• FinRusMedia
• |
• Infopaketti
• |
• RuFi
• |
• Euroopan parlamentti selkokielellä
• |
• Keski-Suomi
• |
• MaMu-Media
• Projektimme:

№ 3 ( 29 ) 2017

Suomalaisten uusi lempiharrastus — sukututkimus

Kun aikaisemmin sukututkimusta pidettiin eläkeläisten harrastuksena,
nyt mukaan on tullut yhä nuorempia ikäpolvia

Sukututkimus eli genealogia on historian aputiede: historiantutkimus käyttää sen antamia tuloksia hyväkseen luodessaan selitystään menneisyydestä. Suomessa sukututkimuksen harrastaminen on voimakkaasti lisääntynyt suurten ikäluokkien kiinnostuksen myötä.

Kansalais- ja työväenopistot järjestävät säännöllisesti sukututkimuskursseja, joilla opetetaan perustaidot. Sukututkimuskurssit ovat viime vuosina olleet opistojen kestosuosikkeja. Kuopiossa Snellman-kesäyliopisto järjestää lisäksi sukututkimuksen verkkokursseja, jolloin opiskelu ei ole sidottu määrättyyn paikkaan tai aikaan, vaan kurssitallenteita voi katsoa itselleen sopivalla ajalla.

Sukututkimuksen perusteet on helppo oppia ja perustaidoilla pääsee melkoisen pitkälle. Apuna on suuri määrä valmiita sukututkimuksia sekä verkon kautta kaikkialla käytettävissä olevat digitoidut lähteet.

Pidemmälle vietynä sukututkimus vaatii huolellista paneutumista, sillä vanhojen asiakirjojen käsiala voi olla hankalalukuista ja kieli vanhaa virkamiesruotsia, latinaa, saksaa tai venäjää. Asiakirjojen etsiminen arkistoista ja niiden tulkinta vaativat usein erityisosaamista. Suvun perinpohjaiseen tutkimiseen saattaa harrastajalta vierähtää kymmeniä vuosia.

Miksi sukututkimusta tehdään?

Sukututkimuksen merkityksestä on kirjoitettu viime vuosina paljon. Oman suvun tarinoihin perehtyminen tekee historiasta elävämpää ja tuo kokemuksen sukupolvien ketjuun kuulumisesta.

Jo pelkkä ajatus omista juurista voi vahvistaa itseluottamusta, kertoo saksalais-itävaltalainen tutkimus. Oman sukutaustan tunteminen auttaa myös rakentamaan omaa identiteettiä ja lisää itseymmärrystä. Se voi olla myös terapeuttista. Esimerkiksi psykoterapiassa käytettävässä sukupuu-työskentelyssä on tarkoitus kohdata oman suvun tapahtumiin liittyviä tunteita ja merkityksiä sekä tiedostaa niiden vaikutus niin omaan kuin läheistenkin toimintaan.

Warwickin yliopiston tutkimuksen mukaan sukututkimuksen harrastajat kokivat palkitsevaksi uuden tiedon löytämisen menneisyydestä ja suvun mysteerien selvittämisen. Toisaalta samassa tutkimuksessa useampi kuin joka kymmenes sukututkija kertoi harrastuksensa aiheuttaneen konflikteja. Ei-toivotut tiedot koettelivat perhesuhteita ja jo asioista kysely saattoi herättää närää. Suvun historiasta voi paljastua vaiettuja asioita: salattuja adoptioita, avioliiton ulkopuolisia lapsia, arkaluontoisia terveystietoja ja rikostuomioita. Vaikka itse pystyisi hyväksymään löydöksensä, kaikki muut sukulaiset eivät välttämättä siihen pysty.

SSHY – Kuvatietokanta.

Sukututkimuksen asiakirjat ja metodi

Sukututkimuksen tekemiseen pätevät samat lainalaisuudet kuin kaikkeen tieteelliseen tutkimukseen: avoimuus, lähdekriittisyys ja tietojen tarkistaminen monesta eri lähteestä. Sukututkimuksen erityispiirteenä ovat sen inhimilliset tekijät: sattumanvaraisuus ja virheellisyys.

Sukututkimuksessa erilaisten kirkollisten asiakirjojen merkitys korostuu. Tietoja kirkonkirjoihin ovat aikojen saatossa merkinneet papit, joiden koulutus on saattanut olla puutteellinen ja joilla on ollut omat mieltymyksensä esimerkiksi nimien kirjoitusasusta. Joissakin seurakunnissa papisto on lisäksi merkinnyt kirjoihin ihmisen ulkonäköä («kyttyrä») tai hänen luonnettaan («jöns» = tollo, pölvästi) kuvaavia tietoja. Nämä merkinnät syventävät henkilökuvaa ja auttavat ymmärtämään myös ajalle tyypillistä arvomaailmaa. Usein kirkonkirjat ovat tärkeitä myös ajankuvauksen antajina.

Pitäjähistoriikit ja erilaiset tuomiopöytäkirjat ovat muodostuneet viime vuosina sukututkijoille arvokkaiksi lisälähteiksi. Tuomiokirjat eivät orjallisesti seuraa pykäliä ja ohjeita, vaan kuvaukset ovat usein yksityiskohtaisia, epäjohdonmukaisia, jopa juoruilevia — sanomalehtiartikkelin tyylisiä. Yleisesti ottaen tuomiokirjoja pidetään kuitenkin luotettavina lähteinä niiden juridisen luonteen vuoksi. Tarkempaa paikallishistoriaa suvun asumisalueesta voi tutkia lisäksi Suomen Arkistolaitoksen tiedostojen sekä Maanmittausarkiston avulla. Vanhat kartat ovat ehtymätön tiedonlähde sukujen asuinpaikkojen hahmottamisessa.

Sukututkimusta ei voi aloittaa «alusta», vaan tutkimuksen kohdehenkilöksi — koetiksi — on valittava joku, jonka varmasti tietää olleen olemassa. Koetiksi valitaan yleensä henkilö, joka on syntynyt 1800-luvun puolella ja josta tiedetään syntymäaika ja -paikka — jos nämä eivät ole tiedossa, tarvitaan virkatodistus kyseiseltä seurakunnalta.

Sukututkimusta tehdään ns. siksak-menetelmän avulla. Menetelmään kuuluu useita vaiheita, joiden avulla kuva koetin henkilöhistoriasta muodostuu. Kirkonkirjoissa liikutaan edes takaisin rippikirjojen, syntyneiden ja kuolleiden sekä vihittyjen kirjojen välillä.

Suvun tutkimuksesta

Tutkimuksessa käytetään yleisemmin Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY) digitoituja tiedostoja. Suomen sukututkimusseuran HisKin avoimen tietokannan avulla pääsee usein tutkimuksen alkuun. Lisäksi voi hyödyntää erilaisia aihepiireittäin luotuja tietokantoja (esimerkiksi Karjala tietokantahaku Katiha, tuomiokirjatietokannat, armeijan rykmenttitietokannat) ja Arkistolaitoksen digimateriaalia.

Varhaisimmat kirkonkirjat ovat hyvin haasteellisia tutkimuksen kannalta: ne on kirjoitettu vanhalla käsialalla ja merkinnät ovat joskus epäselviä... Työskentely kuitenkin helpottuu, kun tutkimuksen edetessä oivaltaa papistolle ja ajalle tyypillisen logiikan. Digitoidun kuvamateriaalin tutkimisen etuna on mahdollisuus kuvankäsittelyn avulla suurentaa ja zoomata epäselviä kohtia ja näin saada tieto näkyväksi.

Kirkonkirjat on laadittu aikoinaan kinkerijärjestyksessä — tuota järjestystä tuntematta jatkumon seuraaminen on välillä haasteellista. Kirkonkirjoja onkin tutkittava kokonaisuutena: ei riitä, että keskittyy tiedonhankinnassaan vain yhteen kylään tai torppaan. 1800-luvulle tultaessa kirjat ovat jo selkeitä ja tarkkoja. Niistä löytyvät tiedot mm. luku- ja kirjoitustaidosta.

Nimet alkuperäisissä kirkonkirjoissa ovat yleensä ruotsiksi, mutta kirjoitusasu on horjuva. Historia — Ruotsin ja Venäjän vallan aika — näkyy sekin tavassa, jolla talonpoikaisia nimiä on muokattu. Itä-Suomessa sukunimet olivat käytössä jo 1500-luvulla. Saman henkilön sukunimi saattoi kuitenkin muuttua eri aikoina eri syistä. Sotilaille annettiin usein uusi nimi heidän siirryttyään ruotuväkeen, sillä ruotsalainen upseeristo koki suomalaiset nimet komentokäytännössä hankaliksi.

Lopuksi

Karjala-tietokantasäätiön luoman ja ylläpitämän Karjala-tietokannan tallennus- ja kehitystyö siirtyi Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun hallinnoitavaksi vuoden 2017 alusta. Sen viimeinen vaihe etenee hyvässä myötätuulessa Mikkelissä. Karjala-tietokanta koostuu luovutetun Karjalan kirkonkirjojen henkilötiedoista. Helmikuusta lähtien jäljellä olevia kirkonkirjatietoja on alettu siirtää tietokantaan. Työvaihe on laajan tietokantahankkeen keskeisin osa.

Valmista tulee vuoden 2019 loppuun mennessä. Henkilötietoja arvioidaan olevan 11,5 miljoonaa tietuetta, joista 1,3 miljoonaa on vielä tallentamatta. Jäljellä olevat tiedot koostuvat vanhimmista eli 1700-luvun sekä 1800-luvun alun ruotsin- ja venäjänkielisistä kirkonkirjoista.

Rekisterin valmistuttua Karjalan ja kannaksen suomalaisille ja inkeriläisille suvuille avautuu uudenlainen mahdollisuus sukututkimukseen.

Teksti: Tarja Svensk
Venäjännös: Lidia Popova

Siirry ylös