2017 |  2016 |  2015 |  2014
2013 |  2012 |  2011 |  2010
2009 |  2008 |  2007 | 


№ 4 (23)


№ 3 (22)


№ 2 (21)


№ 1 (20)

№ 3 ( 22 ) 2010

Päiväkorennot


  Irina Lavyreva

Omistan tämän kertomuksen rakkaalle pojalleni, nuorelle kauneuden rakastajalle.

Dima kävi joka kesä maalla vierailulla mummon luona. Se oli aina suurenmoista aikaa! Päivät pitkät hän leikki pihalla muiden lasten kanssa, ui lammikossa ja poimi marjoja… Lammikon lähellä oli pieni niitty. Se oli kuin pehmeä matto, joka oli tehty monista värikkäistä ja tuoksuvista kasveista. Dimasta oli mukava loikoilla niityllä, hengittää kukkien tuoksua, kuunnella heinäsirkkojen sirinää ja seurata perhosten touhuja. Perhosia lenteli paljon ja ne kaikki olivat niin värikkäitä ja kauniita! Mutta ne lensivät niin nopeasti, että Dima ei mitenkään onnistunut näkemään niitä kunnolla.

- Äiti, ole hyvä ja osta minulle haavi, sanoi Dima kerran äidille, joka oli tullut hänen luokseen vapaapäivien ajaksi.

- Millainen haavi? kysyi äiti. - Haluatko pyytää kaloja lammesta?

- Ei äiti, ei kaloja varten, vaan perhosia. Minä haluan pyydystää perhosen.

- Mutta poikaseni, mihin sinä perhosta tarvitset? ihmetteli äiti. - Sinä voit rikkoa sen siivet, eikä se enää pysty lentämään.

- Ei äiti, minä en tee sille pahaa! Minä vain katselen sitä kunnolla ja lasken sitten menemään.

- Hyvä on, sanoi äiti. - Mutta älä unohda, mitä lupasit. Perhoset ovat niin hauraita ja suojattomia! Sinun pitää olla sen kanssa hyvin helläkätinen ja varovainen.

Seuraavana lauantaina äiti toi Dimalle haavin. Haavissa oli puinen varsi ja toisessa päässä oli rautalankarengas, johon oli kiinnitetty ohuesta harsosta tehty pussi. Dima oli hyvin tyytyväinen. Hän suuteli äitiä ja lähti juoksemaan niitylle. Ilma oli helteinen. Heinäsirkat sirittivät niin kovasti, että korvissa kaikui! Pörröiset kimalaiset lentelivät laiskasti kukasta kukkaan, ja sinertävät kellokukat kallistuivat maahan saakka niiden painon alla. Kirjavia perhosia lenteli ohi yksin ja pareittain. Yhtäkkiä Dima huomasi punaruskean perhosen, joka istui pullean päivänkakkaran päällä. Hän asetti nopeasti haavin sen päälle ja noin! Perhonen oli pyydystetty. Dima sulki haavin huolellisesti, jotta perhonen ei lennähtäisi pois, ja lähti kiireesti kotiin. Sydän pamppaili ilosta hänen rinnassaan!

- Äiti! Mummo! Katsokaa, mitä minä pyydystin!

- Onpa se kaunis, sanoi äiti. - Siirretään se purkkiin, jotta sitä voi katsella paremmin.

Mummo toi suuren purkin. Dima sai tehdä reikiä muovikanteen, jotta perhonen ei tukehtuisi. Sitten nokkosperhonen siirrettiin purkkiin, kansi suljettiin ja sitä alettiin tarkastella. Perhonen istui rauhallisesti paikoillaan. Se avasi ja sulki siipiään ikään kuin itseään esitellen.

- Miksi se on nokkosperhonen? kysyi Dima.

- Asia on niin, että ensin perhoset ovat toukkia. Toukat, joista sitten tulee tuollaisia perhosia, elävät nokkosessa ja syövät sitä, vastasi äiti.

- Eikö niihin satu? ihmetteli Dima. - Nokkonenhan polttaa niin kipeästi!

- Ei, ei niihin satu, äiti nauroi.

- Sitten on vielä olemassa kaaliperhosia, lisäsi mummo. - Niiden toukat söivät minulta kaikki kaalit. Mennäänpä katsomaan.

Mummo vei Diman kaalipenkin luo. Dima näki muutamissa kaalinkerissä syötyjä lehtiä, ja joidenkin päällä istui pulleita vihreitä toukkia. Kaalipenkin ympärillä lenteli sitruunankeltaisia perhosia.

- Tässä näitä kaaliperhosia on, sanoi mummo niitä osoittaen.

Dima palasi oman perhosensa luo ja alkoi jälleen katsella sitä. Se istui edelleen rauhallisesti availlen välillä spiraalille kiertynyttä imukärsäänsä. Äiti suostutteli Dimaa päästämään vankinsa vapauteen iltaan mennessä.

Seuraavana päivänä Dima pyydysti toisen perhosen. Se oli pienempi kuin eilinen, mutta sen siipien väri oli hämmästyttävä: ne olivat puhtaan kirkkaan taivaan väriset. Dima laittoi perhosen jälleen purkkiin ja ihasteli sitä koko päivän. Perhonen oli ihmeellisen kaunis!

- Tämä perhonen on nimeltään sininen Ikaros (suom. hohtosinisiipi, polyommatus icarus) sanoi äiti.

- Onpa kummallinen nimi, ihmetteli Dima, - no, sinisen vielä ymmärtää, mutta miksi Ikaros?

- Epätavallinen nimi annettiin perhoselle ensimmäisen lentämään oppineen ihmisen kunniaksi, sanoi äiti.

- Miten se onnistui häneltä? kysyi Dima. - Eihän ihmisillä ole siipiä.

- Voi, se on kaunis ja surullinen historia, vastasi äiti.

- Joskus kauan sitten eli poika, jonka nimi oli Ikaros. Hän rakasti yli kaiken perhosten ja lintujen tutkimista. Itse hän mietti koko ajan sitä, miksi ihmiset eivät lennä? Ikaros halusi niin kovasti lentää ja katsella maailmaa yläilmoista kuten linnut, että hän ei pystynyt enää syömään eikä nukkumaan. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät yhden asian ympärillä. Silloin Ikaros päätti tehdä itselleen siivet vahasta ja lintujen sulista. Hän askarteli pitkään niiden parissa, ja kun kaikki oli valmista, hän kiipesi kaikkein korkeimmalle vuorelle, puki siivet päälleen, heilautti niitä ja …lähti lentoon! Ikaros lensi korkealla metsien ja merien yllä. Hänen silmiensä eteen avautui niin kauniita näkymiä ja lentäessään hän tunsi itsensä niin vapaaksi, että onni täytti hänen sydämensä! Mutta se ei riittänyt Ikarokselle. Hän halusi tietää, mitä taivaan yläpuolella on. Hänen uteliaisuutensa ajoi häntä ylemmäs ja ylemmäs, aina Aurinkoon saakka. Kuuma auringonvalo alkoi sulattaa siipien vahaa, sulat alkoivat tippua ja pian Ikaros oli menettänyt ne kaikki, viimeistä sulkaa myöten. Jäätyään ilman siipiään Ikaros alkoi pudota yhä kovenevalla vauhdilla. Pudotessaan alas hän murskautui kallioon. Näin surullinen oli tämä tarina ihmisestä ja hänen haaveestaan, sekä siitä, kuinka hän ei osannut arvostaa omaa onneaan.

Dima ei sanonut äidille mitään, hän istui kauan mietteissään katsellen taivaan korkeuksia. Sitten hän hymyili ja sanoi: Hän kuitenkin toteutti haaveensa!

Illalla äiti lähti takaisin kaupunkiin. Dima kävi edelleen uimassa lammella, paistatteli auringossa ja leikki ystäviensä kanssa kuten ennenkin. Hän pyydysti joka päivä uuden perhosen ja katseltuaan sitä tarpeeksi laski illalla menemään. Dima muisti hyvin äidin kanssa tekemänsä sopimuksen ja käsitteli perhosia hellästi ja huolellisesti.

Eräänä iltana Dima oli kävelemässä lammikon luona, ja aluksi hän ei pystynyt edes ymmärtämään sitä mitä näki. Oliko se sumua vai leijailiko ilmassa vesirajan yläpuolella pieniä kukkien terälehtiä? Mennessään lähemmäs Dima voihkaisi ihastuksesta. Se oli kuin taikaa! Satoja tai jopa tuhansia hentoisia perhosia lenteli hiljalleen veden yllä; niiden siivet olivat läpikuultavia kuin keijukaisilla. Dima istuutui lammikon rantaan pitkäksi aikaa ihastelemaan tätä unohtumatonta näkyä. Hän havahtui vasta kun alkoi kylmetä ja lammesta alkoi huokua illan viileyttä. Silloin hän heilautti kevyesti haaviaan ja muutama taikaperhonen jäi kiinni harsopussiin. Tällä kertaa hän siirsi perhoset purkkiin erityisen varovasti. Hän halusi kiihkeästi näyttää nämä lumoavat perhoset aamulla saapuvalle äidilleen, jotta saisi tietää, mitä ne ovat nimeltään. Käydessään nukkumaan Dima asetti purkin sänkynsä viereen ja kurkisteli vähän väliä, onko siellä kaikki kunnossa.

Seuraavana aamuna äiti tuli Diman vielä nukkuessa. Hän istuutui hiljaa sängyn laidalle ja suuteli pojan päälaella hauskasti törröttäviä kutreja. Sitten hän painoi päänsä hellästi Diman poskea vasten ja kuiskasi hiljaa hänen korvaansa: Katso, mitä toin sinulle!

Dima venyttely makeasti, hän ei vielä halunnut avata silmiään, mutta uteliaisuus vei voiton. Ensin hän avasi yhden silmän, sitten toisen, ja näki saman tien äitinsä kädessä korttilajitelman, joka muistutti pientä kirjaa. Dima karisti unet silmistään, nousi istumaan sängylle ja alkoi katsella kortteja. Niissä oli erilaisten perhosten kuvia, ja korttien toiselle puolelle oli kirjoitettu niiden nimet, asuinpaikat ja mitä ne syövät. Yhtäkkiä hän näki eräässä kortissa eilisiä perhosia, joita ei ollut tuntenut.

- Äiti, äiti, näitä ne ovat! huudahti Dima. - Näin näitä eilen lammikolla ja pyydystin muutaman, jotta voisin näyttää sinulle. Ne olivat niin lumoavia, äiti!

Dima pomppasi pois sängystä ja istuutui perhospurkin luo. Mutta mitä tämä tarkoitti? Iloinen hymy katosi pojan kasvoilta. Purkin pohjalla oli elottomia heiveröisiä ruumiita. Dima kääntyi äitiin päin. Suru ja syyllisyydentunne vääristivät hänen kasvojaan ja silmät täyttyivät kyynelistä. Kädet valahtivat itsestään alas ja koko hänen pieni vartalonsa painui kasaan tullen vielä pienemmäksi, laihemmaksi ja suojattomammaksi tästä ensimmäisen menetyksen ja hädän kohtaamisesta. Äiti ei tietenkään voinut pidätellä itseään. Hän ojensi kätensä Dimaa kohti ja syleili häntä voimakkaasti.

- Älä itke, ystäväiseni, ei se ole sinun syytäsi. Äiti suuteli poikaa jälleen. - Nuo ovat päiväkorentoja, päiväperhosia. Ne elävät vain yhden päivän. Jos sinä et olisi pyydystänyt niitä, ne olisivat joka tapauksessa kuolleet samana iltana. Mutta koska niiden elämä on niin lyhyt, ne olisivat varmaan halunneet lentää vielä muutaman hetken vapaudessa, eikä istua suljetussa purkissa.

Äiti hymyili, katsoi Dimaa silmiin ja pyyhki kyyneleet hänen poskeltaan. He ottivat kortit ja alkoivat lukea päiväkorennoista. Kävi ilmi, että tieteen kielellä niitä sanotaan efemeerisiksi, toisin sanoen ne ovat aavemaisia, vain ohikiitävän hetken eläviä hyönteisiä. Päiväkorennot ovat eräs kaikkein vanhimmista hyönteislajeista ja niiden eri lajeja elää melkein kaikkialla maailmassa. Ne ovat hyvin erikoisia ja arvoituksellisia. Vaikkapa sen vuoksi, että ne ovat maan päällä ainoita hyönteisiä, jotka eivät syö mitään, niillä ei ole edes suuta. Vain niiden toukat syövät. Ja toukka muuttuu perhoseksi ainoastaan yhden päivän ajaksi vain voidakseen esittää tanssinsa ilmassa ja jättää jälkeläisiä.

Päiväkorennot lentävät yleensä suurena parvena saaden aikaan kunnon vihureita veden pinnalle. Siksi niiden parvea sanotaan joskus myös lumituiskuksi. Ne syöksähtelevät ja pysähtelevät ilmassa ja muodostavat pareja tällä tavoin leikitellen. Täytettyään suvunjatkamistehtävänsä koiraat kuolevat saman tien ja naaraat sen jälkeen kun ovat munineet.

Luettuaan tämän kaiken äiti oli vähän aikaa hiljaa ja lisäsi: - Myös ihmiset - aivan kuin nämä mitään ajattelemattomat perhoset - olettavat, että se ajanjakso, jonka kohtalo on heille antanut lahjaksi, on koko elämä!

Dima ajatteli pitkään näiden sanojen merkitystä, mutta ymmärsi vain yhden asian: yhden olennon elämä ei vielä ole kaikki! Ääneen hän sanoi: - Voi raukkoja, entä jos ne syntyvät pilvisenä ja sateisena päivänä, eivätkä saa koskaan tietää, että maan päällä on olemassa Aurinko!

Siirry ylös


 

Яндекс.Метрика