№ 4 ( 66 ) 2011

Inkerinsuomalaisten historia


Inkerin kartta vuodelta 1734

Sanalla Inkeri on useita merkityksiä. Se tarkoittaa sekä tiettyä aluetta että tämän alueen väestöä, joka on alkuperältään suomalais-ugrilaista. Etnonyymiä ”inkeri”, ”inkerinsuomalainen” alettiin käyttää Stolbovan rauhan jälkeen vuonna 1617 Inkerinmaalle muuttaneesta etnisestä ryhmästä, johon kuuluvat ihmiset puhuivat suomea ja joiden uskonto oli evankelinen. Jopa monet suomalais-ugrilaisuuden tutkijat sekoittavat inkerinsuomalaiset (inkerinmaalaiset) inkeroisiin.

Inkeroiset (suomeksi myös inkerikko) yhdessä vatjalaisten kanssa muodostivat Inkerinmaan suomalais-ugrilaisen alkuperäisväestön, joka venäläisyyden vaikutuksesta omaksui ortodoksisen uskonnon jo hyvin varhain. Venäläisissä lähteissä käytetään Inkerinmaan inkerikkojen ja vatjalaisten muodostamasta alkuperäisväestöstä yleensä yhteistä nimitystä ”tshud”. Venäläisissä aikakirjoissa mainitaan näiden heimojen itsestään käyttämät nimitykset myös erillisinä etnonyymeinä; vuoden 1060 paikkeilla on ensimmäistä kertaa käytetty sanaa ”vatjalaiset” ja vuoden 1228 paikkeilla sanaa ”inkeroiset”. Venäläisten muuttoliike suuntautui näille alueille 900-1000 -luvuilla, mutta määrällisesti venäläisellä väestöllä alkoi olla merkitystä vasta Suuren Pohjan sodan (1700-1721) jälkeen.

Muinainen Inkeri (ruotsiksi Ingermanland, venäjäksi Ingermanlandija) oli noin 15 000 km² suuruinen alue, joka sijaitsi Neva-joen molemmilla rannoilla Laatokan ja Suomen lahden välissä ja joka oli saanut nimensä Nevan vasemman sivujoen Ižhoran (suomeksi Inhere) mukaan. Inkerinmaa ei ole ollut hallinnollisena alueena lähes kolmeensataan vuoteen. Vuodesta 1710 lähtien tämän alueen virallinen nimitys oli Pietarin lääni ja vuodesta 1927 alkaen se on ollut nimeltään Leningradin alue.

Hävitysretkiä lännestä ja idästä

Inkerinmaan suotuisan strategisen sijainnin vuoksi monet suurvallat ovat pyrkineet saamaan alueen itselleen. Lähes joka vuosisadalla ruotsalaiset tai venäläiset sotajoukot tekivät hävitysretkiä Inkerinmaalle tuhoten siellä asuvia suomalaisia. Kun Pähkinäsaaren linnoituksessa solmittiin rauha vuonna 1323, Novgorodin vaikutus tällä alueella lujittui. 1600-luvun alussa, suuren sekasorron aikana, Ruotsi käytti hyväkseen tsaarin vaihtumiseen liittyvää valtatyhjiötä ja Venäjällä käytyä taistelua valtaistuimesta ja piti hetkeä sopivana vallatakseen alueet, jotka se oli jo kauan sitten katsonut itselleen sopiviksi. Vuonna 1609 solmitussa Viipurin sopimuksessa ruotsalaiset lupasivat tsaarin lähettiläälle tukensa ja apunsa saadakseen Käkisalmen volostin. Venäläiset viivyttelivät sopimusvelvoitteiden täyttämisessä ja sen seurauksena ruotsalaiset tuhosivat ja tyhjensivät Inkerinmaan. Vuonna 1613 valtaistuimelle nousi ensimmäinen tsaari Romanovien dynastiasta, ja maan sisäisten ongelmien vuoksi hänen piti Stolbovan rauhansopimuksessa tehdä suuria myönnytyksiä Ruotsille. Käkisalmen volostin lisäksi Ruotsin hallintaan siirtyi myös Inkerinmaa.


Muuttoliike Inkerinmaalle vuosilta 1570-1675

Karkotettuja, sotaveteraaneja ja siirtolaisia

Vuoden 1618 veroluettelon mukaan Inkerinmaalla oli autioitunut kokonaisia kihlakuntia, sillä ruotsalaisten piti asuttaa sodan tyhjentämä provinssi uudelleen. Osa Inkerinmaasta jaettiin ruotsalaisen ylimystön kesken feodaaliläänityksinä. Uudet feodaali-maanomistajat asuttivat uusille läänitystiloilleen aikaisempien maatilojen maatyöläisiä, joista osa oli karkotettu alueelle rangaistukseksi. Siten Inkerinmaasta tuli ikäänkuin ruotsalaisten Siperia. Tämän ohella alueen väestöä kasvattivat myös sotaveteraanit, joita Inkerinmaalle asutettiin sen jälkeen kun he olivat suorittaneet asepalveluksensa armeijassa. Samaan aikaan kun Ruotsin viranomaiset pyrkivät virallisin toimin edistämään Inkerinmaan asuttamista, tapahtui tälle hedelmällisistä maistaan kuuluisalle alueelle myös spontaania muuttoliikettä Ruotsin itäisistä, suomalaisista provinsseista. Vuonna 1656 suomalaisia maahanmuuttajia oli väestöstä 41,1%, vuonna 1671 56,9% ja vuonna 1695 jo 73,8%.

Suomalaiset siirtolaiset tulivat kahdelta alueelta: osa heistä oli kotoisin Karjalan kannaksella asuneesta etnisestä ryhmästä ja osa kuului savakkojen etniseen ryhmään, joka oli kotoisin Savosta. Ajan myötä ryhmien väliset erot hävisivät ja alueelle muodostui yhtenäinen inkerinsuomalainen väestö (inkeriläiset), joka kasvoi ja uudistui koko ajan uusien Suomesta saapuneiden maahanmuuttajavirtojen ansiosta. Vaikka Stolbovan rauhan ehtojen mukaan Ruotsille siirtyneiden alueiden asukkaille annettiin oikeus valita vapaasti uskontonsa, niin ruotsalaiset alkoivat harjoittaa pakkokäännytystä evankeliseen uskoon. Sen vuoksi alueen ortodoksinen väestö, johon kuului suuri määrä vatjalaisia ja inkerikkoja, pakeni suurina joukkoina Venäjän sisäosiin. Vuonna 1655 Inkerinmaalla toimi jo 58 evankelista seurakuntaa, joiden omistuksessa oli 36 kirkkoa ja joissa toimi 42 pappia.

Pietarin rakentaminen ottaa ja antaa

Suuren Pohjan sodan 1700-1721 seurauksena Inkerinmaa palautettiin Venäjälle, mikä muutti ratkaisevasti inkerinsuomalaisten asemaa, ja he joutuivat kulttuuriltaan vieraan valtion alamaisiksi. Vuonna 1703 alkoi Pietarin rakentaminen ja vuodesta 1712 lähtien siitä tuli Venäjän imperiumin pääkaupunki, jonne muutti sekä tsaarin perhe että suurin osa valtion virastoista, ja samalla alkoi myös kaupungin spontaani asuttaminen. Pietarissa asui alusta asti suomalaisia, koska kasvaessaan ja laajentuessaan kaupunki imi itseensä monia inkerinsuomalaisten asuttamia kyliä. 1700-luvulla Pietarin läänin alueella tapahtui eri talouden alojen erikoistumista ja pääkaupungin asukkaiden tarpeiden tyydyttämiseksi syntyi myös kokonaan uusia toimialoja. Myös inkerinsuomalaiset hyötyivät tästä kehityksestä: kaupungissa oli paljon kysyntää maitotuotteille, vihanneksille ja hedelmille. Ennen rautatien rakentamista miehet saivat hyviä lisätienestejä toimiessaan ajureina.

Kirkko ja koulu - kulttuurin tukipylväät

Evankelinen kirkko oli Inkerinmaan ainut kulttuurilaitos, ja se teki paljon äärimmäisen arvokasta työtä suomen kielen säilyttämiseksi. Kirkollisen avioliiton solmimisen ehdoton edellytys oli lukutaito: piti osata sekä lukea ja kirjoittaa että tuntea uskonnollisia tekstejä. Tämän ansiosta inkerinsuomalaisten sivistystaso oli huomattavasti korkeampi kuin venäläisellä väestöllä, joka oli suurelta osin lukutaidotonta. 1800-luvun alussa alettiin kirkon aloitteesta kehittää koulujärjestelmää. Koulujen määrä nousi hitaasti, koska pulaa oli opettajista ja ihmiset eivät olleet kouluista kovin kiinnostuneita. Tilanne muuttui vasta sitten, kun vuonna 1863 Kolppalaan perustettiin opettajaseminaari. Seminaari ei ainoastaan kouluttanut opettajia suomalaisia alakouluja varten, vaan sivistyneiden pedagogien ansiosta siitä tuli Inkerinmaan kulttuurin kukoistuksen ja henkisen elämän keskus. Vuonna 1888 Inkerinmaalla toimi jo 38 suomalaista koulua. Koulujen yhteydessä toimi lausuntakerhoja, laulukuoroja ja orkestereita ja kouluilla järjestettiin laulujuhlia. Myös palokuntien syntyminen oli koulujen ansiota.

Ensimmäisen maailmansodan vuodet olivat Inkerinmaan maanviljelijöille todellista kukoistusaikaa. He pystyivät myymään tuotteitaan hyvään hintaan ja osoituksena taloudellisesta menestymisestä ja kukoistuksesta heidän maatiloilleen alkoi ilmestyä erilaisia maatalouskoneita. Ei myöskään ollut harvinaista, että taloissa oli ompelukoneita, jopa pianoja.

Vallankumous tuo vainon, puhdistukset ja pakkosiirrot

Lokakuun vallankumouksen jälkeisenä aikana inkerinsuomalaiset kulttuurilaitokset pystyivät toimimaan vielä jonkun aikaa ja kouluissa opetettiin vielä suomen kielellä. Kuitenkin jo 1920-luvun lopussa alkoivat hyökkäykset kirkkoa vastaan ja suomen kielen vainoaminen. Vuodesta 1926 lähtien minkä tahansa uskonnollisen tai kirkollisen tapahtuman järjestämiseen piti saada paikallisneuvoston erityislupa. Myös pappien puute aiheutti monia ongelmia. Yhä useammat papit muuttivat Suomeen välttääkseen uhkaavan karkotuksen ja työojennusleirin. Jumalan sanan opettaminen lopetettiin ja opettajien keskuudessa tehtyjen puhdistusten tuloksena opettajakunta venäläistyi. Vuonna 1937 suomen kieli kiellettiin ”nationalisti-vastavallankumouksellisten” kielenä, suomenkielisten lehtien julkaiseminen lopetettiin ja kirjoja poltettiin.

Sitten alkoi inkerinsuomalaisten fyysinen tuhoaminen. 1930-luvun alussa ensimmäisen, kollektivisointiin (maatalouden, suom. huom.) liittyneen pakkosiirtoaallon mukana karkotettiin vakituisilta asuinpaikoiltaan väkivaltaisesti joidenkin arvioiden mukaan noin 18 000 ihmistä. Vuosina 1935-1936 karkotettiin Inkerinmaan pohjoisosasta 27 000 ihmistä, tuolloin tekosyynä käytettiin neutraalin rajavyöhykkeen laajentamista. 1930-luvun loppuun mennessä Inkerinmaalta oli karkotettu noin 50 000 henkilöä, jotka hajaantuivat Kuolan niemimaan ja Kaukoidän ja Sahalinin saaren välisille alueille.


Hiihtoretki alkamassa Jukin lukutuvalta noin vuonna 1934.
1930-luvun lopussa suomen kieli syrjäytyi virallisesta käytöstä täysin.

Evakuointi Suomeen ja raskas palautus

Toisen maailmansodan aikana Leningradin ympärillä ollut piiritysrengas jakoi inkerinsuomalaisten asuttamat alueet kahteen osaan. Tarkkoja tietoja piiritykseen joutuneiden inkerinsuomalaisten lukumäärästä ei ole, mutta likimääräisten laskelmien mukaan heitä oli vähintään 30 000, joista suurin osa joutui piirityksen uhriksi. Kuitenkin suurin osa inkerinsuomalaisista oli saksalaisten miehittämillä alueilla. Suomen ja Saksan välisten neuvottelujen tuloksena he saivat mahdollisuuden muuttaa Suomeen asumaan.

Evakuointi Suomeen tapahtui kolmessa aallossa, joiden aikana Suomeen muutti yhteensä 63 848 inkerinsuomalaista. 19. syyskuuta vuonna 1944 allekirjoitettu Suomen ja Venäjän välinen sopimus sotatoimien lopettamisesta ja sen 10 pykälä oli viimeinen isku inkerinsuomalaisille. Tämän pykälän perusteella Suomen viranomaisten tuli luovuttaa kaikki Suomeen aiemmin evakuoidut inkerinmaalaiset Neuvostoliitolle. Heitä kuljettaneet vaunut eivät kuitenkaan pysähtyneet Inkerinmaalla, vaan jatkoivat matkaansa kauemmas itään. Suomi luovutti Neuvostoliitolle lähes 55 000 inkerinsuomalaista. Muutamia inkerinsuomalaisia jäi Suomeen, ja osa heistä oli jo aiemmin onnistunut muuttamaan Ruotsiin pelätessään luovuttamista Neuvostoliiton viranomaisille. Sieltä monet jatkoivat matkaansa muihin Länsi-Euroopan maihin, jopa Amerikkaan ja Australiaan saakka.

Kotiseuduille vasta 1950-luvulla

Ympäri Neuvostoliittoa hajautetut inkerinsuomalaiset saivat vasta 1940-luvun lopussa luvan palata isiensä kotiseutuja lähellä oleville alueille Karjalan autonomiseen sosialialistiseen neuvostotasavaltaan. Lupa palata Inkerinmaalle saatiin vasta vuonna 1956. Monet valitsivat asuinpaikakseen Eestin sosialistisen neuvostotasavallan. Vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan Neuvostoliitossa asui yhteensä 67 300 ihmistä, jotka olivat kansallisuudeltaan suomalaisia. Heistä 20 500 asui Leningradin alueella, 18 400 Karjalan autonomisessa sosialistisessa tasavallassa, 16 700 Eestissä ja 12 000 Neuvostoliiton muilla alueilla. Muinaisen Inkerin (Ižhoran) inkerinsuomalainen väestö koostui 1980-luvun lopulla lähinnä ikääntyneistä ihmisistä, sillä nuoremmat sukupolvet ovat venäläistyneet. Vuoden 1989 väestönlaskussa ainoastaan 35% heistä merkitsi äidinkielekseen suomen.

Poliittisten muutosten seurauksena inkerinsuomalaiset elävät nyt kansallisen itsetunnon heräämisen aikaa. Monet yhteiskunnalliset ja uskonnolliset järjestöt, joilla aiemmin oli niin merkittävä rooli inkerinsuomalaisten oman kansallistunteen säilyttämisessä, ovat syntyneet uudelleen. Nykyään Inkerinmaalla toimii 15 evankelista seurakuntaa. Suomi tukee merkittävästi inkerinsuomalaisia: Suomessa koulutetaan maanviljelijöitä, suomen kielen opettajia, sairaaloiden työntekijöitä ja kirkon työntekijöitä, pappeja ja diakoneja. Huhtikuusta 1990 lähtien Suomi on vastaanottanut inkerinsuomalaisia paluumuuttajina.

Inkeriläisiä paluumuuttajia on tullut viime vuosikymmeninä Suomeen noin 30 000. Tulevat vuodet osoittavat, millaiseksi inkerinsuomalaisten heimon kohtalo muotoutuu. Pystyvätkö inkerinsuomalaiset säilyttämään kielensä, kulttuurinsa ja tapansa, muuttuvatko he venäläisiksi vai muuttavatko he ulkomaille.

Lähdekirjallisuus:

1. Istoriko-kulturnyi atlas Respubliki Komi (Komin tasavallan historian ja kulttuurin atlas). Moskova, 1997
2. Soroditshi po jazyku (Kielisukulaiset). Budapest, 2000

Alkuperäinen artikkeli: finugor.ru/node/880

Toimitus on lisännyt tekstiin otsikot ja päivittänyt sitä.

Kartat ja kuvat:

1.”Inkeri: historia, kansa, kulttuuri” Pekka Nevalainen, Hannes Sihvo, 1992
2. www.vsevinfo.ru/inkeri.html

Siirry ylös


 

Яндекс.Метрика