• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 1 ( 29 ) 2016

”Jo lapsena halusin auttaa ihmisiä...”

Merita Saajoksen haastattelu

Esittelisitkö itsesi, kiitos.

Olen Merita Saajos ja syntynyt Tampereella. Olen syntyperäinen tamperelainen jo neljännessä sukupolvessa.

Millainen koulutus sinulla on?

Olen valmistunut Diakonia-ammattikorkeakoulusta Pieksämäeltä diakoniksi ja sosiaalityöntekijäksi. Tampereella tekemäni 30-vuotisen työuran aikana olen tehnyt täydentäviä opintoja. Olen opiskellut, esimerkiksi, Tampereen ja Pirkanmaan ammattikorkeakoulussa. Etsin joka kerta täydennyskoulutusta sen perusteella, mitä työni vaati. Esimerkiksi, työskentelin 20 vuotta sosiaalipalveluissa lastensuojelussa, ja joka kerta, riippuen siitä, millaisessa perhesuojelukeskuksessa ja millaisten asiakkaiden kanssa pääsin työskentelemään, nousi tarve erilaisille täydennyskoulutuskursseille. Nyt jo melkein 12-vuotisen pakolaisten kotouttamisen parissa tekemäni työhistorian aikana olen opiskellut eri kursseilla, esimerkiksi, psykologisista traumoista ja kriisitiloista.

Tiedämme, että olet monet vuodet harjoittanut hyväntekeväisyyttä ja tiedämme myös, että olet auttanut monien vuosien ajan keräämään ja kokoa-maan humanitääristä apua Venäjälle. Apu on ollut monipuolista ja sitä on annettu niin kodittomille lapsille kuin myös vangeille. Kertoisitko mistä kaikki sai alkunsa?

Olen tehnyt tätä työtä 15 vuoden ajan. Kaikki alkoi, jos voidaan sanoa, niin äidistäni. Äiti aikoi matkustaa Siperiaan, Baikalille, Irkutskin kaupunkiin. Juttelimme, että olisi kiva ottaa mukaan joitakin lahjoja, esimerkiksi lämpöisiä vaatteita. Lähetin lehteen pienen avunpyyntöilmoituksen ja kolmen viikon aikana meille lähetettiin loputtomasti vaatteita. Kasaan saatiin noin sata isoa mustaa jätesäkillistä vaatteita ja tavaroita, eli käytännössä vaunullinen vaatteita. Vanhemmillani oli omakotitalo Lielahdessa, Pohtolassa. Tämä tapahtui kesällä ja muistan, että kaikki kerätyt tavarat olivat pihalla. Äitini ja isäni täti ompelivat niistä ne, jotka vaativat pientä korjausta, pesivät ja laittoivat kuntoon. Minä pidin tästä työstä. Tämä tapahtui 1990-luvulla. Silloin juuri rajat avautuivat jälleen.

Vuonna 1992 tutustuin Kansan Raamattuseuraan, joka teki töitä kodittomien lasten ja vankiloiden parissa Pietarissa. Otin heihin yhteyttä ja kysyin tarvitsisivatko he apua. Kerroin, että minulla oli jo kokemusta tältä alalta. Minulle vastattiin, että koska minulla on jo kokemusta, niin voin ottaa tämän asian vastuulleni. Vuokrasin pienen varaston Iidesrannalta. Säilytin myös joitakin tavaroita kotonani, jos siellä oli vapaata tilaa. Laitoin jälleen ilmoituksen lehteen. Tavaroita oli todella paljon eikä ensimmäiseen Iidesrannassa olleeseen varastoon mahtunut kaikki. Vuokrasin tilavamman varaston Ruskon alueelta. Tuolloin meillä oli hyvät suhteet venäläiseen osapuoleen ja heiltä saavuttiin jatkuvasti hakemaan humanitääristä apua. Myös Riihimäellä alkoi tuona aikana hyväntekeväisyystyö, ja myös he saivat hyvät yhteistyösuhteet solmittua venäläisen puolen kanssa.

Vuoden 1994 joulukuussa Kansan Raamattuseura pyysi minua matkustamaan ensimmäisen kerran yhdessä heidän kanssaan Venäjälle, jotta näkisin, minne humanitäärinen apu menee ja millaisiin vankiloihin. Pelästyin asiaa. En ollut koskaan käynyt Venäjällä, saati sitten vankilassa. Mietin noin kahden viikon ajan, neuvottelin mieheni ja äitini kanssa ja päätin lähteä.

Vuoden 1995 tammikuussa, kovassa pakkassäässä, matkustimme Venäjälle. Matka kesti viisi päivää. Asuimme Viipurin valtatien varrella. Kansan Raamattuseura oli vuokrannut sieltä asunnon vapautuville vangeille. Samaisessa rakennuksessa oli humanitäärisen avun vastaanottopiste. Toiseen kerrokseen oli nostettu junavaunu! Me asuimme oikeassa venäläisessä junavaunussa! Vessa löytyi ja vain kylmää vettä. Matkustimme kodittomien lasten avustuspaikkaan pikkubussilla ja meitä oli kahdeksan henkilöä. Oli hyvin ahdasta edes kääntyä, koska kaikki vapaat paikat oli pikkubussissa varattu humanitäärisen avun paketeille. Säkkejä oli joka paikassa eikä pystynyt edes liikkumaan. Näin matkasimme tapamaan kodittomia lapsia. Kävimme myös naisten ja miesten vankiloissa.

Miesten vankilassa oli 3 000 vankia. Näkemämme teki meihin vahvan vaikutuksen. Muistan, että kaikki vangit oli puettu mustiin vaatteisiin ja heillä oli huonot kengät. Valmistelimme vangeille joulutapahtuman ja he olivat siitä todella iloisia. Kun lähdimme pois, kaikki vangit olivat järjestäytyneet riveihin ulkona ja minusta se muistutti keskitysleiriä. Näky oli kammottava. Pakkasessa, huonosti puettuina he seisoivat ulkona. Minuun se teki todella syvän vaikutelman.

Itkin koko takaisinpaluumatkan, koska säälin noita ihmisiä. Aloin miettiä, etten voi auttaa kaikkia niitä ihmisiä. Sitten mietin, että jos en pysty auttamaan kaikkia, niin teen sen verran kuin pystyn tekemään. Näin aloitin 15-vuotisen vapaaehtoistyöni. Ensimmäiset kahdeksan vuotta me matkustimme Pietariin joka kuukausi vapaapäivinä. Meillä oli sopimus Pietarin sisäasioista vastaavien viranomaisten kanssa.

Oliko teillä vaikeuksia humanitäärisen avun toimittamisessa?

Meillä ei ollut mitään vastoinkäymisiä viranomaisten puolelta, vaikka kukaan ei tiennytkään, kuinka kauan avuntuonti saisi jatkua, jolloin toimintamme olisi voinut loppua minä hetkenä hyvänsä. Omalta puoleltamme kutsuimme Pietarin sisäasioista vastaavien viranomaisten edustajia luoksemme Suomeen tutustumaan työhömme suomalaisten vankiloiden parissa. Saimme vaihdettua kokemuksiamme tältä alalta ja käytyä neuvotteluja…

Meillä on kokemusta myös työstä HIV-positiivisten parissa Kaliningradissa. Aloimme saada humanitääristä apua eri paikoista ja toimitimme sitä suurilla kuorma-autoilla eteenpäin.

Luoksemme saapui humanitäärisen avun vuoksi auto Pietarin inkeriläisten kirkosta. Toimitimme humanitääristä apua Venäjän lisäksi myös Viroon, Latviaan, Liettuaan, Valko-Venäjälle ja Bulgariaan. Teimme laajaa yhteistyötä näiden maiden kanssa. Minulle, esimerkiksi, pystyi lahjoittamaan kaiken sen, mitä tarvittiin hammaslääkärin vastaanottoa varten: laitteisto, huonekalut ja lamput. Otin tavarat vastaan ja varastoin ne. Toimitimme ne heille, keille ne olivat tarpeen.

Muita kohteita olivat vanhainkodit ja vammaisten lasten hoitokodit. Noihin paikkoihin toimitimme lakanoita, leluja ja muuta vastaavaa tavaraa. Keräsimme rahaa ja ostimme lasten tarvitsemia lääkkeitä.

Emme halunneet antaa kenellekään konkreettista rahaa, koska emme tienneet, minne nuo rahat olisivat päätyneet ja sen vuoksi päätimme tehdä kaiken itse. Yritin aina antaa humanitääristä apua kädestä käteen. Halusimme, että kaikki päätyisi määränpäähänsä.

Tällä hetkellä työskentelen pakolaisten kanssa. Pakolaiset, jotka haluavat jäädä asumaan Tampereelle, ovat asiakkaitani. Työskentelen pakolaisperheiden parissa. Pakolaisten vastaanoton ja heidän kanssaan alkuvaiheen työskentelyn hoitavat muut työntekijät, minkä jälkeen minä autan heitä kaikissa asioissa kahden vuoden ajan. Mitä tulee turvapaikanhakijoihin, niin teen töitä heidän kanssaan aivan alusta lähtien. Mitä erilaisimpia asioita pitää ratkaista. Autan kotoutumaan yhteiskuntaan, etsimään omia kiinnostuksen kohteita ja ratkaisemaan kaikenlaisia jokapäiväisiä asioita. Teen heille myös tutuksi niin sanottuja kirjoittamattomia sääntöjä. Saapuvat ihmiset ovat erilaisia, ja jotkut heistä eivät osaa edes käyttää pankkitilejä tai -kortteja. Joillain ei ole koulutusta eivätkä he osaa kirjoittaa tai lukea…

Miksi valitsit juuri tämän toiminta-alan?

Jo lapsena halusin auttaa ihmisiä. Tein töitä 20 vuotta sosiaaliohjaajana ja tuin perheitä ja heidän lapsiaan erityisesti heidän ollessaan teini-iässä.

Lapsena olin Rotary-leirillä, joka oli kansainvälinen. Tuosta lähtien olen ollut kiinnostunut kansainvälisistä asioista ja monikansallisesta toiminnasta. Olen yrittänyt matkustaa mahdollisuuksieni mukaan. Haluan nähdä koko maailman. Olen aina ollut kiinnostunut niiden maiden kulttuureista, joissa olen käynyt. Näin olen yhdistänyt kaiken, joka on liittynyt perheeseen ja toiseen kulttuuriin. Olen työskennellyt jo 30 vuotta Tampereen kaupungin sosiaalipalveluissa, eli työnantajanani on toiminut Tampereen kaupunki.

Oletko saanut kaupungilta palkintoja suurenmoisesta työstäsi?

Kyllä, olen saanut hopeisen mitalin kun olin ollut töissä 20 vuotta ja tänä vuonna saan kultaisen mitalin kun olen ollut töissä 30.

Tunnetko olosi turvatuksi työpaikallasi? Esimerkiksi, kun otatte asiakkaita vastaan tai käytte heidän kotonaan?

Sikäli, kun en keskustele raha-asioista enkä ota niihin kantaa, minun on helpompi olla ja keskustella asiakkaideni kanssa. Sen lisäksi teen töitä perheiden parissa. Kun perheet saapuvat ja aloittavat elämänsä Suomessa nollasta, tietämättä ja osaamatta mitään maasta, ja kun minä voin auttaa heitä, niin pääasiallisesti siitä tulee positiivinen vaikutelma. Käyn asiakkaideni kanssa pankeissa ja kaupoissa, jotta voin esimerkiksi auttaa heitä valitsemaan ja ostamaan pyykki- tai tiskikoneen, ja myöhemmin saan selittää, kuinka ne laitetaan käyntiin… Vähän aika sitten yhdeltä perheeltä kysyttiin, mitä heille merkitsen, niin he vastasivat: ”Meille Merita on kuin äiti.” Olen jo ammattilainen, mutta teen kaiken tämän sydämelläni. Monet kutsuvat minua siskokseen.

Tiedämme, että olet ollut Israelissa ja valvonut ihmisoikeuksien noudattamista. Tiedämme, että tuohon paikkaan oli suurta kilpailua ja sinä voitit sen. Kertoisitko lyhyesti tästä?

Se oli hyvin mielenkiintoista, kuinka pääsin tähän työhön. Kaksi vuotta sitten, eräänä lauantaipäivänä, näin lehdessä hakuilmoituksen. Hakemuksen jättöaika päättyi seuraavana päivänä. En saanut hakulomaketta auki omalla koneellani ja pyysin pojaltani, jos olisin voinut mennä hänen luokseen täyttämään hakemuksen. Mutta hän vastasi, että sinä päivänä ei onnistu ja ehdotti seuraavaa päivää. Mutta hakuaikahan oli päättymässä! Loppujen lopuksi täytin tuon kuusisivuisen hakemuksen englannin kielellä vasta klo 22. Suosittelijat piti nimetä heti. Pyysin työnantajaani, kirkon edustajaa ja Venäjän työstämme vastaavaa henkilöä sekä yhtä arabiankielen tulkkia suosittelijoikseni ja sain hakemuksen lopulta lähetettyä. Minut kutsuttiin Helsinkiin haastatteluun. Näin sain tämän työn, joka kesti kolme kuukautta ja oli psykologisesti todella kuormittavaa eikä kuka tahansa olisi kestänyt sitä. Meitä oli 31 henkilöä 13 maasta. Minä asuin arabiperheessä. Meitä oli yksi kanadalainen, saksalainen, kaksi irlantilaista ja minä.

Kuinka paljon halukkaita oli tuohon paikkaan?

Yli sata. 12 henkilöä palkattiin. Se oli mielenkiintoinen ja samanaikaisesti yksi rankemmista kokemuksista elämässäni. Minulla on ollut erilaisia kokemuksia pohjoisessa ja Venäjällä, mutta tämä oli täysin erilaista. Siellä oli sota. Ja se oli jatkuvaa, konkreettista väkivaltaa. Se oli myös kuolemaa.

Se ryhmä, joka oli lähtemässä, kun me saavuimme, opetti meitä ja siirsi kokemuksensa meille. Sitä kesti muutaman päivän. Kaikki tehtiin englanniksi. Sitten elämä toi eteeni yllätyksen: poikani saapui morsiamensa kanssa Jerusalemiin. Ne olivat hienoja hetkiä elämässäni.

Haluatko neuvoa jotenkin pakolaisia ja kaikkia maahanmuuttajia?

Pakolaisten kanssa tehdystä työstä saadusta kokemuksesta yritän aina alussa rauhoitella heitä. Jokaiselle on laadittu alkujaan kotouttamissuunnitelma ja sen mukaan on helppo edetä. Pikku hiljaa ja kärsivällisesti täytyy mennä eteenpäin. Kaikki etenee varmasti: niin suomen kielen opiskelu, lääkärillä käynti ja muut vastaavanlaiset asiat. Kannattaa opiskella rauhassa se tieto, jossa kaikki selitetään.

Me teemme kokonaisvaltaista kotouttamistyötä ja se on iso työ, koska kotoutuminen ei ole vain suomen kielen opiskelua.

Vera Airaksinen ja Margarita Niemi
valmistelivat ja kirjoittivat haastattelun.

Kuvat: Margarita Niemi

Suomennos: Maria Lepistö

Siirry ylös