Pohjois-Irakista Turkuun
Nezal Mohammad Majid
Sairaanhoitaja
Kotiseutuni Pohjois-Irakissa oli levotonta aluetta. Vanhempani olivat poliittisesti aktiivisia kurdeja, ja se koitui lopulta heidän kohtalokseen. Olin 11-vuotias, kun vanhempani löydettiin kotoa tapettuina.
Isovanhempani ottivat minut ja sisareni hoiviinsa. Elimme heidän luonaan kunnes täytin 17. Sen jälkeen pidin itse huolta sisaruksistani. Opin jo nuorena kantamaan vastuuta.
Kun olin lapsi, ajattelin että minusta tulisi isona lakimies. Ilman vanhempieni apua unelma oli kuitenkin vaikea toteuttaa. Isoisälläni oli astma, ja muistan kuinka lapsena annoin hänelle lääkkeitä. Ehkä se vaikutti siihen, että ryhdyin 17-vuotiaana opiskelemaan sairaanhoitajaksi.
Menin naimisiin kuvanveistäjä Omar Bebashin kanssa. Asuimme pienessä kaupungissa lähellä Kirkukia. Alueella vaikutti pieniä poliittisia ja uskonnollisia ryhmittymiä, jotka kamppailivat vallasta.
Jostakin syystä mieheni ammattiin suhtauduttiin vihamielisesti. Jotkut ryhmät ajattelivat, että koska Jumala on luonut ihmisen, ihminen ei saa tehdä kuvaa toisesta ihmisestä. Siksi mieheni tekemiä patsaita tuhottiin ja henkeämme uhattiin. Kerran asuntoamme jopa ammuttiin.
Viimeinen pisara oli, kun mieheni löysi työhuoneensa nurkasta pommin. Sen jälkeen oli selvää, ettemme voisi jäädä Irakiin.
Sattumalta Suomeen
Mieheni lähti ensin Iranin puolelle ja myöhemmin Turkkiin. Jäin kahden poikamme kanssa Irakiin. Parin vuoden kuluttua meidät salakuljetettiin Turkin puolelle ja anoimme YK:n pakolaisjärjestöltä turvapaikkaa. Oli täysin sattumaa, että meille tarjottiin turvapaikkaa Suomesta. Emme tienneet Suomesta juuri muuta kuin että se on yksi Pohjoismaista.
Oli helmikuu 2002, kun saavuimme Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Meille oli järjestetty asunto Hangosta, ja kun saavuimme uuteen kotikaupunkiimme talvisena aamuyönä, poikamme katsoi ulos ikkunasta ja kysyi: "Äiti onko täällä ollut sota?" Kaikkialla oli niin tyhjää, autiota ja hiljaista.
Kahden viikon kuluttua alkoi kielikurssi. Kurssilla oli kaikenlaisia ihmisiä; nuoria, vanhoja ja keski-ikäisiä ympäri maailmaa. Kaikki kurssilaiset eivät osanneet lukea edes omalla äidinkielellään, joten eteneminen oli vaikeaa. Kahdeksan kuukauden jälkeen meidät siirrettiin jatkokurssille. Sen jälkeen kielitaito lähti kehittymään.
SATU-kurssilta työuralle
Kun tulin Suomeen, minulla oli takana pitkä ammattiura Irakissa. Työskentelin sairaanhoitajana 12 vuotta, ja minulla oli kokemusta työskentelystä hyvin vaikeissa olosuhteissa. Työskentelin sota-aikana, ja silloin jouduin tekemään vastuullisempaa työtä kuin sairaanhoitajat normaalisti tekevät: poistamaan luoteja, ompelemaan isoja haavoja.
Suomeen päästyäni minulle oli selvää, että haluaisin jatkaa vanhassa ammatissani. Mutta minulle kerrottiin, ettei Irakissa tehdyllä tutkinnolla ja työkokemuksella ollut Suomessa mitään muodollista merkitystä. Kaikki piti aloittaa alusta.
Hain sairaanhoitajakouluihin Lohjalle ja Helsinkiin. Mutta eräänä päivänä postiluukusta kolahti kirje. Turun työvoimatoimisto ilmoitti, että Turun ammattikorkeakoulussa käynnistetään sairaanhoitajakurssi maahanmuuttajille, SATU. Kurssi oli tarkoitettu niille, jotka ovat kotimaissaan työskennelleet sairaanhoitajina. Hain kurssille ja minut hyväksyttiin. Lähdimme koko perhe Turkuun.
Outoa kieltä, outoa murretta
Alussa vaikeinta oli suomen kieli. Ensimmäisen puolen vuoden ajan sain kurssilla heikkoja arvosanoja, mutta se johtui ainoastaan huonosta kielitaidostani. Luin ja kertasin illat ja viikonloputkin. Se oli raskasta aikaa. Asuimme pienessä asunnossa tuntemattomassa kaupungissa, ja kaikki päivät täyttyivät opiskelusta.
En olisi pärjännyt ilman miestäni. Hän jätti vapaaehtoisesti oman ammattinsa väliaikaisesti, hoiti kotia ja perhettä ja antoi minun keskittyä opiskeluun. Kun kielitaitoni kehittyi, opiskelu kävi helpommaksi.
Kun menin ensimmäiseen työharjoitteluun poliklinikalle, olin aivan pihalla. En ollut oikeastaan koskaan käynytkään suomalaisessa terveyskeskuksessa. Systeemi oli täysin vieras. Pelkäsin, että minua pidetään tyhmänä, jos en ymmärrä heti kaikkea. Myös Turun murretta oli vaikea ymmärtää, sillä se oli kaukana koulussa oppimastamme suomen kielestä.
Meihin harjoittelijoihin suhtauduttiin kuitenkin hyvin. Kurssimme opettajat olivat käyneet sairaalassa etukäteen kertomassa, millaisia käytännön ongelmia maahanmuuttajatyöntekijöiden kanssa saattaisi tulla vastaan.
Toinen työharjoittelupaikkani oli Turun yliopistollisen sairaalan sisätautiosastolla. Se oli osasto, jolta sain myöhemmin myös työpaikan.
Unelmana vakituinen työ
Kurssimme kesti puolitoista vuotta. Se oli menestys, melkein kaikki kurssilaiset löysivät töitä.
Kun valmistuin, aloitin työt heti seuraavana päivänä. Aluksi pelkäsin, että potilaat eivät ymmärtäisi minua tai että en itse ymmärtäisi heitä. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi. En ole missään vaiheessa kokenut hankaluuksia potilaideni kanssa. Moni kyselee minulta, mistä olen kotoisin. Kun kerron tulevani Irakista, he kysyvät, onko sukulaisiani edelleen siellä.
Irakin ja Suomen terveydenhuoltojärjestelmissä on tietysti eroja, ja uudessa järjestelmässä on ollut paljon opettelemista. Ammattisanasto, tietotekniikka, lääkkeiden nimet. Ne kaikki olivat uutta. Jatkan koko ajan itsenäisesti opiskelua töiden ohessa. Olen sanonut osastonjohtajalle, että haluan osallistua kaikille kursseille jotka työpaikkani järjestää.
Työkaverini ovat aina valmiita opastamaan minua. Ongelmia tulee joskus lähinnä lääkäreiden lähetteiden lukemisessa, muuhun en tarvitse apua. Olen ammattilainen, minulla on pitkä työkokemus kotimaastani, ja se on myös huomattu työpaikallani.
Työni on jatkunut määräaikaisena puolitoista vuotta. Seuraava tavoitteeni on vakituisen työpaikan hankkiminen. Hain jo yhtä virkaa. Pääsin haastatteluun, sain siitä hyvää palautettakin, mutta en vielä saanut paikkaa. Uskon, että mitä kauemmin olen töissä ja mitä määrätietoisemmin yritän, sitä suuremmat mahdollisuudet minulla on vakituiseen virkaan.
Suomi on nyt kotimaa
Voin sanoa, että olemme tulleet Suomeen jäädäksemme. Irakin tilanne on tällä hetkellä niin sekava, ettei sinne palaamista voi edes ajatella. Ainoa mitä kaipaamme Irakissa, on muutamat sukulaisemme, jotka päättivät jäädä sinne. Elämä Irakissa oli vaikeaa, meillä ei ole paljoa hyviä muistoja sieltä.
En ole kohdannut Suomessa paljonkaan rasismia. Joskus ihmiset kysyvät, milloin palaat takaisin kotimaahasi. Vastaan, että tuskin koskaan. Olemme nyt suomalaisia.
Vaikka jouduinkin aloittamaan koulutuksen alusta Suomessa, olen tyytyväinen tilanteeseeni. Opin SATU-kurssilla uusia asioita ja sain varmuutta. Kylmiltään minusta ei olisi ollut tekemään sairaanhoitajan työtä Suomessa.
Mielestäni olen onnistunut urallani hyvin. Tärkeintä työpaikan saamisessa oli suomen kielen oppiminen ja suomalaisen tutkinnon suorittaminen. Ilman niitä töitä on vaikea saada. Jos et osaa kieltä, kukaan ei usko mitä osaat. Apua on ollut myös siitä, että Suomessa on huutava puola osaavista hoitotyöntekijöistä.
Jos saan joskus vakituisen työn, seuraava haaveeni on oma asunto. Sen jälkeen autamme lapsiamme omalle uralleen.
Haastattelu ja teksti: Jukka Huusko
Lähde: www.ammattinetti.fi