2017 |  2016 |  2015 |  2014
2013 |  2012 |  2011 |  2010
2009 | 


№ 3 (35)


№ 2 (34)


№ 1 (33)

№ 2 ( 34 ) 2017

Kieli on väline


Monien vuosien ajan Tampereen kouluissa toimineen venäjän kielen opettajan Marita Piilon haastattelu

”Kieli on väline, jota tarvitaan kanssakäymisessä, maailmankuvan hahmottamisessa ja luomisessa. Koulussa emme opi vain kieltä, vaan myös ihmisenä olemisen taitoa. Opettajan tehtävä on auttaa oppilasta tulemaan ihmiseksi ja kansalaiseksi. Ihmiseksi, joka kykenee toimimaan yhteiskunnan normien mukaisesti ja ottamaan huomioon myös toiset.”


– Te puhuitte jo sujuvasti suomea maahan tullessanne. Kuinka kotoutumisenne sujui?

– Saavuimme 20 vuotta sitten perheeni kanssa Petroskoista. Kyllä, osasin suomea jo silloin, sillä olen puhunut kieltä jo lapsuudesta asti. Valmistuin Petroskoin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden opintolinjalta. Työskentelin ensin toimittajana Neuvosto-Karjala – lehdessä, joka nykyään on nimeltään Karjalan Sanomat sekä lastenlehti Kipinässä. Viimeisimmät kolme vuotta ennen Suomeen muuttoani opetin suomen kieltä kotiyliopistossani.

Olin todellakin edullisemmassa asemassa moneen muuhun verrattuna. Olin ollut Suomessa aikaisemmin mm. suomen kielen kursseilla. Työni ansiosta en pelkästään osannut kieltä, vaan olin myös tietoinen maan olosuhteista – minulla oli kontakteja, ystäviä ja sukulaisia. Siitä huolimatta tuota aikaa ajatellen – oli myös vaikeuksia ja tie (kotoutumiseen) oli pitkä. Kotoutuminen on haastava prosessi kenelle tahansa.


– Eli ette olleet millään kielikurssilla, vaan menitte suoraan töihin? Mikä vuosi oli silloin?

– Oli vuosi 1996. Saavuimme kesäkuun puolessa välissä ja seuraavan lukuvuoden alkaessa pääsin harjoitteluun Multisillan lähiöön. Oli ehkä onnenpotku, että eräässä kaupungin pienessä koulussa tarvittiin apuopettajaa. Sukelsin näin kouluelämään, mutta jatkoin edelleen pohdintaa siitä, mitä täällä tekisin. Toimittajan työhön vaadittiin maan laajempaa tuntemusta ja liikkuvuutta. Sillä hetkellä poikani oli 12-vuotias, joten valitsin paikallaan pysyvämmän elämänmuodon täällä Tampereella voidakseni samalla opiskella ja pyrkiä eteenpäin. Siitä lähtien olen sekä opettanut että opiskellut edelleen. Hankin pätevöitymistodistuksen ja auskultoin (- auskultointi on pakollinen, opettajan pedagoginen harjoittelu). Olen osallistunut lukuisiin täydennyskoulutuksiin, joita ilman ammatissa suoriutuminen kaikkien sen vaatimusten mukaan on mahdotonta. Koulussa urakehitysmahdollisuuksia on vähän: sen sijaan menemme eteenpäin pätevöitymällä muihin lähiammatteihin (esim. opinto-ohjaajaksi tai erityisopettajaksi. Kääntäjän lisähuomautus.)


– Oliko tuolloin kouluissa venäjän kielen opetusta?

– Vieraana kielenä – kyllä. Mitä taas tulee sen opettamiseen äidinkielenä, niin opetusta järjestettiin, muttei siinä määrin kuin nykyisin. Edeltäjäni Larissa Ovod opetti kahta venäjän kielen ryhmää. Työ alkoi muovautua ja saada norminsa. Pääsimme samaan asemaan muiden suurempien, ainetta opettavien kaupunkien kanssa, teimme opintoretkiä, hankimme opetusvälineitä ja teimme omaa materiaalia. Itselläni oli venäjän kielen opetuksen lisäksi tukiopetusta muissa oppiaineissa. Vähitellen siirryin kokoaikaiseksi aineopettajaksi.

Vuosien myötä aineen status muuttui: puhuttiin milloin kotikielestä, milloin maahanmuuttajan äidinkielestä ja nykyään oppilaan omasta äidinkielestä. Oli aika, jolloin aine lukeutui niin sanottuihin koulun lukuaineisiin ja oppilaille annettiin arvosana venäjän kielestä todistukseen, jonka keskiarvoon se vaikutti. Muistan keskustelut v. 2005 Opetusministeriössä, jossa me äidinkielenopettajat muiden erikoisasiantuntijoiden kanssa vaadimme oppiaineemme statuksen nostamista. On olemassa ihmisiä, joiden mukaan äidinkielen säilyttäminen ja kehittäminen on kokonaan vanhempien vastuulla. Eikö teidänkin mielestänne ole erinomaista, että valtio luo sille edellytykset? Tällä hetkellä eri äidinkielet täydentävät perusopetusta.


– Kuinka monessa koulussa opetetaan venäjän kieltä? Onko siitä tietoja?

– On yksinkertaisempaa sanoa, kuinka moni lapsi opiskelee venäjän kieltä äidinkielenään, sillä he käyvät oppitunneilla siellä, missä opetusta järjestetään. Sellaisia lapsia oli 379 Tampereella kuluneena lukuvuonna. 35 eri äidinkielenopettajaa vastaa kokonaisuudessaan 26 kielen opettamisesta. Venäläinen hajonta on suurin, joten meitä on seitsemän venäjää äidinkielenä opettavaa. Jotkut meistä työskentelevät kokoaikaisesti, jotkut osa-aikaisena. Lisäksi joissain kouluissa opetetaan venäjää vieraana kielenä, myös etäopetuksena.


– Jos palaamme taaksepäin miettimään – mikä teitä hämmästytti eniten kouluun tullessanne?

– Vapaus ja välittömyys kaikessa. Muistan, kuinka alaluokilla piti opetella lasten slangia ja mitä pelejä he pelaavat sekä tuntea heidän sankarinsa – piirrosfilmeistä tai kirjoista tutut. Koulun työyhteisössä oli meitä innokkaita, jotka jäivät tuntien jälkeen suunnittelemaan, mitä mielenkiintoista keksisimme. Oli paljon ruohonjuuritasolta tulevaa luovaa toimintaa. Pidin sekä ylhäältä tulevan jatkuvan kontrollin että painostamisen puuttumisesta.

Alussa oli paljon uutta ja mieliala euforinen. Ajan kuluessa ymmärsin kuitenkin, että täytyy arvostaa sitä, mitä meillä on – mitä saimme entisessä Neuvostoliitossa. Voi olla, ettemme käyttäneet sellaista terminologiaa, jota täällä pedagogiikassa käytetään. Mutta yhtäkkiä oivalsin, että eikö muka meillä ollut tällaista? Oli. Emmekö muka väitelleet? Väittelimme. Minulle riitti koulusivistys (ennen Petroskoita opiskelin Moskovassa) voidakseni avustaa lapsia kaikissa kouluaineissa. Kiitos siitä kuuluu systeemille ja opettajilleni: saimme koulussa laajan yleissivistyksen.

Otin osaa joskus piirustuskilpailuihin, luin saksalaisia alkuperäisiä klassikoita, käänsin tekstejä tieteellisessä tutkimusinstituutissa, tein saksankielisiä kemian alan käännöksiä… Puhumattakaan siitä, kuinka käsittelimme kirjallisuutta! Aineissa oli tietysti kliseitäkin – tämä ja tämä oli ylimääräinen henkilö, tämä taas tavanomainen hahmo… Mutta asioiden tietämiseen oli hinku. Oli yhteisöllisyyttä. Oppimiselle oli hyvät olosuhteet – vallitsihan luokassa hiljaisuus. Se antoi mahdollisuuden kuulla omat ajatuksensa ja työskennellä keskittyneesti. Miksi se ei olisi plussaa?

Joskus maahanmuuttajat eivät arvosta omia lähtökohtiaan. Tuntevat alemmuudenkompleksia, haluavat sulautua massaan, olla sen kaltaisia. Tilanne muistuttaa jotenkin Ukrainaa, joka takertuu Eurooppaan. Omissa juurissaan tulisi tunnustaa se hyvä, mikä niissä on. Se on jotain, mikä auttoi minua alusta alkaen.

– Sitten provosoiva kysymys – vanhempien ja opettajien kunnioittamisesta. Näyttää siltä, ettei kunnioitus vanhempia kohtaan kehity?

– Sellainen ongelma on varmasti olemassa. On muotia ajatella, että lapsi kykenee tekemään itse kaikki päätöksensä. Lapsi tarvitsee kuitenkin elämään opastajan, joka näyttää suuntaa. Lasta täytyy ohjata eri mahdollisuuksiin. On surullista nähdä aikuisia, jotka kulkevat lastensa talutushihnassa. Lapset ovat viekkaita olentoja – he käyttävät välittömästi hämminkiä hyväkseen. Kertaalleen höllennettyjä ohjenuoria on myöhemmin hyvin hankalaa kiristää. Aina voi antaa vapautta seuraten kuitenkin samanaikaisesti, kuinka lapsi siitä selviytyy. Tärkeintä on osoittaa lapselle vilpitöntä kiinnostusta – siihen, kuinka hän elää, olla hänen kanssaan samalla aaltopituudella. Auktoriteetti ansaitaan. Tämä ei ole minun keksintöni.


– Olisi mielenkiintoista tietää, tunnetaanko täällä koulussa käsite ”suosikki”, ”opettajan lempilapsi”?

– Elämässä kaikki on mahdollista, mutta en ole havainnut sitä tyypillisenä ilmiönä koulumaailmassa. Ei ketään saisi suosia ja opettajan onkin analysoitava toimiaan jatkuvasti.

Koska olen ollut töissä jo 20 vuotta, on ollut myös tilanteita, joissa olen hämmästynyt aikuisen käyttäytymistä. Aikuinen, jonka pitäisi olla käytösmallina varttuvalle nuorisolle, reagoikin yllättäen epäasiallisesti lapsiin tai kollegoihin.

Olosuhteissa, joissa on suosikkeja, alkaa huomion kerjääminen ja palkkioiden metsästys. Emme tee töitä ulkoisten palkkioiden toivossa. On ymmärrettävä, että on ulkoisia ja sisäisiä palkitsemisen muotoja. Joskus oppilas ahkeroi arvosanan eteen, jotta vanhemmat veisivät hänet huvipuistoon, antaisivat uuden iPhonen tai vain rahaa. Mutta oppimistuloksia saavutetaan vain silloin, jos on sisäinen tarve – kun oppilas itse haluaa kartuttaa tietojaan ja itse saavuttaa tuloksia haastavassa tehtävässä. Kun hän ymmärtää, miksi pitää opiskella kieltä – voidakseen tehdä lukuisia mielenkiintoisia asioita sen avulla.

On välttämätöntä opettaa oppilasta asettamaan itselleen päämääriä ja arvostamaan itseään. Itse opiskelua tärkeämpää on se, kuinka opiskelemme. Niin kuin kaikessa toiminnassa täytyy tietää, missä olen ja mihin pyrin. Ihmisen on ymmärrettävä, missä hän seisoo. Ei saa tottua olemaan vanhempien tai opettajan sanelun alla.

Meillä on ryhmissä eri-ikäisiä ja eritasoisia oppijoita. Oppitunnilla on löydyttävä yhteinen tekijä. Jotain voimme tehdä yhdessä ja jotain taas erikseen yksilöllisen suunnitelman mukaisesti. Tarjoat tälle pienelle oppijalle seuraavaksi oppitunniksi viisi kotitehtävää, seuraavaksi seitsemän. Ja huomaat: lomien jälkeen hän palaa jo 30 harjoitusta tehneenä. Tietysti pitää olla aikaa myös peleille. Kun tarve itsensä haastamisesta syntyy ja on halu mennä eteenpäin, kasvaa ymmärrys siitä, miksi ja kenelle tämä on hyödyksi. Ei ole vaarallista, jos jossain taka-alalla välkkyy ajatus: ”Jos tuo sai stipendin – minäkin pystyn!”

Venäjällä ollaan huolissaan lukutaidon heikkenemisestä, korostetaan omatoimista opiskelua, monet aikuiset osallistuvat perinteiseksi tulleen Totaalisen sanelun kirjoittamiseen. Täällä Suomessa mekin haluamme menestyä. Viikossa on käytävä läpi melkoinen määrä kirjallisuutta, ettei jää jälkeen. Haemme materiaalia internetistä, käytämme oppikirjoja, myös Venäläiseltä klubilta lahjoituksina saamiamme. Niihin kuuluu kaunokirjallisuutta, historian, maantiedon ja biologian oppikirjoja, tietosanakirjoja ja sanakirjoja. Kaikki tämä on esillä myös luokassa mielenkiinnon herättämiseksi. Kieli ei ole pelkästään oppimisen kohde, vaan myös väline, jolla voi opiskella uutta. Eri oppiaineita sivuavat projektit yhdistävät nuoria tutkijoita.


– Onko lapsia, jotka eivät halua opiskella venäjää? Jos esimerkiksi lapsen pääasiallinen kieli on suomi? Kuinka silloin menetellään?

– On sellaisiakin. Olemme päässeet siihen, että suurin osa venäläiset juuret omaavista lapsista käy venäjän kielen tunneilla. Hakemuksista näen, että monet heistä ovat syntyneet Suomessa. Jos he siitä huolimatta puhuvat ja kirjoittavat (venäjää) ennen kouluun tuloaan – sehän on erinomaista. Vanhemmat ovat nähneet vaivaa ja jopa kannustavat harrastamaan kieltä, kuten esimerkiksi musiikkia. Kielen opetuksesta kieltäytyneiden kanssa teemme töitä. Helpotamme aluksi tehtäviä, edellytämme minimitasoa. Usein kielen opiskelu lopetetaan sen takia, että on vaikeaa tai ettei kotona ole mahdollisuutta harjoitella. Keskustelemme vanhempien kanssa. Joskus tuntuu, että vapautusta pyydetään – jonkin vuoksi vaan jostakin – vain koska ei huvita.

Täällä on paljon sellaisia lapsia, joilta puuttuu mahdollisuus puhua venäjää kotona: vanhemmat kuitenkin haluavat, että he osaisivat kieltä. Silloin kaksi viikkotuntia ei riitä. Kielitieteilijät ovat osoittaneet, että tehokas kielen opiskelu vaatii päivittäistä kuullun ymmärtämistä, puhumista, lukemista ja kirjoittamista. Harvoin tapahtuva monituntinen opiskelurupeama ei sitä ole. Silloin unohdat helposti, mitä olet opiskelemassa ja eteneminen pysähtyy. Muistan, kuinka äiti säännöllisesti kuulusteli minua ja siskoa, kuinka sanoa se-ja-se fraasi saksaksi. Jos emme tienneet vastausta tai hidastelimme sen kanssa, hävetti: ”Turhaanpa kulutat housujasi koulun penkillä!”

Tällä hetkellä opiskelen englannin kieltä Lingualeo-ohjelman avulla. Olen opiskellut joka päivä lokakuusta alkaen. Valitsin kurssin tason ennakkotestin avulla. Olen ollut estynyt vain viisi kertaa, pääasiassa matkojen vuoksi. Kun on mielenkiintoa ja haastavia tehtäviä, innostus kasvaa. Ei halua olla poissa tunneilta eikä keksiä syitä laiskottelulle. Niinpä täälläkin venäjän kieltä opiskelevilla täytyy olla toimintasuunnitelma: tarkka aikataulu siitä, mitä oppilas tekee maanantaina, mitä keskiviikkona, mitä lauantaina. Heille täytyy järjestää myös tapaamisia venäjänkielisten vertaisryhmien kanssa, kerhoja, työpajoja, leirejä ja niin edelleen. Silloin kuljet joka päivä päämäärääsi kohti. Niin se on elämän kaikissa asioissa – joko teet niin tai sitten et.


– Entä kuinka venäjän kielen käy koulun jälkeen, esimerkiksi lukiossa?

– Venäjän kieli on soveltava lisäkurssi, jonka voi kirjoittaa ylimääräisenä ylioppilaskirjoituksissa. Sanon oppilailleni jatkuvasti, etteivät he voi koskaan etukäteen tietää, kuinka siitä voi olla hyötyä jälkeenpäin. Koulun jälkeen voi olla yllättävääkin käyttöä siellä oppimilleen asioille. Itsekään en ajatellut, että opetan tulevaisuudessa nimenomaan venäjän kieltä. Suunnittelin opiskelua Moskovan pedagogisessa instituutissa, mutta ennen kymppiluokkaa isäni ehdotti minulle suomalaisen filologian opiskelua Petroskoin yliopistossa. Päätinkin silloin hakea sinne ja valita ammattini suomen kielen parista. Siellä opiskelin myös venäläistä filologiaa – kuten osoittautui myöhemmin – riittävissä määrin.

Ei ole olemassa tarpeetonta tietoa. Joskus kuulee tai lukee, kuinka haukutaan tarpeetonta matikkaa tai ruotsin kieltä, niin sanottuja ”pakkoja”. Lapset itse eivät ehkä ajattelisi niin, vaan he perivät suhtautumistavan noin ajattelevilta aikuisilta. Ja kuitenkin nämä aineet ovat juuri sitä aivojumppaa! Tästä loppupäätelmänä: ” Ota vastaan kaikki, mitä koulussa annetaan.”

Lukiossa venäjän kieli kannattaa ottaa. Todistusarvosana kielestä voi myöhemmin näkyä jopa palkanlisänä.


– Mikä koulussa on muuttunut näinä vuosina – mitä uutta on tullut?

– Muuttaessani Suomeen olivat voimassa vielä vuoden 1994 perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. Sitten kymmenen vuoden jälkeen perusteita ja opetussuunnitelmia niiden pohjalta uusittiin, olin jo itsekin mukana. Opetussuunnitelma määrittelee keskeiset asiat kuten perusopetuksen tehtävät, oppimisympäristöön, toimintakulttuuriin ja työtapoihin liittyvät periaatteet, oppiaineiden keskeiset sisällöt sekä oppilashuoltoon liittyvät tarpeet. Ajat muuttuvat ja vastaavasti myös koulun tulee muuttua.

Joskus kauan sitten koulutus ei ollut kaikkien saatavilla. Tällä hetkellä ihmiset ovat koulutettuja, ainakin jollakin tasolla. Hektisellä aikakaudella vaaditaan tietynlaisia tietoja, osaamista ja kykyjä. Käytetään käsitteitä jatkuva opiskelu tai elinikäinen oppiminen. Elämä edellyttää uusien taitojen hankkimista.

Täytyy sanoa, että koulutuksen saralla ei pelkästään ole tapahtunut muutoksia, vaan mielestäni voidaan puhua jopa vallankumouksesta. OPS2016 sisältää tarkat ohjeet siitä, mitä ja miten meidän on opetettava. ”Ensimmäinen erä on pelattu” – eli kuluneena lukuvuonna Suomen kouluissa kyseinen suunnitelma otettiin jo käyttöön. Muutokset koskivat toistaiseksi vain luokka-asteita 1–6. Ensi vuodesta lähtien seiskalle menevät nykyiset kuutosluokkalaiset opiskelevat jo uuden suunnitelman mukaan. Asteittain vuoteen 2020 mennessä koko keskiasteen yleissivistävä koulu tulee uuden opetussuunnitelman piiriin.

Opiskelemme aktiivisesti yhdessä, opimme asettamaan päämääriä ja ratkaisemaan annettuja tehtäviä. Opettajan tehtävä ei ole enää vain jakaa tietoa – hän on oppimisprosessin osanottaja, joka avaa ovia ja esittelee eri mahdollisuuksia, toimii motivoijana ja oppii itse. Uuden teknologian ansiosta kouluun tulevat lapset osaavat jo lukea, käyttää tietokonetta ja niin edelleen. Oppituntien ulkopuolisella ajalla he oppivat enemmän kuin koulussa – näin koulun roolinkin on muututtava. Oppimisprosessi on muokattava uudelleen. Jopa kielellisesti ilmaisemme oppimisprosessia toisella tavalla. Oppija on henkilö, joka oppii omatoimisesti.

Entä onko olemassa joku sellainen tiedon määrä, joka pitäisi pysyä päässä? On, mutta paljon tärkeämpää on osata käsitellä informaatiota ja antaa merkitys sille, mitä näet ympärilläsi. Se, mitä luet, mitä koet ja kuinka sitä arvostat – on tärkeää. Pidätkö tätä oikeana vai vääränä? Koulun tehtävä on opettaa lapsille sosiaalisia sekä ekologisia elämäntaitoja, kykyä vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Oppilaat ehdottavat jo, kuinka jonkun alueen voisi kunnostaa tai kuinka koulua voi kehittää. Päämääränä on täysivaltainen kansalainen heti ekaluokasta lähtien aina sille tasolle asti kuin se on mahdollista.

Tähän koulu kiinnittää nyt enemmän huomiota. Jatkuvasti tapahtuu paljon uutta. Vanhemmille on selitettävä, että toimimme yhdessä. Pidin kollegojen kanssa viime vuonna vanhempain kahviloita, joissa tapasimme 7–8 kertaa eri teemojen parissa. Vanhempien osallistumisprosentti kokouksissa sekä vastaavissa tapahtumissa saisi kyllä olla suurempi.


– Onko koulussa käytössä päiväkirjaa?

– Päiväkirja on nyt erilainen: se on sähköinen, jatkuvasti päivitettävä tietokanta internetissä. Monet vanhemmat kaipaavat tuttua paperista päiväkirjavariaatiota. Pienimmillä koululaisilla on tosin olemassa pieni vihkonen käytännön informaatiota varten, ns. reissuvihko. Uusi teknologia sallii koulun tilanteen seuraamisen online. Vaikuttaa siltä, että se on kätevämpää: voit käyttää sitä ja tutustua siihen sinulle sopivana ajankohtana. Voit lähettää postia määrätylle opettajalle, kysyä kokeiden ajankohtaa, merkitä poissaolosyyn… Tässä on kuitenkin havaittavissa kahtiajakautumista: yhdet kulkevat kehityksen jalanjäljissä ja toiset taas eivät ujostele antaessaan verukkeita: ei ole aikaa, salasana jotenkin hävisi…


– Annetaanko vanhemmille ohjausta sähköisen päiväkirjan käytössä?

– Kyllä. Aikanaan ohjeet käännettiin kaikille kaupungissa esiintyville kielille. Tein itse käännöksen venäjäksi. Käymme käyttöohjeet läpi kokouksissa ja kun kutsumme vanhempia koululle. Sähköisen päiväkirjan käyttö ei ole sen ongelmallisempaa kuin sähköpostin, sosiaalisen median tai verkkokaupan käyttökään.


– Kielen oppimisen teema on hyvin mielenkiintoinen ja laaja. Siitä voisi puhua paljon.

– Kyllä. Kieli on väline, jota tarvitaan kanssakäymisessä, maailman hahmottamisessa ja luomisessa. Koulussa emme opi vain kieltä, vaan myös ihmisenä olemisen taitoa. Opettajan tehtävä on auttaa oppilasta tulemaan ihmiseksi ja kansalaiseksi. Ihmiseksi, joka kykenee toimimaan yhteiskunnan normien mukaisesti ja ottamaan huomioon myös toiset. Yleensä termiä ”kasvatus” ei käytetä koulussa, mutta kyse on juuri siitä.


– Perinteinen kysymys: millaisia ehdotuksia vastatulleille? Kuinka kotiutua maahan, mitä kannattaa huomioida?

– Ensinnäkin – olla tekemättä sitä, mitä muut – vaan etsiä todellakin se oma polkunsa. Olla pelkäämättä uutta alkua. Koulukäytännössä käy usein niin, että vasta maahan muuttanut lapsi jatkaa samalla luokka-asteella opintojaan – jollei jopa sitä alemmalla, eikä seuraavalla. Näin hänestä tulee ns. luokan kertaava oppilas. Joskus kertaaminen on hyödyllistä, koska tärkeää ei ole nopeus, vaan saavutettava tulos. Nouset toiselle vuorelle. Omalle uudelle Everestillesi. Ei pidä verrata itseään muihin – pääasia on, että olet liikkeessä.

Mutta jos totuttaudut istumaan kotona, siitä tulee tapa, josta on aina yhä hankalampi luopua. Jollei töitä ole – mene ja opiskele. Etsi vaihtoehtoja. Harrasta itseopiskelua. Opiskele sitä, mikä nykyihmiselle on tarpeellista. Ei ole välttämätöntä omistaa nahkasohvaa, autoa tai matkustaa etelään. Ajattele sisustuksesi uusiksi, suuntaa pohjoiseen. Jollei työllistyminen ole mahdollista, kiinnitä huomiosi lapsiin. Monet vaipuvat epätoivoon, koska eivät löydä elämälleen tarkoitusta. Mutta edellytysten luominen lapsille tai lastenlapsille – se on myös työtä ja suurenmoinen tehtävä. Luo tarkka suunnitelma, mitä ja milloin aiot tehdä. Eikä saa antaa itselleen periksi, etsiä syyllisiä tai käyttää omaa tai toisten aikaa ja energiaa valittamiseen, selittelyyn ja negatiivisuuteen. Pohdi ehdottomasti sitä, mitä teet tulevaisuudessa!

– Suuret kiitokset!


Margarita Niemi, Tampere, toukokuu 2017
Kuvat Venäjän klubin arkistosta
Suomennos: Tarja Svensk

Siirry ylös


 

Яндекс.Метрика