti vielä hetken ja samalla hän sai ajatuksen: ”Mutta mitä ne syövät, kun kaikki ruohot ja hyönteiset nukkuvat paksun lumikerroksen alla? Ja miten kylmä niillä varmaan on tällaisella pakkasella! Voi lintu-raukkoja!”

Annuška nousi vuoteesta ja käveli paljasjaloin pehmeää mattoa pitkin viereiseen huoneeseen. Siellä Njanja jo istui neulomassa uusia sukkia Annuškalle.

- Hyvää huomenta, Njanuška, sanoi tyttö. Hän istuutui Njanjan viereen ja silitteli tämän lempeitä käsiä.

- Njanja, milloin sinä oikein nukut? Kun minä menin sänkyyn, sinä et vielä nukkunut, ja kun minä heräsin, sinä et enää nuku.

Njanja hymyili, laittoi neuleen syrjään ja suuteli Annuškaa otsaan.

- Minä olen jo vanha, ei minua enää nukuta niin kuin aikaisemmin. Ja haluan vielä iloita täällä maan päällä jokaisesta liikenevästä hetkestä. Katso, millaista kauneutta luonto on loihtinut meille juhlaa varten!

He menivät ikkunan luo ja Annuška kertoi Njanjalle nälkäisistä lintu-raukoista, jotka istuivat vanhassa koivussa.

- Meidän täytyy auttaa niitä, Njanja. Miten me voimme istuutua juhlapöytään, kun linnut ovat nälissään pakkasessa!

- Niin, sanoi Njanja. - Linnuille ja metsäneläimille nälkä on talvella hyvin tuttua. Ne voivat olla syömättä jopa muutaman päivän. Mutta silloin kun on sellainen pakkanen kuin tänään, ne voivat kuolla kylmyyteen. Aletaanpa tehdä aamuhommia, ja sitten kun lähdetään kävelylle, otetaan mukaan hieman syötävää ”meidän pienille veljillemme”.

Annuška meni peseytymään ja valmistautumaan aamiaiselle, ja Njanja alkoi lukea rukouksiaan. Aamiaisella Annuška pyysi äidiltä leipää ja pähkinöitä linnuille ja metsäneläimille. Kun äiti oli laittanut ruokapussit valmiiksi, Annuška ja Njanja pukeutuivat lämpimästi ja menivät pihalle.

He viipyivät hetken aikaa ovella hengittäen sisäänsä raikasta pakkasilmaa ja nautiskellen talvimaisemasta. Talon edessä avautui tasainen valkoinen pelto. Kirkas, auringossa kimmeltävä lumi sai silmät sokaistumaan ja kyyneleet virtaamaan. Tyttö ja Njanja lähtivät kulkemaan verkkaisesti polkua pitkin, he kiersivät talon ja olivat melkein saman tien metsässä. Ei tuullut lainkaan, ja kuuran peittämät puut seisoivat liikkumattomina, ikään kuin ne olisi tehty lasista. Annuškasta tuntui, että he olivat tulleet Lumikuningattaren valtakuntaan ja että ympärillä oleva lumi ja kuura olivat hopeaa ja jalokiviä.

Pienellä aukiolla Njanja sanoi tytölle, että tämä ei olisi hassumpi paikka juhla-aterian järjestämiseen metsäneläimille. He menivät suuren kiven luo, puhdistivat sen lumesta ja asettivat herkut sen päälle. Sitten he menivät sivummalle piiloutuen pensaan taakse. Annuška päätti odottaa ja katsoa, miten eläimet tulevat syömään. Njanja kuitenkin sanoi:

- Entä jos tullaan hieman myöhemmin, siten kun ensimmäinen tähti syttyy.

Niin he palasivat kotiin auttamaan vanhempia kuusenkoristelussa ja joulupöydän laitossa.

Kaikki osallistuivat mielihyvin juhlatouhuihin. Vanhemmat tytöt auttoivat äitiä keittiössä ja kattoivat pöytään juhla-astioita. Pojat ripustelivat valoköynnöksiä ja asettivat kynttilöitä paikoilleen. Annuška alkoi ripustaa Njanjan kanssa koristeita kuuseen. Lapset vitsailivat ja nauroivat keskenään, ja Annuška ajatteli: ”Miten onnellinen päivä Joulu onkaan!”

Heti kun alkoi hämärtyä ja taivaalle syttyi tähtiä, Annuška kutsui Njanjaa ja he lähtivät pihalle. Ulkona oli hyvin hiljaista ja lumien narskunta kengänpohjien alla kuului kauas. ”Entä jos eläimet kuulevat meidät ja juoksevat pois aukiolta?” ajatteli Annuška ja alkoi astella hiljaisemmin ja varovaisemmin.

Taivas oli niin puhdas, ja tähdet ja kuu loistivat niin kirkkaasti, että kaiken ympärillä olevan näki hyvin, eikä Annuškaa pelottanut yhtään kulkea metsässä. Annuška ja Njanja eivät menneet aivan aukiolle saakka, vaan piiloutuivat pensaan taakse ja näkivät seuraavanlaisen näyn. Kivelle asetettujen herkkujen luona istui erilaisia pikkulintuja syömässä murusia, ja niiden viereen oli asettunut oravia jyrsimään pähkinöitä. Samassa paikassa oli myös jäniksiä ja peuranvasoja herkuttelemassa, ja jopa vanha teerikin oli lentänyt paikalle nauttimaan tarjoilusta.

Annuška katseli silmät pyöreinä; hän pelkäsi jopa hengittää, jotta ei säikäyttäisi eläimiä. Ne lopettivat ateriansa kiirehtimättä, tulivat sitten vähitellen hilpeämmälle tuulelle ja alkoivat tanssahdella. Ensin jänikset kävivat rummuttamaan tassuillaan vanhaa kantoa. Sitten teeri aloitti soidinmenonsa, se levitti siipensä maata vasten ja alkoi kulkea ympäriinsä. ”No, tuohan näyttää ihan samalta kuin Njanja tanssiessaan Barynjaa”, ajatteli Annuška ja oli melkein purskahtaa nauruun. Sillä välin myös peuranvasat alkoivat hypellä kavioitaan kopsutellen. Yhdistyessään kaikki nämä äänet saivat aikaan iloista musiikkia. Annuška kuunteli tätä musiikkia ja näki eläinten tanssin yhtä selvästi kuin kuuli ja näki vierellään olevan vanhan Njanjan.

- Voi millainen ihme! kuiskasi Njanja.

Annuška kääntyi hänen puoleensa ja heidän katseittensa kohdatessa tytön kasvoilta kuvastui kysymys: ”Voiko tämä olla totta?”

Ja Njanjan lempeät, hieman viekkaat silmät vastasivat ilman sanoja: ”Kyllä, rakas lapsi, tämä on aivan totta!”

Tämän uskomattoman ihmeellisen näyn koettuaan Annuškan sydän täyttyi suuresta onnesta ja ilosta. Tyttö ei pystyisi edes arvioimaan tarkasti, kuinka kauan tuo esitys kesti, tunnin vai muutaman minuutin. Mutta kun se päättyi, eläimet hajaantuivat eri suuntiin, ja Annuška kiirehti kotiin kertomaan tästä ilosta kotijoukoille. Vanhemmat ja lapset olivat jo istuutuneet juhlapöydän ääreen ja odottelivat Annuškaa ja Njanjaa. Annuška astui huoneeseen hieman punakkana pakkasesta, hänen kasvoillaan loisti hymy ja silmät aivan säteilivät onnea.

- Minkä vuoksi sinä olet noin säteilevä? kysyi äiti Annuškaa ihastellen.

- Minä ja Njanja näimme metsäneläinten juhlan! Jänikset rummuttivat käpälillään kantoa ja peuranvasat kopsuttelivat kavioillaan… alkoi Annuška kertoa innoissaan, mutta yksi veljistä keskeytti hänet:

- Ja teeri varmaankin tanssi Barynjaa!

Ja kaikki lapset alkoivat nauraa. Yksinkertainen Annuška ei ymmärtänyt, miksi sisaret ja veljet nauravat hänelle, eivätkä usko hänen sanojaan. Hän katsoi vain ihmeissään veljeä ja sanoi:

- Aivan, mutta mistä sinä sen tiedät?

Silloin isä tuli Annuškan luo, otti tytön käsivarsilleen, katsoi hänen kauniin sinisiin silmiinsä ja sanoi:

- Kuka tahansa ei onnistu näkemään tuollaista ihmettä, vain kaikkein lempeimmät ja puhdasmielisimmät, sellaiset kuin sinä, rakas lapsi!

aikki istuutuivat pöydän ääreen, eikä kukaan enää nauranut Annuškan kertomukselle. Kaikki halusivat tehdä jotain mukavaa toisilleen, toisin sanoen antaa lahjan Jumalalle…

Irina Lavyrjova
Piirrokset: Nina Gedevskaja
Kertomuksessa on käytetty aiheita pyhittäjä
Efrem Sirinin saarnasta.

Siirry ylös


 

Яндекс.Метрика