• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 3 ( 25 ) 2007

Tarina kotoutumisesta

Ymmärsin selkeästi, että minulla ei ole liikaa aikaa

- Tulin Suomeen 44,5 vuotiaana vuonna 1995. En osannut suomea lainkaan enkä juuri englantiakaan. Saksaa ei kannata laskea, opiskelin sitä muinoin, mutta en oppinut kunnolla, koska sille ei ollut tarvetta. Olen työskennellyt koulutustani vastaavassa työssä 20 vuotta. Minulla on tekniikan tohtorin tutkinto, olen ollut töissä insinöörinä ja aspiranttina ja olin kymmenen vuotta töissä radioinstituutissa opettajana ja tutkijana. Tulin Suomeen elokuussa ja syyskuun alusta pääsin neljä kuukautta kestävälle suomen kielen intensiivikurssille. Opiskelin kuusi tuntia päivässä, siihen päälle kotitehtävät. Noin kolmen kuukauden kuluttua alkoi ilmaantua väsymystä, oli jotain kitkaa opettajan kanssa, päässä kaikki meni sikinsokin, ihan puuroksi. Sitten kaikki asettui. Ennen joulua suoritin kolmannen tason kokeen. Tammikuun puolessa välissä olin jo jatkokurssilla, neljä tuntia päivässä opettajan johdolla. Puolet päivistä oli vapaa-aikaa ja minä opiskelin noin kolme tuntia päivässä itsenäisesti. Minulla oli selkeä päämäärä. Ikäni huomioonottaen ymmärsin, että minulla on vain vähän aikaa, noin neljä vuotta. Viidenkympin jälkeen työn löytäminen Suomesta on varsinkin ulkomaalaiselle hyvin, hyvin vaikeaa. Täällä ei ole viisikymppisiä insinöörejä, tuohon mennessä heistä on tullut jo päälliköitä. Ja ne, jotka eivät ole olleet koulutustaan vastaavassa työssä viiteen vuoteen, eivät ole enää kovin päteviä työssään. Oletin, että pitkän ja monipuolisen kokemukseni ansiosta minulla olisi mahdollisuuksia toimia suunnittelijana. Minua ei lainkaan pelottanut se, että minun pitäisi opiskella lisää tai oppia toinen ammatti.

- Opiskelen kieltä logiikan kautta. Minun täytyy ensin lajitella ja kirjoittaa kaikki ylös, vasta sitten voin ymmärtää. Minulla on sellainen mielenlaatu. En saa otetta kielestä lennosta, korvakuulolta ei mitään jää mieleen. Esimerkiksi, alkuaikoina – ja välistä vielä nytkin – tein niin, että ennen lääkärillä käyntiä kirjoitin ylös muutamia tärkeitä lauseita, jotta asian ydin olisi selvä. Toimin aivan samoin ennen tärkeitä puhelinkeskusteluja.

Kesällä (se oli minun toinen kesäni Suomessa) eräs vaimon sukulainen, maaseudulla asuva suomalainen, kutsui kylään ja auttamaan talon töissä. Me käytiin kalassa, korjattiin autoa yhdessä, rakennettiin mökkiä. Ja koko ajan puhuttiin suomea. Siellä tajusin, että minä osaan jutella. En tarvitse tulkkeja. Se merkitsi minulle pientä voittoa itsestäni! Olin uskomattoman iloinen siitä, että voin olla hyödyksi, siitä, että minusta oli tullut yhteiskunnan täysiarvoinen jäsen. Muuten, tuollainen luonnollinen vapaamuotoinen seurustelu paikallisten ihmisten kanssa on erittäin hyödyllistä. Me vietettiin juhlia yhdessä suomalaisten sukulaisten kanssa. Välistä he kutsuvat meidät esimerkiksi kesäteatteriin tai vain saunomaan. Vain tällä tavalla voi oikeasti tutustua sen maan perinteisiin ja tapoihin, jossa asut. Asuttuani Suomessa alle vuoden suoritin suomen kielen neljännen tason kokeen.

Sitten kun sinusta alkaa tuntua siltä, että kielen varsinainen omaksumisvaihe on jo takanapäin, on erilaisilla kontakteilla suuri merkitys. Tuttavapiirissäni ei ollut ihmisiä, jotka tuntisivat suomalaisten teknisten korkeakoulujen asioita. Millainen on niiden rakenne, millainen opetus- ja tutkimusjärjestelmä niissä on, entä henkilöstöpolitiikka? Eräs tuttu nainen neuvoi ottamaan yhteyttä entiseen maanmieheen, joka tuohon mennessä oli asunut täällä ja ollut töissä teknisessä yliopistossa yli viisi vuotta, sain häneltä tuon miehen puhelinnumeron. Minä tuppauduin hänen luokseen kylään juttelemaan. Tuosta keskustelusta omaksuin valtavasti uutta tietoa ja sain tietää, mihin laitokseen voisin ottaa yhteyttä.

Nousu ... ja pudotus

En ruvennut kirjoittamaan työhakemusta, kirjoitin yksinkertaisesti vapaamuotoisen kirjeen itsestäni, kerroin kuka olen ja mitä osaan. Pyysin päästä harjoitteluun, sillä ymmärsin, että vielä en ole paras mahdollinen työntekijä. Tuolloin minulla ei vielä ollut kotona edes puhelinta. Sain vastauksen laitoksen varajohtajalta ja minut kutsuttiin tutustumiskäynnille. Se oli elokuun puoliväliä ja opetus yliopistossa alkaa syyskuussa. Minulle ehdotetttiin, että alkasin ohjata opiskelijoiden laboratoriotöitä syyskuusta alkaen (ammattinimikkeeni oli valvova assistentti). Aluksi hieman hirvitti. Ei sen takia, että en tuntisi aihetta, vaan kielen takia. Pärjäänkö suomen kielellä? Sanoin, että mietin ehdotusta ja otin luettavakseni laboratoriötöiden kuvauksia. Tutustuin niihin kotona huolellisesti, enkä löytänyt niistä mitään itselleni vaikeaa. Olin tehnyt sitä työtä kymmenen vuotta. Tulin parin päivän päästä laboratorioon ja tutustuin laitteisiin. Päätin ottaa tarjouksen vastaan.

Tehtiin työsopimus. Rahallisesti en voittanut mitään työttömyyteen verrattuna, palkkani ei ylittänyt 1000:tta silloista markkaa kuukaudessa, kyse oli yksinkertaisesti työkokemuksen saamisesta Suomessa. Olin töissä neljä kuukautta, olin tyytyväinen ja ylpeä itsestäni. Minä selviydyin! Talviloman jälkeen jatkoin samaa työtä. Tyytyväisyysaste tosin aleni, koska en tuntenut meneväni eteenpäin.

Seuraavaksi elämässäni tapahtui vielä eräs tärkeä tapaaminen. Tutustuin erääseen teknisen yliopiston opettajaan, joka on myös taustaltaan ulkomaalainen. Hänen kanssaan käymistäni keskusteluista sain paljon uutta tietoa.

Seuraavana lukuvuonna minun piti tehdä töitä opiskelijoiden kanssa koko ajan, seisoa taululla, puhua, kirjoittaa, selittää tehtävien ratkaisuja. Kirjoitin ensin itselleni kaiken suomeksi, näytin eräälle ryhmässäni opiskelevalle tytölle ja hän korjasi virheet. Sitten opettelin ulkoa. Rankka koulu, mutta hyvin tehokas. Kerran keväällä pyysin, että voisin pitää kaksituntisen luennon ja minulle annettiin siihen mahdollisuus. Sitten kului vielä puoli vuotta. Tammikuusta lähtien aloitin työt kahdella laitoksella samanaikaisesti. Toisella näistä laitoksista aloin tehdä samaa työtä, jota olin tehnyt koko elämäni. Työtä oli paljon ja palkka nousi suomalaiselle keskitasolle. Hieman outoa oli se, että vasta perustetussa kansainvälisessä ryhmässä ihmisten välisissä suhteissa ilmeni hankaluuksia, johdon autoritäärinen tyyli alkoi ahdistaa, ryhmä oli todella suuri ja kaikki odottivat kasvunäkymiä, mutta budjetissa ei ollut varaa siihen. Yllättäin projekti lopetettiin ja minä jäin työttömäksi.

Melkein viisikymppinen – ja vielä yksi uusi vieras kieli

Opiskelijakolleegat, joiden kanssa tein töitä teknisessä yliopistossa, olivat yhä edelleen parhaita ystäviäni ja he kutsuivat minua yhä omiin ”poikien bileisiin”. Olin päässyt selville omasta osaamisen tasostani, levittänyt nopeasti siipeni, ja nyt olin uudelleen pudonnut taivaasta maan pinnalle, mutta en vaipunut epätoivoon. Löysin itselleni hyvän suomen kielen kurssin, sitä oli iltaisin monta tuntia ja se kesti pitkään. Kurssilla oli paljon entisiä maanmiehiä, ihmisiä, joilla on suunnilleen samanlainen koulutustaso ja samanverran elämänkokemusta. Meistä muotoutui todella hyvä porukka. Olemme ystäviä yhä edelleen.

Päivisin kävin työvoimatoimiston kurssilla, jossa opetettiin laatimaan työhakemus ja CV oikein. Aloin kirjoittaa hakemuksia eri firmoihin. Totesin, että kirjeisiin reagoitiin ainoastaan yhdessä suuressa vakavaraisessa firmassa. Ymmärsin vielä yhden yksinkertaisen totuuden – ilman englannin kielen taitoa tieni tuohon firmaan olisi suljettu. Minut kutsuttiin muutaman kerran haastatteluun, mutta ilman englannin kieltä en pystynyt selittämään teknisiä käsitteitä ja näyttämään osaamiseni tasoa. Piti tehdä jotakin. Keräsin itselleni englanninkielistä perustason ammattikirjallisuutta ja aloin lukea. Aluksi katsoin sanakirjasta melkein jokaisen sanan. ”Istuin” ensimmäisen 300-sivuisen kirjan parissa kaksi kuukautta. Ja ihme tapahtui, tämän ”talmutin” viimeiset sivut ymmärsin jo ilman sanakirjaa!

Nyt pystyn tutustumaan uuteen alaani liittyvään informaatioon myös englannin kielellä. Se oli jälleen yksi voitto itsestäni. Kerroin jo siitä, että meillä säilyi hyvät suhteet entisten opiskelijoiden ja kolleegoiden kanssa. Kaksi heistä oli lopettelemassa opintojaan ja tekivät diplomitöitään tuossa samaisessa isossa firmassa. Heidän kauttaan sain tietää, että erääseen projektiin tarvitaan ihmisiä. Kirjoitin hakemuksen. Minut kutsuttiin testeihin ja haastatteluun. Testitulosten perusteella minulla oli huomattavasti korkeampi motivaatio päästä töihin kuin nuorilla miehillä, jossain muissa kohtaa olin tietysti heitä huonompi. Minun heikko kohtani oli ikä, ihminen on viisissäkymmenissä ja haluaa päästä firmaan, jossa keski-ikä on 27 vuotta. Minun työhönottamisestani keskusteltiin puolitoista kuukautta, mutta pääsin kuitenkin tuohon ryhmään.

Parin vuoden päästä koko projekti lopettiin ja linja suljettiin. 28 henkilöä jaettiin muihin paikkoihin, minä heidän joukossaan. Minun piti vaihtaa asuinpaikkaa, mutta se ei harmita. Minulla on mielenkiintoinen työ, siinä on hyvät tulevaisuudennäkymät ja se on luonteeltaan sekä tieteellistä että käytännöllistä. Se tarkoittaa ylenemistä ammatissa ja vastuun lisääntymistä. Elämässäni tulee varmaan vielä vastaan nousuja ja laskuja. Aion tehdä töitä niin kauan kun minulla riittää terveyttä ja voimia, ja toivon sitä myös kaikille maahanmuuttajille.

Kertomuksen päähenkilön toivomuksesta emme mainitse hänen oikeaa etu- ja sukunimeään, mutta tämä hänestä kerrottu tarina on totta ensimmäisestä viimeiseen kirjaimeen.

Hilma Bukareva

Siirry ylös