№ 1-2 ( 123-124 ) 2017

Maria Rjabikova

Elämäni Suomessa ja rakkauteni kirjallisuuteen



Vuoden 2012 tilastojen mukaan Suomessa asuu noin 60 000 venäjänkielistä. Se on noin 1 % maan koko väestöstä. Muuttaessasi tänne sinusta tulee yksi näistä maahanmuuttajista, venäläisen diasporan edustaja. Jokaisella muuttajalla on oma historiansa, jokaisella omat syynsä jättää kotimaa ja asettua vieraaseen maahan – paikkaan, jossa on erilainen kulttuuri, eri kieli, mentaliteetti… Pikkuhiljaa ajan myötä ihmiset alkavat kuitenkin kutsua uutta asuinpaikkaansa toiseksi kotimaakseen, omaksuvat kulttuurin, hallitsevat kielen ja saavat ystäviä paikallisväestön keskuudessa. Kaiken kaikkiaan – integroituvat, joksi sitä nimitetään. Mutta on myös niitä, joille tämä prosessi on haastava.


Synnyin, kasvoin ja elin merkittävän osan tähänastisesta elämästäni Tšerepovetsin kaupungissa Vologodskin alueella. Venäläisen mittapuun mukaan kaupunki on pienehkö – noin 300 000 asukasta. Muutamat ovat jopa kuulleet, että sellainen kaupunki Venäjän sydämessä on olemassa. Olkoonkin, että he ovat pääosin niitä, jotka ovat kiinnostuneet jääkiekosta. Nämä tuntevat paikallisjoukkue ”Severstalin”, joka on saanut nimensä kaupungissamme toimivan samannimisen yrityksen mukaan. ”Severstal” on suurin Luoteis-Venäjällä toimiva metallurginen kombinaatti.

Keskikoulun (11 luokkaa) suoritettuani aloitin opinnot Tšerepovetskin valtiollisessa yliopistossa pääaineenani biologia. Tein valinnan ilman minkäänlaisia tulevaisuuden suunnitelmia. En pohtinut sitä, onko edes kysyntää tulevalle ammatilleni. Opiskelujeni aikana oppiaine vain viehätti minua – sen vuoksi päätin jatkaa sen lukemista.

Opintojeni jälkeen aloitin pedagogisen työskentelyn: ensin koulussa, jota itse olin aikoinani käynyt, biologian opettajana – ja sitten omassa yliopistossani vanhempana lehtorina. Opetin eri alojen oppiaineita – joskus sellaisia, jotka eivät millään tavalla liittyneet omaani (esimerkiksi palamisen tai räjäytysten teoriat). Sen jälkeen, kun oppiaineeni laitos lakkautettiin, löysin itseni jälleen koulusta – mutta jo toisesta, enkä enää olleenkaan biologian opettajana. Uusi ammattini oli kirjastonhoitaja.

Tässä kohden kannattaa kertoa hiukan suhteestani kirjoihin. Opin lukemaan varhain. Syynä siihen oli pitkä jono lastentarhaan. Minua ei hyväksytty, koska olin isoäitini hoivissa vanhempieni ollessa töissä. Isoäitini Antonina Petrovna, valoisa ja lämmin ihminen, opetti minua lukemaan kuva-aapisen avulla. Opettelimme ensin aakkoset, sitten aloimme muodostaa niistä tavuja ja sanoja. Muistan, kuinka minulle luettiin kirjoja aina syömisen aikana, ennen nukkumaan menoa ja yksinkertaisesti – aina vapaahetkinä. Pystyin kuuntelemaan tarinoita tuntikausia, hengitystäni pidättäen. Oppiessani sitten itse lukemaan minulle avautui uusi, vallan ihmeellinen kirjojen maailma.

Luin aina ja joka paikassa, ahmien kirjoja. Luin välitunneilla koulussa, terveyskeskuksen jonossa odottaessani pääsyä vastaanotolle. Juoksin koulusta kotiin pystyäkseni tekemään nopeasti läksyni ja sitten päästäkseni lukemaan – aina myöhäiseen yöhön asti. Kinusin vanhemmiltani: ”Ostattehan minulle kirjan… Olkaa niin kilttejä!” – ja sitten iloitsin kirjalahjasta enemmän kuin mistään muusta.

Kahteentoista ikävuoteen mennessä olin lukenut jo melkoisen määrän. Silloin ensimmäistä kertaa mielessäni heräsi ajatus kirjoittaa itse sellainen kirja, jota en ollut vielä koskaan lukenut – mutta jonka haluaisin lukea. Ensimmäiset kertomukseni olivat tavallisissa ruutuvihkoissa, joita vaihtelimme myös kirjoittelemista harrastavan ystävättäreni kanssa. Jutut olivat lapsellisen naiiveja ja niissä näkyi 90-luvun amerikkalaisten elokuvien vaikutus. Sankarittaret olivat kaunottaria ja sankarit uskomattoman voimakkaita, miehekkäitä ja kovia.

Yliopistossa opiskeluni aikana kirjoittaminen piti ajan puutteen vuoksi jättää, mutta välittömästi niiden päätyttyä tartuin jälleen kynään ja kirjoittamisesta tuli lempiharrastukseni.

Monet harrastuksestani tietävät tuttavani ja ystäväni kysyivät jatkuvasti, miksi kirjoitan pöytälaatikkoon. Vastasin, että se on hengenravintoa. Kirjoitan, koska se on minusta mukavaa. Julkaisemiseen tarvittiin erityistä lahjakkuutta, mielikuvitusta, sanataitoa ja muuta sen kaltaista, sillä nykyään kirjallisuudessa vallitsevassa kilpailussa täytyi pystyä luomaan jotain todella merkittävää, että se kiinnostaisi jotakuta. Kirjoitin tavallisesti asioista, jotka ovat tärkeitä minulle itselleni ja siksi kirjoitukseni olivat hyvin henkilökohtaisia.

Ajan myötä arvioinnista ja jopa kritiikistä tuli minulle kuitenkin välttämättömyys. Aloin antaa jotain tuotannostani siitä kiinnostuneiden luettavaksi. Aloin myös itse vertailla kirjoituksiani lukemiini teksteihin ja huomasin, että – yleensä ottaen – kirjotukseni eivät olekaan niin huonoja ja että voisi yrittää…

Mutta sitten koitti muutto Suomeen. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti ja ennalta arvaamattomasti. Tutustuimme Eduardin kanssa internetissä. Hän asui jo Suomessa ja minulla taas oli Helsingissä ystävätär, jonka luona kävin joskus kesäisin. Niinpä tulin – tapasimme – ja sen jälkeen emme enää eronneetkaan.

Häät vietettiin huhtikuussa 2015 Hämeenlinnassa. Sen jälkeen palasin Tšerepovetskiin hoitaakseni keskeneräiset työasiat loppuun ja valmistautuakseni muuttoon. Muutto oli välttämätön, sillä aviopuolisoni mielestä meidän oli parempi asua Suomessa kuin Venäjällä – ja hän onnistui vakuuttamaan myös minut siitä. Oli haikeaa erota vanhemmista, ystävistä, kollegoista, koulusta, kirjastosta… Rakastamani kirjojen maailma jäi taakseni. Odotin kuitenkin parempaa edessä olevalta tulevaisuudelta.

Ja niin – Suomi: kaunis, puhdas, korkean elintason ja sosiaaliturvan maa. Riihimäen kaupunki – pieni, hiljainen ja kodikas. Meluisan ja vilkkaan Tšerepovetskin jälkeen kaupunki tuntui lähinnä kyläpahaselta.

Hädin tuskin ehdin muuttaa, kun minulle jo myönnettiin oleskelulupa perhesuhteiden perusteella, aloin saada Kelan tukia ja minut passitettiin suomen kielen kurssille. Kaikki tämä oli uutta ja tavallisuudesta poikkeavaa muttei siitä huolimatta luonut minulle minkäänlaisia tulevaisuudenoletuksia. Ilman kieltä ja suomalaista koulutusta on hyvin haasteellista löytää täältä töitä, käytännössä liki mahdotonta. Kurssien päätyttyä onnistuin saamaan harjoittelupaikan alakoulun kouluavustajana Riihimäellä. Täytyy antaa kunnia suomalaisille, jotka suhtautuivat minuun ystävällisesti ja kärsivällisesti huolimatta heikosta kyvystäni ilmaista itseäni heidän äidinkielellään ja auttoivat työssäoloni aikana kohottamaan suomen kielen taitoani. Mitä velvollisuuksiini sitten kuului? Lasten valvonta tunneilla ja ulkoilun aikana – heidän avustamisensa, vihkojen ja kokeiden tarkastus sekä jopa kynien teroitus.

Ja niin minä – jolla oli takanaan kahdentoista vuoden kokemus koulutusalalta, laaja portfolio saavutuksineen ja ansioineen – tunsin itseni pikkulapseksi, joka opettelee vasta elämään, puhumaan ja havainnoimaan ympäröivää maailmaa. Elämään nollasta alkaen. Tunsin itseni mitättömäksi, mikä oli henkisesti raskasta Venäjällä eletyn täyden elämän jälkeen. Ei ollut yhteiskunnallista asemaa, julkisuutta. Ja oleellisinta – oli tarve löytää elämälleen tarkoitus, olla hyödyksi.

Ensimmäinen vuosi oli uskomattoman raskas. Ikävoin kaikkia ja kaikkea, mikä oli pitänyt jättää Venäjälle. Ikävöin läheisiä ihmisiä, työtä ja jopa ruokaa. Kuinka paljon tekikään mieli pelkästään mustaa leipää… Vasta Suomessa ymmärsin, kuinka paljon sitä rakastan!

Olisi pitänyt ryhtyä johonkin, tehdä päätös. Halusin takaisin, kotikaupunkiini, omaan työhöni, ystävieni luokse. Puhuessani tästä Suomessa minulle vastattiin: ”Mitä ihmettä? Oletko tullut hulluksi? Kaikki haluavat muuttaa pois Venäjältä. Monet eivät ole yhtä onnekkaita kuin sinä!”

Kyllä, minua oli onnistanut – olin kohdannut rakkaan ihmisen – mutta sen hintana oli ollut ero kotimaasta. Olen kiitollinen Suomelle kaikesta siitä, mitä olen saanut, mutta tulen varmaan aina pysymään patrioottina.

Ja niin, nyt kun kerran olen täällä – päätin olla heittämättä hukkaan luovuuttani, venäjän kieltäni, sillä mahdollisuus puhua ja kirjoittaa kielellä ovat minulle kaikkein suurin lahja.

Tällä hetkellä minulla on valmiina kaksi kirjaa ja sarja pieniä novelleja ”Piknik”-otsikon alla. Nyt työstän jo kolmatta, ”Kun etsin Annaa”-nimisen romaanini loppuosaa. Kirja kertoo englantilaisen miehen rakkaudesta venäläiseen tyttöön ja kaikista niistä vaikeuksista, jotka heidän oli voitettava onnensa tähden. Siinä on kaikki: juonittelua, takaa-ajoa, kyyneleitä, petosta ja puhdasta, kaiken voittavaa rakkautta. Toivon, että juuri tämä kirja näkee kerran päivänvalon ja löytää lukijansa.

Ja siihen asti – on opiskeltava, tehtävä töitä, mentävä eteenpäin, yritettävä löytää oma paikkansa ja tehtävä sitä, mistä kaikkein eniten pitää. Vieraassa maassa se on huomattavasti vaikeampaa, mutta mitään mahdotonta ei ole olemassa. Oleellisinta on, että näkee päämäärän ja kulkee sitä kohti – silloin kaikki väistämättä onnistuu!


Kuvat kirjoitajan arkistosta.
Suomennos: Tarja Svensk

Siirry ylös