• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 4 ( 26 ) 2007

Elämäni albumit - omistettu äidilleni

Meidän perheessämme, kuten perheissä yleensäkin, säilytetään lukuisia albumeja, joissa on läheisten ihmisten elämänhistoriaan liittyviä kuvia ja lehtileikkeitä. Näistä valokuvista voi seurata niiden ihmisten kohtaloita, jotka ovat antaneet meille elämän. Istumme sisareni kanssa äidin huoneessa, selailemme hänen albumiaan ja muistelemme lapsuuttamme. On talvinen, tuiskuinen ilta 60-luvulla, pohjoisen napapiirin takana sijaitsevassa Vorkutin kaupungissa. Me lapset olemme juuri tulleet pihalta sisään. Tavanomaiseen tapaan olimme olleet hyppelemässä vajan katolta suuriin, pehmeisiin kinoksiin ja kaivelemassa lumiluolia talon läheisyyteen. Putsaamme huolellisesti huopatossuihin ja housuihin tarrautuneen lumen, ripustamme vaatteita pattereiden päällä, menemme olohuoneeseen ja saman tien tavallinen päivä muuttuu juhlaksi.

Amerikkalainen satu

Lilia-mummo on tullut käymään; hän on hoikka, intelligentti nainen, heti näkee, että hän on ulkomaalainen. Meidän - lievästi sanottuna - onnettoman lapsuutemme muistoissa jokaisesta tapaamisesta hänen kanssaan jäi sellainen tunne, että oli kuin noina päivinä olisi saanut lahjan. Hänen mukanaan kotiimme tuli leppoisaa tunnelmaa, lämpöä, herkullista omenaista ”applpaita”, ja mikä tärkeintä, hän toi mukanaan kertomuksensa elämästään Amerikassa. Tuolloin nuo kertomukset olivat minulle kuin maailman mielenkiintoisin satu. Kuinka haluisinkaan painaa mieleeni mummon kertomusten kaikki yksityiskohdat, hänen yhdeksän sisarensa ja veljensä nimet ja kohtalot ja kuinka vihasinkaan hänen äitipuoltaan, joka oli prikulleen kuin Tuhkimo-sadussa. Mummo oli onnistunut saamaan itselleen aviomiehen, joka oli kuin sadun prinssi, ei rikkauksiltaan, vaan häntä ja heidän kolmea lastaan  - Marvin-poikaa ja Doris- (tuleva äitini) ja Konstantsija-tyttäriä -  kohtaan tuntemansa rakkauden puolesta. Mummo syntyi Amerikassa, jonne hänen isänsä perhe oli muuttanut Suomesta, Toholammelta 1800-luvun lopulla. Elias-pappa syntyi Ylihärmässä Seinäjoen lähellä, ja muutti sieltä 14-vuotiaana perheensä mukana Amerikkaan vuonna 1906. Katselemme erästä ensimmäisistä kuvista mummon albumissa. Nuori 17-vuotias mummo on ukin vieressä, kuva on otettu heti heidän kihlajaistensa jälkeen. Ajatteliko hän tuolloin, kuinka paljon surua ja menetyksiä heillä on odotettavissa tulevaisuudessa, ja niihin syyllinen tulee olemaan häntä rakastava Elias.

Muisteluja Vorkutista

Palataanpa taas lapsuuteni pohjoiseen Vorkutiin ja mummon muisteluihin. Sadun tunnelma katosi, kun aloin kysellä Lilia-mummolta heidän muutostaan Karjalaan ja siitä, kuinka he päätyivät Vorkutiin. Hänen äänensä intonaatio ja hänen mielialansa muuttuivat samantien. Ymmärsin jo tuolloin: ”Hän ei oikein haluaisi kertoa siitä, hänestä on vaikeaa selailla näitä sivuja elämänsä historiassa”. Mutta mitä tehdä lasten uteliaille kysymyksille? Täydellisen vastauksen kysymykseen sadun tunnelman katoamisesta sain vasta paljon myöhemmin, kun mummolle, äidille ja Kaani-tädille annettiin todistukset maineenpalauttamisesta. Todistuksissa sanottiin, että heitä oli pidetty Isänmaan petturin perheenä ilman mitään perusteita ja että heidän lähettämisensä pohjoiseen oli ollut laiton. Minkä vuoksi heidät sitten karkotettiin Karjalais-suomalaisesta neuvostotasavallasta, kuka heidän perheestään todettiin Isänmaan petturiksi NKVD:n elimissä vuonna 1946?

Meimi Sevanderin tutkimukset

Vastauksia kaikkiin näihin kysymyksiin voimme löytää äskettäin kuolleen Meimi Sevanderin neljästä kirjasta. Hän työskenteli 45 vuotta Petroskoin yliopistossa ja omisti elämänsä viimeiset vuodet sille, että tutki Kanadan ja Amerikan suomalaisten kohtaloita Neuvostoliitossa. Yksi näistä kirjoista on nimeltään Vaeltajat, ja sitä säilytetään äitini luona tekijän nimikirjoituksella varustettuna. Meimi Sevander (tyttönimeltään Korgan) oli yksi niistä tuhansista Amerikan suomalaisista, joita historian myllerrykset heittelivät ympäri maailmaa. Hän oli syntynyt Duluthin kaupungissa Visconsinin osavaltiossa ja asui vuodesta 1934 lähtien Karjalassa. Hän oli yksi tuhansista, mutta ainut, joka onnistui luomaan ”kollektiivisen muotokuvan” Amerikan suomalaisista, jotka menettivät yhden kotimaan ja joille Venäjästä, uudesta kotimaasta, tuli ilkeä äitipuoli.

Tämä kollektiivinen muotokuva perustuu tuhansien ihmisten kohtaloihin, heidän perheidensä valokuva-albumeihin ja kertomuksiin, ruotsalaisten ja amerikkalaisten laivayhtiöiden tietoihin, USA:n, Suomen, Kanadan ja Ruotsin valtion arkistoihin ja KGB:n ja NKVD:n arkistoihin.

Kuinka paljon hymyileviä ja onnellisia kasvoja meitä katseleekaan valokuvasssa, joka on otettu USA:sta Karjalaan lähtevän laivan kannella. He olivat tehneet päätöksen Venäjälle muutosta eri syistä, heidän joukossaan oli kommunisteja, jotka oikeasti uskoivat siihen mahdollisuuteen, että Venäjälle voitaisiin rakentaa oikeudenmukainen yhteiskunta. USA:ssa vähitellen syvenevän talouskriisin aikana propagandan jyväset levisivät helposti hedelmälliseen maaperään. Sitä paitsi koti-ikävästä  Suomea kohtaan muodostui työttömäksi jääneiden mielissä yksi tärkeä psykologinen tekijä, kun tehtiin päätöstä Karjalaan muuttamisesta. Karjala oli niin lähellä Suomea, että tuntui, että se oli melkein sama. 

Eldoradoa rakentamaan

Kommunistien kokouksissa, joihin oli kutsuttu myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät olleet kiinnostuneita politiikasta, muotoutui iskulause: ”Lähdetään Neuvostoliittoon, siellä voimme auttaa rakentamaan todellista Eldoradoa – työläisten ja talonpoikien valtiota - ja siten turvaamme myös lapsillemme valoisan tulevaisuuden”. Myös ukkini Elias uskoi tähän. Lilia-mummo oli perheenäitinä lähtemistä vastaan, olihan perheellä tuolloin talo ja auto; hän vakuutti miehelleen, että nuo vaikeat ajat piti kestää siellä, Amerikassa. Karjalaan lähti kaksi ukin veljeä perheineen (joista toinen palasi Amerikkaan) ja ukin perhe matkusti yhdessä heidän kanssaan.

Lokakuussa vuonna 1931 he kaikki viisi seisoivat satojen muiden joukossa höyrylaiva Drottningholmin kannella ja lauloivat innoissaan laulua Nälkä meillä on aina vieraanamme. Äiti oli tuolloin kahdeksanvuotias. Hän muistelee, kuinka onnelliselta Venäjälle muutto heistä tuntuikaan. Matkan aikana Amerikan eri kaupungeista kotoisin olleet ihmiset tutustuivat, ottivat valokuvia toisistaan, heille tarjottiin herkullisia ruokia. Muutamasta tytöstä, joiden kanssa äiti ystävystyi, tuli hänelle elinikäisiä ystäviä. Kylmänä lokakuun päivänä, kaksi viikkoa USA:sta lähdön jälkeen, emigrantit saapuivat Karjalaan, ja siellä heidät lähetettiin ryhminä eri alueille. Äidin perhe matkusti Pain asemalle, joka sijaitsee noin 40:n kilometrin päässä Petroskoista.

Elämää Pain kylässä

Amerikan suomalaisten yhteisö - heille tyypillisellä ahkeruudella ja ilmentäen kaikessa suomalaisen luonteen perusominaisuutta, sisua - muutti hyvin pian alakuloisen ja harmaan Pain metsäkylän suomalaistyyppiseksi kyläksi, jota kaunistivat kirkkaanväriset talot ja puutarhat, ja jokaisen talon pihalla oli huvimajoja ja keinuja.

Tuossa kylässä ihmiset olivat onnellisia. Metsässä vietetyn työpäivän jälkeen he kokoontuivat kerhon tanssilavalle laulamaan amerikkalaisia ja suomalaisia lauluja. Suomalaisilla ei ollut töistä vapaapäiviä. Kesäisin, joka sunnuntai he lähtivät aikaisin aamulla metsään koko perheen voimin. He säilöivät tynnyreittäin puolukkaa, tekivät suolasieniä ja pyydystivät haukia Muzhailo-järvestä.

Jokaisella lapsella oli omat velvollisuutensa. Äidin piti pitää huolta talon järjestyksestä, nuorempi sisar Kaani kävi ruokakaupassa, ja vanhimmalla Marvin-veljellä oli aina työtä yllin kyllin: polttopuita, heinän tekoa, kasvinmaan hoitoa. Äiti muistelee mielellään sitä, kun hänellä ja hänen sisarellaan oli vuohia, joita piti ruokkia. Usein kun vanhemmat eivät olleet kotona, äiti toi oman Mankansa kotiin ja hyppeli sen kanssa sängylle. Ja kuinka Amerikan suomalaisten lapset rakastivatkaan urheilua! Vuonna 1939 ryhmä nuoria - heidän joukossaan oli myös minun äitini - osallistuivat Yleisvenäläisiin hiihdon sprartakiadeihin Leningradin lähellä. Äiti muistelee, kuinka mukavaa heillä siellä oli. He asuivat Angleterre-hotellissa ja tekivät tutustumiskäyntejä eri puolille. Suomalaisten lasten tärkeimpiä ajanviettotapoja olivat hiihtäminen ja kalastaminen. Se on varmaankin suomalaisten geeneissä.

1934: muutokset alkavat

Tuntui siltä, että tälle huolettomalle elämälle ei näy loppua, vaikka jo vuonna 1934 oli alkanut tapahtua jotain, mitä kukaan ei tuolloin voinut ymmärtää. Suomalaisia kouluja alettiin sulkea, suomenkielinen opetus lopetettiin. Sen vuoksi äitini ei saanut kunnon koulutusta, vain neljä luokaa suomalaista koulua. Hän ei pystynyt opiskelemaan koulussa, jossa kaikki aineet opetettiin vain venäjän kielellä, sillä hän ei osannut tarpeeksi venäjää. Sodan jälkeen hän suoritti opintonsa myyjiä ja kokkeja valmistavassa opistossa ja oli koko elämänsä työssä kokkina ja tuotantovastaavana; hän oli mestari omassa työssään. Muistan, kuinka ylpeitä me – hänen tuolloin pienet lapsensa – olimme äidistä, kun Vorkutan kaupungin Zapoljarje-lehdessä julkaistiin erään kaivosmiehen kirjoittama runo, joka oli nimeltään ”Ensimmäisistä ensimmäinen”  ja joka kertoi meidän äidistämme.

Mutta palataan vuoteen 1934. Tuolloin alkoivat Amerikan suomalaisten pidätykset, ennen kaikkea niiden, jotka olivat kaikkein innokkaimmin agitoineet Amerikkaan lähtemisen puolesta.Vuonna 1934 pidätettiin 47 ihmistä, joista 12 ammuttiin. Amerikkalaiset ystävät ehdottivat moneen kertaan Meimi Sevanderin isälle Oskar Korganille, että hän palaisi Amerikkaan ja varoittivat häntä siitä, että hänet voidaan pidättää, mutta Oskar vastasi aina: ”Minä lähden, jos lähtevät myös kaikki ne, jotka minun vetoomuksiini uskoen muuttivat Neuvostoliittoon.” Pian hänet pidätettiin. Vasta 50 vuoden kuluttua tytär sai tietää, että isä ammuttiin 9. tammikuuta vuonna 1938. Ihmiset yrittivät pelastaa toisiaan parhaansa mukaan. Kuka pakeni metsään, kuka yritti päästä veneellä rajan yli Suomeen. Kuuluisa pianisti Valter Mäki makasi kolme päivää rannalla veneen alla ja vältti siten pidätyksen.

Minun ukkia ei pidätetty, hän kuoli aurinkoisena heinäkuun päivänä vuonna 1943 palatessaan hakkuupalstalta. Hän kuoli sydänhalvaukseen 49-vuotiaana, ja Lilia- mummo jäi leskeksi 38-vuotiaana. Elämänsä viimeisinä kuukausina Elias-ukki ei puhunut paljoakaan, ja vain kaksi päivää ennen kuolemaansa hän sanoi: ”Lilia, miksi en uskonut sinua ja toin teidät Venäjälle? Se oli minun virheeni”. Ennen ukin kuolemaa heidän perhettään oli kohdannut suuri suru. Vuonna 1941, sodan ensimmäisinä kuukausina, heidän poikansa Marvin katosi – ahkera, syrjäänvetäytyvä nuori, joka ei vielä ollut suudellut yhtään tyttöä. Hänet oli kutsuttu rintamalle. Myöhemmin kävi ilmi, että NKVD:n mukaan Marvin saattoi olla suomalainen vakooja ja paeta omien maanmiestensä, suomalaisten luo. Meimi Sevander yritti selvittää Marvinin kohtaloa. Hänen mielestään Marvin kuoli sen junan pommituksessa, jossa hänet lähetettiin rintamalle Viipurin lähelle. Mitään varsinaisia Marvinia koskevia arkistomateriaaleja ei ole löytynyt.

Juoksuhautoja kaivamaan

Minun 18-vuotias äitini ja hänen ystävänsä Irja Lepisto, Irma Ahti, Marjatta Borisova ja Margit Shmarlovski (jotka kaikki asuvat nyt Suomessa) kutsuttiin linnoitustöihin, ja he kulkivat jalan Karjalasta Vologdaan ja kaivoivat sotilaille juoksuhautoja. Tuon matkan jokainen päivä olisi erillisen kertomuksen aihe. Heidän, nuorten nälkäisten tyttöjen, jotka saivat 300 gr tummaa leipää päivää kohti, piti kaivaa piikkikuokalla ja lapiolla Karjalan kivistä maaperää. He yöpyivät missä milloinkin. Eräänä kylmänä myöhäissyksyn iltana he aikoivat menivät yöpymään vajaan, jossa oli viisi pelottavan näköistä, parrakasta rikollista, jotka olivat paenneet vankilasta. Pelästyneet tytöt olivat jo valmiita yöpymään pakkasessa, mutta rikolliset kutsuivat heidät tulen ääreen, ja tarjosivat heille kuumia perunoita ja teetä ja antoivat vielä teepaketin matkallekin mukaan. Tytöillä oli repuissa mukanaan amerikkalaisesta silkkisamettista ja silkistä tehtyjä pukuja ja kaikkein vaikeimpina aikoina he vaihtoivat niitä maalaisten kanssa yösijaan ja perunoihin. Äiti kertoi, että heidän ryhmässään oli eräs tyttö, joka ei ollut vain ruma, vaan sairaalloisen rujo, sillä hänen kasvonsa olivat rokon runtelemat. Kerran kun tytöt olivat pyytämässä yösijaa eräästä mökistä, emäntä sanoi: ”Käykää peremmälle, mutta tuota sairasta en päästä sisään, menköön pois”. Silloin kaikki kääntyivät ovea kohti ja lähtivät pois yhdessä ystävättärensä kanssa.

Ikuista ystävyyttä

He pelkäsivät valtavasti sitä, että kadottaisivat toisensa. Turhaan ei sanota, että ystävyys, joka syntyy pöydän ääressä, on tyhjää, mutta surussa ja koettelemuksissa syntynyt ystävyys on ikuista ja kestävää. Ystävättäret eivät kadottaneet toisiaan näköpiiristään, vaan rakastivat ja yhä rakastavat toisiaan. Irja Lepisto asuu Lahdessa, hän on jo 87-vuotias. Kun hän tulee käymään Jyväskylässä tyttärensä luona, hän käy aina myös äitini luona. Ja vaikka äiti tuntisi olonsa kuinka huonoksi - aamulla tuskin pystyy puhumaan - niin Irjan tullessa käymään heillä on niin paljon puhuttavaa, että ihmetyttää, mistä nämä yli 80-vuotiaa ”neitoset” saavat voimansa.
Vuonna 1941 he olivat 18-20 -vuotiaita ja tunsivat olevansa yhtä perhettä. Kun tytöt palasivat linnoitustöistä Petroskoihin kävi ilmi, että äitini ja hänen sisarensa oli evakuoitu Novosibirskiin. Sillä aikaa kun äiti matkusti härkävaunulla Siperiaan, hänen läheisensä olivat jo palanneet Petroskoihin. Saadakseen edes jotain elintarvikkeita paluumatkaa varten, äidin piti olla jonkun aikaa töissä paikallisessa kolhoosissa. Hän kynti peltoa itsepäisillä härillä, Vaskalla ja Kuzkalla, ja yöpyi öisellä arolla piileskellen susien kiiluvilta silmiltä.

Sota loppuu – karkotus alkaa

Sodan lopussa äiti palasi Petroskoihin ja löysi oman äitinsä ja tämän sisaren. Tuntui siltä, että elämä alkoi taas järjestyä. Mutta melkein heti heille tuli kutsu NKVD:hen, ja tutkintatuomarin kanssa käydyn keskustelun jälkeen heille langetettiin tuomio: isänmaan petturin perheenjäseninä heidät kaikki lähetetään viideksi vuodeksi Komin autonomiseen neuvostotasavaltaan ja heidän omaisuutensa takavarikoidaan. Kauttakulkuvankilat, kuljetukset, siirrot - kaikki nämä sanat ovat tuttuja monille meidän vanhemmista. Sen vuoksi Lilia-mummo ei olisi millään halunnut puhua näistä elämänsä vaiheista. Se ei ollut pelkästään raskasta, vaan myöskin hyvin vaarallista. Niin vaarallista, että pelko jäi elämään heidän koko elämänsä ajaksi, se vaikuttaa vielä tänäkin päivänä. Kuinka minun hiljainen, vaatimaton, taitava Lilia-mummoni, joka ei elämässään sanonut kenellekään loukkaavaa sanaa ja joka kasvatti tyttärensä käyttäytymään samalla tavalla, pystyi kestämään sen, että hän joutui tuohon historian lihamyllyyn. Kauttakulkuvankilassa, seuraavaa kuljetusta odotellessaan mummo muisteli ja kirjoitti tyttärilleen amerikkalaisia ja suomalaisia lauluja. Jokaisen sivun alalaitaan hän piirsi jotakin; intiaanitytön kansallispuvussa, iltaruskon kotivaltiossa Michiganissa sellaisena kuin se eli hänen mielessään.

”...ei sen ansiosta, vaan siitä huolimatta...”

Varmaankin monet ikätoverini, samanlaisten ”vaeltajien” lapset, ovat tunnistaneet perheeni kohtaloissa omien mummojen, pappojen ja vanhempien elämää. Miten samanlaisia monet kohtalot ovatkaan, joskus kuin toinen toistensa kopioita. Joku voi tietysti olla eri mieltä kanssani, sillä sattuihan niinkin, että monet Amerikan suomalaiset tulivat kuuluisiksi, saivat mainetta ja palkintoja nimenomaan Neuvostoliitossa. Meimi Sevander itse oli työssä Petroskoin yliopiston vieraiden kielten tiedekunnan dekaanina. Laulaja Sirkku Rikkua sanottiin ”suomalaiseksi satakieleksi”. Tunnettu valmentaja ja pesäpalloharrastuksen kehittäjä Albert Lönn oli Karjalassa myös hyvin kunnioitettu ihminen.

Silti kaikkien heidän kohtaloissaan oli paljon epäoikeudenmukaisuutta ja loukkauksia, jotka johtuivat heidän kansallisuudestaan. Meimin isä ammutttiin. Sirkku Rikku erotettiin monta kertaa töistä poliittisen epäluotettavuuden takia. Albert Lönn tuomittiin 15 vuodeksi Stalinin vankileireille. Siksi heidän menestymisensä elämässä ja kuuluisuutensa ei  ollut sen ansiota, se tapahtui siitä huolimatta....

Lapsuus Syvshorin kylässä

Minä synnyin vuonna 1949, kun äiti oli suorittamassa karkotustaan pienessä syrjäisessä Syvshorin kylässä Komin neuvostotasavallassa. Lapsuutemme oli niin onneton ja köyhä, että siskoni Lida ei pysty edes katsomaan niiden vuosien valokuvia. Litra maitoa päivässä neljälle lapselle, vanhemmille makaroonikeittoa ja päivittäisiä ”suomalainen turpa” –nimittelyjä. Näin äiti eli kaikki karkotuksen ajan vuodet. Jos emme olisi saaneet apua Lilia-mummolta, joka oli töissä kirjanpitäjänä Syktyvkarin lihatehtaalla ja pystyi ostamaan halpoja elintarvikkeita, en tiedä, miten äitini olisi pystynyt kasvattamaan meidät kaikki.

Ensimmäinen lapsuudenmuistoni. Vuonna 1954 ennen uutta vuotta isälle ei annettu palkaa metsäteollisuuspiiristä, juhlaa oli turha odottaa.  Mutta illalla 31. joulukuuta ovellemme ilmestyi Lilia-mummo – vaatteet yltä päältä auton voiteluöljyssä ja lumessa. Hänellä oli valtava reppu hartioillaan ja valtavan painavat laukut molemissa käsissä. Hän oli ollut matkalla Syktyvkarista meille kokonaisen vuorokauden, ensin junalla, sitten moottoriveturilla ja lopuksi neljä kilometriä jalkaisin raiteita pitkin. Mitä rikkauksia noissa repuissa olikaan: lihanjäänteitä, voita, tiivistettyä maitoa - ja vielä se kaikkein tärkein: mummo oli ommellut minulle elämäni ensimmäisen kauniin puvun. Hän oli myös ostanut minulle, 5-vuotiaalle tytölle, taivaansinisen silkkialushameen, jossa oli ”kasvun varaa”. Muistan, kuinka pyrin esittelemään sitä kaikille ja puin sen ylleni niin, että se näkyisi puvun alta.

Vahvaa sukulaisuutta

Näissä muistelmissa en voi olla ilmaisematta sitä valtavaa kiitollisuutta äidin sisarta Kaania kohtaan, jonka perheessä Lilia-mummo eli koko sodanjälkeisen elämänsä. Se ei ole ainoastaan kiitollisuutta, vain paljon syvempi tunne, jota on mahdotonta ilmaista sanoilla; miten vahvoja meidän vanhempiemme sukupolven sukulaissiteet olivatkaan! Nimenomaan Kaani-täti kutsui äidin ja koko meidän perheen muuttamaan sieltä korvesta Vorkutiin, nuoreen, kehittyvään Pohjoisen hiiliteollisuuskeskukseen. Ja kuvitelkaa, miten kaksi aikuista ja neljä lasta ilmestyi eräänä päivänä vuonna 1956 Kaani-tädin yksihuoneiseen kommunalkaan, jossa hänen ja Lilia-mummon lisäksi asui tädin mies ja pieni tytär. Yli kuukauden ajan me, kymmenen ihmistä, asuimme yhdessä huoneessa. Ensimmäinen talomme Vorkutissa oli pitkä parakki ja siinä yksi huone ja keittiö, joka oli täynnä torakoita ja rottia. Isälle, joka tehtaalla kuului työntekijöiden parhaimmistoon, annettiin pian kaksio puutalosta, jossa minä asuin siihen asti, kun menin naimisiin. Minusta tuntui aina siltä, että tädin perhe oli myös minun perheeni. Minun on vaikea edes kuvitella sitä, miten minä olisin voinut - tätini asemassa - kutsua meidät kaikki kahden huoneen hrutstshovin ajan asuntoon viettämään sunnuntaipäiviä ja viikonloppuja. Tuossa talossa meitä rakastettiin. Muistan vielä kuin eilisen  sen vihreän nojatuolin kirjahyllyn luona, jossa luin innolla Afanasjevin satuja ja myöhemmin G. Flaubertia, M. Dreizeria, S. Tweigia ja venäläisiä klassikoita.

On aikainen aamu. Tädin asunnossa tuoksuu vastajauhettu kahvi. Lilia-mummo touhuaa jo keittiössä. Kaurapuuroa, paahdettua leipää, munakasta pekonin kanssa. Me lapset käymme vuorotellen aamiaisella pienessä ahtaassa keittiössä. Mummo on jo leipomassa piirakoita. Illalla Kaani-tädin ja hänen miehensä, kiltin Ljova-sedän – jonka elämäntarina kävisi Stalinin ajasta kertovan romaanin aiheeksi - ystäviä on tulossa käymään.

Me lapset istumme heidän kanssaan pöydän ääreen ja sitten myöhemmin saamme ”loistaa” taidoillamme ja lausua vieraille runoja ja esittää tansseja. Uudenvuoden juhlassa me saimme Pakkasukolta lahjoja, jotka oli laitettu kuusen alle; ne oli pakattu kirkasvärisiin, säkkikankaasta ommeltuihin ja punaisella värillä koristeltuihin sukkiin.

Kärsivä ymmärtää

Kuinka paljon meidän vanhempiemme sukupolvella onkaan pitänyt olla hyvyyttä ja kykyä myötäelämiseen, jotta he saivat kaiken tämän aikaiseksi. Jos joku sanoo minulle, että meidän aikana on vielä olemassa samanlaisia sukulaisuussuhteita, niin minä kyllä ihmettelen kovasti. Mutta ehkä se kuluu ihmisen luonteeseen – mitä enemmän itse on kärsinyt, sitä paremmin ymmärtää muiden kärsimyksiä. Sen sijaan ihminen, joka on elänyt helppoa elämää, tulee itsekkääksi ja ymmärtää vain omia kärsimyksiään. Miten erilaisiksi me kasvoimmekaan! Sanalla me tarkoitan omaa 50-60 –vuotiaiden sukupolvea. Me emme enää osaa iloita elämästä yhtä aidosti kuin meidän vanhempamme. Äitini tanssi 55-vuotisjuhlissaan petroskoilaisessa ravintolassa tsyganotshka- ja barynja-tansseja niin tulisesti, että 30-vuotiaat nuoret miehet hakivat häntä tanssimaan. Hänen muistikirjansa oli täynnä ystävien osoitteita Amerikasta, Suomesta ja Venäjältä, ja hän sai kymmeniä kirjeitä ja postikortteja näistä maista. Vuonna 1974 Lilia-mummo, äiti ja täti saivat Petroskoista asunnot, koska heitä oli aikanaan sorrettu laittomasti ja myöhemmin heidän maineensa oli palautettu. Silloin hän oli tavattoman onnellinen, sillä kohtalo oli jälleen saattanut hänet yhteen ystävättärien – Amerikan suomalaisten – kanssa, joista monista oli tullut hänelle paljon rakkaampia, kuin nuoruuden ystävistä yleensä.

Varmaan monet petroskoilaiset muistavat Bertta Luoman ja hänen sisarensa Helmin. Heidän Perevalkassa sijainnut pieni mökkinsä oli monien ystävien tapaamispaikka: Milli ja Pentti Rossi, Lilia Lyyra, Tyyni Aho, Irja Lepisto ja äitini Doris Niemi. He kaikki olivat tutustuneet toisiinsa lapsina siinä laivassa, joka kuljetti heitä Eldoradon maata etsimään. Nämä ystävyyssiteet kestivät kuolemaan saakka. En haluaisi lausua mahtipontisia sanoja siitä, että heidän elämänsä merkitsi voittoa. He olivat kaikki aivan tavallisia ihmisiä, jotka olivat kestäneet paljon ja kokeneet monenlaista. Silti, eikö muka se ole voitto, että rakastaa niin kovasti tätä elämää, jota maa niin sinnikkäästi yritti tuhota, maa, joka ei missään määrin rakastanut omia ottolapsiaan – Amerikan suomalaisia.

Kiitollisuudenosoituksia

Lukijani, näistä hajanaisista muistelmista ei kannata yrittää etsiä kirjallista loistoa ja ammattitaitoa, minä en osaa käyttää kauniita sanoja, ilmauksia, vertauksia ja metaforia. Tämä artikkeli syntynyt sydämen innostuksesta ja se on ainut mahdollisuus kiittää minulle läheisiä ihmisiä. Monien ikätoverieni mielissä on samanlaisia tunteita. Haluan, että meidän kiitollisuudenosoituksemme jo poismenneitä ja vielä eläviä vanhempiamme kohtaan ei olisi marmoriin hakattu muistomerkki vaeltajaesi-isillemme, jotka ajattelivat ainoastaan sitä, että heidän jälkeläistensä - eli meidän - osamme olisi parempi.

Kiitän jo poismennyttä Meimi Sevanderia hänen historiallisesta Amerikan suomalaisia käsittelevästä tutkimuksestaan.

Kiitän kohtaloa siitä, että meillä oli meitä valtavasti rakastava Lilia-mummo, joka onnistui tekemään onnettomien lastenlastensa elämästä sellaisen, että siinä on jotain hyvääkin muisteltavaa. Kiitän vanhaa, hiljalleen hiipuvaa äitiäni siitä, että hän rakasti elämää ja lapsiaan.

Pienet, hennot - omat rakkaani
äiti, mummo - ja kaikki kaltaisenne,
teitä, rakkaita, en vertaa aurinkoon,
kuin pieni liekki, elämää valaisette.

Kun joskus, aivan yllättäin
surun pilvet peittää auringon.
Pimeyden, mi päälle hyökkää
karkottaa liekki, tuskin näkymätön.

Pienet, hennot, omat rakkaani
äiti, mummo - ja kaikki kaltaisenne,
hippu aurinkoa – siinä elämänne,
vaan sen lämpö sydämessä hehkuu päivin öin.

Liudmila Zhavoronkova

Valokuvat ja laulujen sanat tekijän arkistosta. Äiti lähetti amerikkalaisten laulujen sanoja ollessaan kauttakulkuvankilassa vuonna 1945.

P.S.On kulunut jo melkein vuosi siitä, kun päätin kirjoittaa äidilleni äitienpäivälahjaksi kertomuksen hänen raskaasta kohtalostaan ja meidän tytärten häntä kohtaan tuntemasta kiitollisuudesta. Objektiivisista syistä johtuen kertomustani ei julkaistu viime vuonna. Kun olin kirjoittamassa tätä, en voinut ajatellakaan, että kahden kuukauden kuluttua äitiä ei enää ole. Aina tuntui siltä, että meidän rakkaus ja huolenpito sekä lääkärien apu pidentävät hänen elämäänsä vielä pitkäksi aikaa, mutta ihmettä ei tapahtunut ja tämä Äitienpäivä vietetään jo ilman häntä. Kirjoitin nämä rivit ja ajattelin: ”Onko se todella niin, että ilman häntä?” Äitihän oli meidän kanssamme jokaisena päivänä. Hän oli meidän kanssamme silloin, kun kotiimme tuli ilo ja minä ja sisareni saimme kauankaivattuja lapsenlapsia, äidin 4. ja 5. lapsenlapsenlapset. Minulla on keittiössä äidin valokuva ja koko ajan – missä päin keittiötä olenkin - äiti katsoo minua kiinteästi ja hellästi. Aamuisin suutelen myös häntä; juttelen hänelle, kun paistan kalaa, jota hän niin rakasti, kun leivon hänen suosikkiaan, ”applpaita”. Toivon, että tämä ei tunnu kenestäkään oudolta, eikä kukaan ala kyselemään: ”Onko tuon naisen psyyke ihan kunnossa?” Asia on vain niin, että vasta lähes 60-vuotiaana ymmärsin vastauksen kysymykseen ihmiselämän tarkoituksesta maan päällä. Elämän tarkoitus on mielestäni ainoastaan siinä, että jälkeesi jäisi ihmisiä, joiden muistoissa olet aina elävä. Todellinen kuolema koittaa vasta sitten, kun maan päällä ei enää ole yhtään ihmistä, joka ikävöi sinua. Meidän kaikkien – sekä lasten että aikuisten – olisi hyvä pitää tämä mielessä.

P.S.Luin tekstin vielä kertaalleen läpi ja mieleeni tuli ajatus: ”Me, heidän lapsensa ja lapsenlapsensa, olemme monissa asioissa toistaneet isovanhempiemme ja vanhempiemme kohtaloita”. Totta on, että meidän ei onneksi ole tarvinnut kokea Suomessa edes pientä osaa siitä surusta ja niistä menetyksistä, joita he kokivat Venäjällä. Sen vuoksi minulle henkilökohtaisesti ovat hyvin vastenmielisiä ne vaikerrukset, joita kuulee sellaisten maanmiesten taholta, jotka eivät ole pystyneet löytämään Suomessa tekemistä itselleen ja jotka kiroavat maata, johon jokainen meistä on muuttanut omasta halustaan. Meitä ei täällä kukaan odottanut ja monilla syntyperäisillä suomalaisilla on samanlaisia ongelmia työn ja elintason kanssa. Olen sitä mieltä, että menestyminen tai menestymättömyys uudessa maassa riippuu sekä iästä ja siitä, että on sellainen ammatti jota Suomessa tarvitaan, että perhesuhteista ja kielen osaamisesta. Sen vuoksi ei kannata, kuten sanotaan, suututtaa jumalaa. Venäjällä ei kukaan maksa teille 9,5 tuhatta ruplaa kotona istumisesta. Voi olla, että en ole täysin oikeassa, mutta kukaan ei pysty sanomaan, että olisin täysin väärässä. Vanhempamme ymmärtävät kyllä minua. He jos kuka osasivat taistella ja kärsiä löytääkseen oman paikansa uuden Kotimaan ”auringon alla”.

Siirry ylös