Mosaiikki-lehti
ilmestyi Suomessa vuosina 2005-2015
Tässä numerossa:
Arkisto:
№ 9-10 (81-82)
№ 8 (80)
№ 7 (79)
№ 6 (78)
№ 5 (77)
№ 4 (76)
№ 3 (75)
№ 2 (74)
№ 1 (73)
№ 6 ( 78 ) 2012
Elämän kaupunki
”He tulevat tänne asumaan eivätkä kuolemaan, vain siksi, etteivät he pysty enää tulemaan toimeen yksin kotonaan.”
Irina Senkina (vas.) haastattelee lähi- ja perushoitaja
Evgenija Otayagichia. Keskustelussa on mukana
myös talonasukas Diana Golovneva.
Keskustelimme Evgeniya Otayagichin, jo useamman vuoden Jyväskylän kaupungin pitkäaikaishoidossa työskennelleen lähi- ja perushoitajan kanssa Vitapoliksesta ja sen elämästä.
Mikä Vitapolis on?
Vitapolis on yhteisnimi koko talolle, jossa on monta osastoa. On kuntoutusosasto, jossa kuntoutetaan esimerkiksi onnettomuuksissa vammautuneita ihmisiä ja on meidän osastomme, jossa minä olen töissä, Pitkäaikaishoito, osasto 6. Se on tarkoitettu ihmisille, jotka eri syistä, muistivaikeuksien tai muiden sairauksien takia tarvitsevat ympärivuorokautista hoitoa. Tällä osastolla ihmiset viettävät elämänsä viimeiset vuodet. He tulevat tänne lähinnä suoraan sairaalasta, kun eivät kykene enää palaamaan kotiinsa. He eivät voi hoitaa itseään, syödä ja laittaa ruokaa, pukeutua, peseytyä tai edes pestä hampaitaan. Jotkut tulevat tänne palveluasumisesta, joissa heillä oli oma huone, suihku ja keittiö, mutta koska he eivät kykene enää selviämään yksin, he tulevat tänne meille täysihoitoon. Työskentelemme kolmessa vuorossa. Osaston asiakkaita hoidetaan ja valvotaan 24 tuntia vuorokaudessa. Hoitoon sisältyy lääkehoito.
Millä tavalla pitkäaikaishoitoon päästään? Kuka tekee päätöksen siitä, että henkilö tarvitsee tällaista hoitoa? Päättääkö siitä lääkäri?
Lääkäri ei tee päätöstä yksin. Kyse on yhteisestä päätöksestä. Ryhmään kuuluu useampia ihmisiä, joihin kuuluu myös lääkäri. Ryhmää kutsutaan SAS-ryhmäksi. Ryhmä tekee päätöksen ja heti, kun meillä vapautuu paikka, ihminen siirtyy tänne. Jyväskylän kaupungissa on tällä hetkellä 8 pitkäaikaishoito- osastoa.
Kuinka monta paikkaa Vitapoliksessa on?
Tällä hetkellä 51. Osasto on jaettu kolmeen osaan: läntinen, pohjoinen ja itäinen siipi. Pohjoissiipi on kaikkein pienin, siellä asuu 12 ihmistä, he ovat vähän paremmassa kunnossa. Aamuvuorossa työskentelee 10 hoitajaa, illalla 8 ja yöllä on kaksi hoitajaa koko osastoa kohden.
Miten kutsutte paikan asukkaita, ovatko he potilaita, sairaita vai mitä nimeä te käytätte?
Tämä on heidän kotinsa, he asuvat täällä, joten he ovat talon asukkaita. Me olemme täällä vain vieraita. Me tulemme kylään ja autamme heitä. Sukulaisetkin käyvät täällä vierailulla.
Ensimmäinen asia, mihin huomio kiinnittyy, on vartioiden läsnäolo, täällä on sähkölukot ja kulkukoodit. Onko tämä suljettu laitos?
Laitos on totta kai avoin kaikille. Vartiointi on sitä varten, etteivät kävelykuntoiset asukkaat huomaamattaan lähtisi ulos ilman vaatteita ja kenkiä. Sellaista tapahtuu aina välillä, jopa minunkin vuorollani, mutta yleensä se huomataan aika nopeasti. Kyse on pakollisista varotoimista, joita on kaikilla osastoilla asukkaiden turvallisuuden takaamista varten. Samanlainen käytäntö on myös useimmissa vanhusten hoitokodeissa.
Millaisia muita rajoitteita asukkailla on?
Alkoholin käyttö tietysti, ja osastomme on tarkoitettu tupakoimattomille. Ihmiset ovat yleensä täällä jo niin sairaita, ettei heille tule edes mieleen tupakoida.
Voivatko talon asukkaat ulkoilla?
Totta kai, hoitajan tai sukulaisten avustamina, sekä opiskelijoiden. Kesäisin olemme saaneet kesänuoria, jotka ovat pääsääntöisesti ulkoiluttaneet.
Miten sinä pääsit tänne töihin?
Oikein helposti. Siitä on jo monta vuotta. Menin 9 vuotta sitten työvoimatoimistoon ja kerroin, että haluan päästä töihin. Tiesin jo silloin, että haluan auttaa vanhuksia ja siksi etsin töitä vanhainkodeista.
Mistä sinulla tuli sellainen halu?
Ehkä se on kotoisin jo Venäjältä. Työskentelin kaupassa ja lasten leireillä. Olen entinen voimistelija. Kun valmistuin koulusta, kävin liikuntavalmentajan kursseja ja työskentelin Urheilupalatsissa. Minulla oli kaksi ryhmää. Toinen oli lasten ryhmä, jolle pidin aerobic-tunteja, toinen oli terveysryhmä ikääntyneille, joiden kanssa minusta oli ihana tehdä töitä. Sain siitä todella paljon itselleni takaisin, se oli ihan uskomatonta. Minusta tuntuu, että kun työskentelee vanhusten kanssa saa kokea, ettei se ole vain auttamista – se on elämää. Mukana oli niin paljon tunteita – naurua ja kyyneleitä. Sain siitä niin paljon uutta energiaa, että oli suorastaan outoa, että minulle vielä maksettiin siitä. Kun lapseni kasvoivat isoiksi, minulla ei ollut edes mitään muita ajatuksia siitä, mihin menisin töihin. Kun olin 90-luvulla töissä kaupassa ja yritin työskennellä bisnesmaailmassa, en saanut siitä sellaista tyydytystä. Haluan auttaa vanhuksia, olla heille tarpeellinen, sillä he ovat minulle tärkeitä. Se on minulle luonnollista.
Onko sinulla jotain erityistä sosiaalialan tai terveydenhuoltoalan koulutusta?
Aloitin työni Viitakodin palvelukodissa. Puoli vuotta olin harjoittelijana työkokeilussa ja sen jälkeen harjoitteluaikaa jatkettiin puolella vuodella. Pidin työstä todella paljon. Kaikki oli suunnilleen samalla tavalla kuin nyt pitkäaikaishoidossa, mutta vanhukset olivat paremmassa kunnossa. Jokaisella vanhuksella oli oma huoneensa, oma vessa ja pieni keittokomero. Me autoimme heitä sen mukaan kuin he tarvitsivat apua. Sitten minulle ehdotettiin, että olisin tehnyt sijaisuuksia, tällä kertaa jo palkkaa vastaan. Näin kului vielä toinen vuosi ja minä päätin, että minun täytyy hankkia tälle alalle koulutusta. Koulutus kesti 2,5 vuotta. Osasin silloin vielä aika huonosti suomea, koska olin sitä ennen vain hoitanut lapsiani kotona. Mieheni on kotoisin Bosniasta. Olin opetellut hänen kielensä, mutta suomen kielen taito oli todella heikkoa. Työn ja opiskelun lomassa opin myös kielen. Oli todella raskasta opiskella ja kasvattaa samaan aikaan kahta pientä lasta. Siitä huolimatta sain Suomessa perushoitajan tutkinnon.
Kuinka kauan olet työskennellyt Vitapoliksessa?
Olen työskennellyt täällä vähän yli vuoden.
Kuinka kauan ihmiset pysyvät tässä työssä?
Vakituiset työntekijät eivät juurikaan vaihda työpaikkaa, paitsi korkeintaan terveyssyistä tai halutessaan opiskella lisää. Kerran yksi sairaanhoitaja halusi opiskella lääkäriksi. Sen sijaan sijaistyöntekijöistä, jotka tulevat tuuraamaan meitä lomien aikana näkee heti, onko henkilö omalla paikallaan vai ei. Työmme on raskasta paitsi fyysisesti myös henkisesti. Me kohtaamme usein kuoleman. Meidän täytyy keskustella sukulaisten kanssa – ihmiset itkevät. Se on todella raskasta. Sairaat voivat olla todella aggressiivisia. Täällä ei voi pitää naamaria ja näytellä niin kuin teatterissa. Tämä ei ole teatteria vaan elävää elämää.
Mikä antaa sinulle voimia ja kärsivällisyyttä tällaiseen työhön?
Ei mikään konkreettinen asia. Jossain vaiheessa opin vain sulkemaan oven ja jättämään kaikki ajatukset ja ongelmat työpaikalle. Olen sitä mieltä, että minun perheelläni on oikeus äitiin, emäntään ja vaimoon. Minulla on oma koti, koira, kissa ja kaksi lasta. Kun tulen kotiin ja koira nousee takajaloilleen tervehtimään minua, minä unohdan kaiken menneen ja se auttaa minua. Kun tulee kesä, minä teen puutarhatöitä, istutan kukkia. Minulla on todella paljon kukkia. Minä palaudun riittävän hyvin kotona, omassa perheessä ja omaisteni parissa. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo 15 vuotta. Suomessa minulla ei ole muita sukulaisia. Mieskin tekee kolmivuorotyötä, hän on linja-autonkuljettaja. Osaamme arvostaa niitä onnellisia hetkiä, kun saamme olla yhdessä.
Onko teillä vielä jotain muita etuja, esimerkiksi muita pidempiä loma-aikoja?
Ei, lomat ovat samat kuin muillakin. On toki ammatteja, joissa on vaikeammatkin työolosuhteet. Saamme ammattiliitolta pieniä alennuksia arkipäiväisistä palveluista, uimahallilipuista ja kuntosaleista.
Miten hyvällä paikalla Vitapolis sijaitsee?
Tämä sijaitsee erittäin kauniilla paikalla, tykkään kovasti olla täällä. Täällä on kiva ulkoilla, vieressä on järvi. Auringon noustessa ja laskiessa on aivan upeat maisemat. Illalla me usein nostamme vuoteiden päätyjä ja sanomme: ”Katso, miten kaunista!”
Huomaan, että suurin osa osaston hoitajista on naisia. Onko joukossa miehiä?
Miehiä on, mutta todella vähän. Mummot tykkäävät muuten kovasti, kun mieshoitaja hoitaa heitä. Jos mies opiskelee tälle alalle, hänelle on töitä sekä vanhainkodeissa että ensiapupisteissä. Vammaiset tarvitsevat erityishoitajia ja töitä on myös sairaaloissa. On todella paljon erilaisia vaihtoehtoja. Mutta mieheltä vaaditaan hyvää kärsivällisyyttä ja hellää sydäntä.
Millaisia tapahtumia osaston asukkaille järjestetään?
Meillä käy säännöllisesti, noin kerran kuukaudessa vapaaehtoisia nuoria laulamassa ja tanssimassa. Asukkaat tykkäävät siitä kovasti ja he laulavat mukana, jos osaavat. Kesällä järjestämme aina mahdollisuuksien mukaan juhlia ja grillaamme ulkona. Kerran kävimme Viherlandiassa. Joskus olemme tehneet myös ostosmatkoja. Kuusi kertaa vuodessa saa käydä kotona ja sukulaisten luona taksilla, hoitajan saattamana. Joskus me hoitajat keksimme täällä jotain pientä ihan itse. Kun löytyy vapaata aikaa, keräämme kaikki yhteen, pelaamme vaikka bingoa 1–2 kertaa kuukaudessa. Saatamme antaa jotain pieniä lahjoja, karkkeja, shampoota, voidetta. Esim. Pandan tehdas ja Tena ovat antaneet pieniä tuotelahjoituksia. Juhlapäivinä leivomme jotain. Ystävänpäivänä meillä oli taas bingoa, paistoimme vohveleita ja tuoksu tuntui koko osastolla. Ripustimme koristeita. Kerran minun kissani oli koko päivän osastolla kylässä. Me yritämme keksiä pieniä juhlahetkiä, värittää arkea, vaikka tanssin voimalla. Meillä on täällä yksi pappa, joka hädin tuskin pystyy kävelemään, kulkee ihan hissun kissun, mutta heti kun radiosta soi joku hyvä valssi tai tango, hän alkaa tanssia niin varmoin ottein, että hänen vauhdissaan pysyy hädin tuskin mukana. Musiikin ja television suhteen pyrimme huomioimaan kaikkien asukkaiden toiveet. Letittelemme mummoille lettejä, kuka mistäkin tykkää. Yksi mummoista tykkää kovasti laittautua, hänestä on mukavaa, että kampaus on kaunis, että on nätti pusero, huivi kaulassa jne. Sitten on pappa, joka pitää tummista laseista ja kellosta. Heti ryhti paranee, kun hän saa ne. Seurakunnasta käy ihmisiä laulamassa ja ihan keskustelemassa ihmisten kanssa. On myös mahdollista pyytää pastoria keskustelemaan tai ripittämään.
Olen huomannut, että pyritte tekemään jokaisen asukkaan paikan yksilöllisen näköiseksi.
Pitää paikkansa. Jos ihminen tykkää lukemisesta, hänen vierellään tulee olla kirjahylly. Tai jos vanhus rakastaa kukkia, hänen ympärillään täytyy olla paljon kukkia. Ja tietysti on aina hyvä tietää ihmisen tausta. En pidä yhtään sanonnasta ”mitä pienenä, sitä vanhanakin”. Lapset opiskelevat, aloittelevat vasta elämäänsä. Vanhustenhoidon tulee olla ihan erilaista. Näiden ihmisten takana on kokonainen historian ajanjakso: jos vanhus on hiljaa eikä voi puhua, se ei suinkaan tarkoita, etteikö hän ymmärtäisi. Heitä täytyy kunnioittaa. He ovat eläneet koko elämänsä ja Luoja antakoon meidänkin elää yhtä mielenkiintoista ja rikasta elämää. Mitä enemmän me opimme tuntemaan heitä, sen enemmän meillä on mahdollisuuksia huolehtia siitä, että heidän on hyvä olla.
Miten sinä ymmärrät ihmistä, jos tämä ei pysty puhumaan?
Erittäin helposti. Ensinnäkin, täytyy seurailla häntä. Esimerkiksi, millä tavalla ihminen katsoo. Onko ilmeessä huolta, pelkoa, iloa vai rauhaa. Silmien lisäksi erilaiset ruumiin liikkeet voivat antaa paljon tietoa, mutta täytyy vain oppia huomaamaan ne. Esimerkiksi vanhus voi puristaa kätensä nyrkkiin tai hänen kätensä tärisevät, vaikka rauhallisessa tilassa hänellä olisi kaikki normaalisti. Emmekä vain me lue heidän silmiään vaan hekin lukevat meitä. Jos minä tulen tyhjällä ilmeellä kysymään jotain, vanhus ei yksinkertaisesti kuule minua. Toivon, ettei tähän työhön tule ikinä välinpitämättömiä ihmisiä. Se olisi todella pelottavaa. Tässä työssä ei voi olla tekopyhä, se on suorastaan mahdotonta. Muuten et voi saada kontaktia ihmisten kanssa etkä voi auttaa heitä. Niin ja tietenkin ymmärrystä kertyy yritysten ja erehdysten kautta. Usein asukkaamme tietävät, mitä he haluavat, mutta eivät pysty sitä sanomaan. Silloin luettelen hitaasti kaikenlaisia vaihtoehtoja ja seurailen heidän reaktiota.
Onko talossa mahdollisuus harrastaa taidetta?
Kyllä, meillä on mummo, joka ennen piirsi, mutta nyt hän ei enää pysty siihen. Jos tekee mieli piirtää tai maalata, meillä on värejä, paperia ja kangasta, neulontaa ja virkkausta varten on erilaisia lankoja. Kaikilla on rahaa. Jos jotain tarvitaan, niin voimme ostaa ja tilata. Sekin kuuluu meidän työhömme. Voimme ostaa jotain tiettyjä kirjoja, tilata lehtiä. Sukulaisetkin auttavat tässä. Talossa on yhteinen kaappi, jossa säilytämme välineitä käsitöitä, piirustuksia ja kirjontatöitä varten. Kaikkea saa kokeilla. Eli meillä on kaikki mahdollisuudet harrastaa luovuutta, mutta tietysti turvallisuudesta on pidettävä huolta.
Millaista ruokaa asukkaille tarjoillaan ja mistä te saatte ruoan?
Meille tuodaan valmis ruoka keskussairaalasta Caterinasta laatikoissa ja lämmitämme sen täällä. Tilaamme ruoat myös asukkaiden henkilökohtaisten toiveiden perusteella. Joillain voi olla jotain allergioita tai hänen voi olla vaikeaa niellä, joten siinä tapauksessa tilaamme hienonnetun ruoan. Leipää, makkaraa, juustoa, kahta lajia voita valinnan mukaan, maitoa, piimää, mehuja, erilaisia kiisseleitä ja hedelmäsoseita, jogurttia, rahkaa, leivoksia, kahvia. Lähes joka päivä on lihaa tai kalaa. Joskus joku asukkaista on halunnut illalla puuroa ja jotain sellaista me pystymme täällä itsekin keittämään.
Kuka päättää, mitä ruokalistalle tulee?
Jotain päätämme itse, jotain ravintoterapeutti. Me seuraamme, otamme huomioon erityispiirteet, se kaikki kuuluu toimenkuvaamme.
Tuleeko asukkaiden puolelta henkilökunnalle tyytymättömyyden ilmaisuja?
Totta kai tulee. Kyse on vanhoista ja sairaista ihmisistä. Joskus he valittavat, tulevat aggressiivisiksi, kiroilevat. Voi olla, että se on osa heidän luonnettaan tai että sairaus vaikuttaa heihin sillä tavalla. Voi olla, että he ovat vain huolestuneita jostain asiasta. Se on osa meidän työtämme.
Tuleeko asukkaiden sukulaisten kanssa konflikteja?
Kyllä heidänkin kanssaan voi syntyä konflikteja. Sen takia voimme järjestää hoitajien ja sukulaisten kanssa tapaamisia - perhepalaverin, jossa voimme keskustella kaikista asioista. Tämä on ihmisten kanssa työskentelyä – 8 tuntia vuorovaikutusta per vuoro. Ihmiset ovat erilaisia. Joskus he haluavat sellaista, mitä ei vain ole mahdollista toteuttaa. Mutta sellaista tapahtuu harvoin. Yleensä me saamme enemmän hyvää palautetta.
Millainen ilmapiiri työyhteisössänne on?
Tällaisessa työssä viihtyvät ihmiset, joilla on selvästi jotain yhteistä. Tämä työ valaa yhteen ennemminkin kuin erottaa toisistaan. Me pyrimme aina tukemaan toisiamme. Ilman työtoverin tukea työtä ei ole mahdollista tehdä.
Sinulla on potilaanasi yksi venäläinen mummo. Voitko kertoa hänestä hieman?
Vaikka ihminen lakkaisi puhumasta, se ei tarkoita, ettei hän enää ymmärtäisi. Keskustelu on hyvin tärkeää. Mummo tuntee olonsa hyväksi ja mukavaksi, kun hänen vierellään on ihminen, joka puhuu samaa kieltä kuin hänkin. Kuvittele, että sinulta menisi taju ja kun palaisit tajuihisi, et voisikaan ymmärtää missä sinä olet, kuka sinä olet ja sinun kanssasi alettaisi puhua kiinaksi. Tämä asia ei ole lainkaan samantekevää. Juuri sen takia, että potilaan äidinkieli on venäjä, oli mukavaa, että hänelle päätettiin antaa venäjänkielinen hoitaja. Jokaista asukasta hoidetaan yksilöllisesti.
Kuinka monta venäjänkielistä hoitajaa tässä talossa on?
Tällä hetkellä meitä on kaksi, mutta muissa vastaavanlaisissa taloissa on muita venäjänkielisiä hoitajia.
Onko henkilökunnassa muita maahanmuuttajia?
Joskus olen tehnyt työtä serbin ja virolaisen hoitajan kanssa. Viime kesänä meillä oli afrikkalainen työntekijä ja monet pitivät hänestä.
Venäläisen mummon vuoteen vierellä roikkuu pieni sanasto, jossa on tärkeimpiä venäjänkielisiä sanoja ja sanontoja. Jotkut hoitajat yrittävät opetella niitä, että voisivat käyttää niitä hänen kanssaan ja heillä sujuukin se jo aika mukavasti. Se on jopa mielenkiintoista. Muista kulttuuritaustoista tulleiden vanhusten hoito tuo hoitajien elämään aina jotain uutta.
Onko ollut sellaisia tapauksia, että ihmiset ovat palanneet täältä kotiin omatoimiseen elämään?
On ollut sellainen tapaus, että yksi mies parani niin hyvin, että hän alkoi taas kävellä ja siirtyi tavalliseen vanhustenkotiin.
Mikä tässä työssä on mielestäsi kaikkein vaikeinta?
Kaikkein raskainta on se hetki, kun joku potilaista tekee kuolemaa. Sellaisen potilaan hoitaminen on ihan erilaista. Sitä varten on erillinen huone, jossa on hiljaista ja rauhallista. On todella raskasta soittaa sukulaisille ja kertoa suruviesti. Siihen ei voi tottua.
Mikä asukkaiden keski-ikä on ja kuinka monta vuotta he yleensä asuvat täällä?
Jotkut asuvat 10 vuotta tai enemmänkin. Vietimme Vuoristosairaalassa yhden mummon 100-vuotisjuhlia. Nyt täällä asuu pappa, joka on 98-vuotias. He muuttavat tänne asumaan eivätkä kuolemaan. He eivät vain yksinkertaisesti selviä yksin kotona. On täällä myös sellaisia, jotka ovat vasta 50-vuotiaita. Ihminen voi sairastua skleroosiin ja muihin sairauksiin myös verrattain nuorena.
Onko Vitapoliksessa käynyt tunnettuja ihmisiä?
Ei minun aikanani. Mutta miksikäs presidentti ei voisi käydä katsomassa, miten vanhukset elävät.
Onko asukkaiden joukossa ollut julkkiksia?
Ei minun muistaakseni, mutta tavallistenkin ihmisten joukossa tapaa hyvin mielenkiintoisia ihmisiä. Kun sellaisen ihmisen kanssa keskustelee ja nauraa, hän koskettaa sydäntä ja nostattaa monenlaisia ajatuksia. Kaikilla ihmisillä on oikeus hyvään hoitoon, huolenpitoon ja henkilökunnan lämpimään asenteeseen.
Miten Vitapolis poikkeaa muista vastaavanlaisista laitoksista vai osaatko sanoa?
Muissakin laitoksissa on samanlainen hoitolinja, mitään periaatteellisia eroja ei tietenkään ole. Voi olla, että päiväjärjestys on hieman toisenlainen. Laitteet ja välineet ovat joka paikassa samat.
Osallistuivatko asukkaanne keväällä presidentin vaaleihin?
Totta kai, kaikki jotka ymmärsivät, mistä on kysymys. Meillä oli jopa sen johdosta pienet juhlat. Katsoimme yhdessä televisiota ja seurasimme, kuka voitti.
Suosittelisitko tuttavillesi työtä pitkäaikaishoidossa?
En voi suositella kenellekään mitään. Tämän täytyy olla tarkkaan harkittu valinta. Kyseessä on valtava vastuu, täällä täytyy olla kärsivällinen ja rakastaa ihmisiä. Ilman näitä ominaisuuksia tätä työtä ei ole mahdollista tehdä.
Onko sinun työssäsi tapahtunut jotain epätavallisia ja hämmästyttäviä tilanteita?
Kerran, jo monta vuotta sitten, kun olin töissä Vuoristosairaalassa, meillä oli yksi mummo. Hän rakasti minua tosi paljon, me keskustelimme hänen kanssaan pitkään. Meillä oli hänen kanssaan erittäin hyvät välit. Joskus minä lellin häntä vähän. Yövuorossa, kun hän kärsi unettomuudesta, saatoimme istua hänen kanssaan salissa. Hänellä oli oma sininen lempituolinsa. Sitten hän kuoli. Tapauksesta kului aikaa, ehkä noin kuukausi. Olin yövuorossa. Kun kävelin salin ohi, huomasin sivusilmällä, että hän istui siinä tuolissa. Sydämeni pysähtyi hetkeksi. En ehtinyt edes säikähtää, käännyin takaisin, mutta hän ei ollut enää siinä. Siitä tapaamisesta jäi sellainen hyvä olo, varmuus, että hänellä oli kaikki hyvin.
Kiitos Evgeniya tästä mielenkiintoisesta haastattelusta ja siitä työstä, jota teet.
Haastattelu ja teksti: Irina Senkina, Jyväskylä
Suomennos: Päivi Nironen
Kuvat: Irina Senkina
