№ 3 ( 09 ) 2012



Esi-isille lankesi vaikea osa

Vuosia sitten Andrei Petuhovin esivanhemmat päättivät aloittaa uuden elämän Venäjällä, missä heitä odottivat ankarat ja katkerat koettelemukset, niistä huolimatta suku jatkui. Uudessa kotimaassa syntyi lapsia, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. Ja he puolestaan päättivät asua Suomessa, joten vuosi sitten Andrei ja hänen vaimonsa Natalja muuttivat Petroskoista Kuopioon.

Andrein vanhemmat Aleksei ja Galina Petuhov olivat asuneet Joensuussa jo muutaman vuoden.


Petuhovin perhe- Andrei, Natalja ja Daniel - valokuvaaja Anna Bereznih, Kuopio.

Isoisoisä Ville – kommunisti

20- ja 30-luvulla Neuvostoliittoon muutti noin 20 000 Suomen kansalaista, jotka sai liikkeelle ajatus kommunismin rakentamisesta. Heitä sanottiin loikkareiksi. Heidän joukossaan oli myös Andrei Petuhovin isoäiti Hilja Pulkkinen, joka oli syntynyt suomalaisessa Kuhmoniemen (nykyään Kuhmo) kylässä. Vanhemmat veivät hänet ja hänen siskonsa Tyynen Karjalan Uhtualle. Siellä heidän isänsä, Andrein isoisoisä, Ville Kovalainen (nimi ja sukunimi piti vaihtaa rajaa ylittäessä), perusti vuonna 1923 Pohjolan pojat -nimisen kommuunin yhdessä muiden paremman elämän perässä paenneiden suomalaisten kanssa. Se oli ensimmäinen ”punaisten” suomalaisten perustama maanviljelyskommuuni, Villestä tuli kommuunin johtaja.


Ville Kovalainen.

Vuonna 1988 Nykyposti-lehdessä julkaistiin Tyynen pitkä haastattelu, jossa hän kertoi muutostaan Neuvostoliittoon, lapsuusvuosista kommuunissa ja perheen myöhemmästä kohtalosta. Lehteä säilytetään Petuhovin perheessä kuin perheen historian korvaamatonta ja ainutta säilyttäjää, koska Hilja-mummoa ja hänen siskoaan Tyyneä ei enää ole.

Tuolloin lapsena tytöt sopeutuivat uuteen elämään nopeasti ja mielenkiinnolla, suorittivat annetut työt innolla. Heidän äitinsä Leena ei oikein pitänyt kommuunielämästä, hän olisi halunnut elää oman perheensä kanssa omassa taloudessaan. Lisäksi USA:ssa asunut sisko kutsui häntä sinnikkäästi luokseen. Alkuvuosina kommuunin asukkaat saavuttivat hyviä taloudellisia tuloksia, mutta pian hyvinvointi lakkasi ja koittivat vaikeat ajat.

Monen loikkarin kohtalo oli traaginen – Neuvostoliitossa heitä odotti raskas työ, nälkä, vankileirit, teloitukset, ja lapsilla oli edessä katkera orvon osa. Hiljan ja Tyynen vanhemmat välttivät vainot, mutta onnettomuus ei kiertänyt heitä kaukaa. Leena-äiti sairastui ja kuoli vuonna 1932, ja Ville-isä kuoli vuoden kuluttua jäätyään traktorin alle. Teini-ikäiset Hilja ja Tyyne jäivät orvoiksi, yrittivät ottaa yhteyttä Suomessa ja USA:ssa asuviin sukulaisiin, mutta eivät saaneet vastausta. Uhtualle saapuneet amerikansuomalaiset olivat järkyttyneitä siitä, mihin he törmäsivät Neuvostoliitossa. Ja naapurin nainen vannotti tyttöjä olemaan kutsumatta lapsetonta amerikantätiään luokseen missään tapauksessa. Suomalaisten kommuuni paloi, minkä seurauksena osa sen asukkaista pidätettiin, joidenkin onnistui palata Suomeen. Mutta muisto Andrein isoukista, kommuunin perustaja Ville Kovalaisesta, on säilynyt näihin päiviin asti hänen kunniakseen kiinnitetyssä muistolaatassa karjalaisessa Kalevalan kylässä.

Tytöt jäivät henkiin, saivat koulutuksen, järjestivät asiansa uudessa kotimaassa, Petroskoissa. He eivät koskaan unohtaneet juuriaan ja suomen kieltä. Naimisiinkin he menivät ”omiensa” kanssa, sellaisten miesten, joiden kanssa pystyivät puhumaan äidinkieltään. Elämänsä loppupuolella Tyyne muutti Suomeen, mutta Hilja päätyi toisenlaiseen ratkaisuun.

Isoisoisä Aleksei – pappi


Pappi Aleksii Petuhov.

Hilja meni naimisiin Ivan Petuhovin kanssa. Ivan oli Kizhin viimeisen papin, isä Aleksiin (maalliselta nimeltään Aleksei Petuhov) poika. Aleksiin kohtalo oli raskas. Hänen elämäntarinaansa ovat tutkineet karjalaiset tutkijat, ja hänen muistoaan vaalitaan Kizhin museossa. Kansalaissodan aikana Aleksei Petuhov ja hänen veljensä Aleksandr, joka myös oli kirkonmiehiä, vietiin Suomeen. Aleksei pyysi vaimoaan mukaansa, mutta tämä ei suostunut. Sukulaiset muistelevat, että hän katui tätä päätöstään kovasti jälkeenpäin. Aleksandr jäi Suomeen ja muutti sukunimensä Kukkoseksi. Venäjälle palannut Aleksei pidätettiin ja lähetettiin pakkotyöhön siksi, että oli teurastanut oman lehmänsä ja myynyt lihaa. Häntä syytettiin vahingonteosta/myyräntyöstä, viitaten samalla Suomeen.

Aleksei Petuhov palveli Kizhin kirkoissa elämänsä loppuun saakka, mutta perhe eli köyhyydessä almujen varassa. Vaikeuksista huolimatta isä Aleksii teki paljon Kizhin kirkkojen pelastamiseksi. 30-luvun puolivälissä hänet määrättiin Kizhin kirkkojen hoitajaksi Ministerineuvoston päätöksellä. Vuonna 1937 Aleksei Petuhov pidätettiin ”uskosta Jumalaan” ja kuukauden päästä hänet teloitettiin. Myös lasten osa oli vaikea, heidän täytyi nähdä suunnattoman paljon vaivaa saadakseen koulutuksen ja työpaikan.

Vaikka isä Aleksii ja hänen puolisonsa eivät olleet suomalaisia, niin sekä he että Ivan-poika osasivat suomea. ”Vanhempani Hilja ja Ivan puhuivat keskenään suomea”, muistelee Andrei Petuhovin isä, ”mutta heti kun minä astuin kynnyksen yli, niin he vaihtoivat venäjään. Suomen kielen opettamista lapsille ei noina vuosina lievästi sanottuna katsottu hyvällä”. Tämän vuoksi Andrein isän ja Andrein täytyy nyt opetella esi-isien kieli alkeista lähtien.

Nyt Natalja ja Andrei Petuhov opiskelevat suomen kieltä. Ja vaikka he saivatkin Venäjällä hyvän koulutuksen ja heillä on paljon työkokemusta, niin he ovat valmiita muutoksiin, valmiita työskentelemään täysin toisella alalla. Ja uudenvuoden alla Kuopiossa nuoreen perheeseen syntyi Daniel-poika, joka saa kasvaa rikkaan ja mielenkiintoisen historian omaavassa perheessä.

Teksti: Ilona Lipatova
Suomennos: Tiia Moilanen

Siirry ylös


 

Яндекс.Метрика